Venäjällä ja Kiinalla on yli 2 400 kilometriä yhteistä rajaa. Vuosisatojen saatossa maiden välit ovat olleet sotaisat, mutta nykyään niissä ei näy ainakaan julkisesti suuria ristiriitoja. Historian kerrostumia on silti tärkeä ymmärtää maiden tulevia suhteita arvioitaessa.

Venäjän ja Kiinan raja on yksi maailman pisimmistä valtionrajoista. Sen muodostavat pääasiassa Kaukoidän suuret joet Amur, Ussuri ja Argun. 2020-luvun puolivälissä niiden virta näyttää tyyneltä, mutta historian saatossa niiden yli ovat puhaltaneet myös myrskyisämmät tuulet.

Venäjä ja Kiina kohtasivat toisensa ensi kertaa jo 1200-luvun alussa. Tuolloin Venäjän ja Kiinan nykyalueet kuuluivat samaan valtioon, Tšingis-kaanin Mongolivaltakuntaan, joka levittäytyi idässä Vietnamiin ja Koreaan sekä lännessä aina Puolaan ja Unkariin asti. Mongolit tuhosivat valloitusretkillään myös Itä-Euroopan perinteisen valtakeskuksen Kiovan ja loivat näin pohjan Moskovan tulevalle nousulle. Tähän myös Venäjän presidentti Vladimir Putin on viitannut keksiessään perusteita Venäjän historialliselle omistusoikeudelle Ukrainaan.

Mongolivaltakunnan sisäisen hajoamisen jälkeen Kultaisen Ordan kaanikunta hallitsi kahdensadan vuoden ajan Venäjän sydänmaita. Kultaisesta Ordasta itsenäistynyt Moskovan ruhtinaskunta aloitti 1500-luvulla levittäytymisen itään, ja pian venäläiset ja kiinalaiset kohtasivat toisensa Amurin laaksossa.

Projekti Keltainen Venäjä

1800-luvulla Venäjän keisarikunta suunnitteli myös Amurin eteläpuolisten alueiden eli niin sanotun Keltaisen Venäjän liittämistä itseensä. Toimittaja ja tutkimusmatkailija Ilja Levitovin laatima termi oli pohjimmiltaan kolonialistinen. Qing-dynastian heikentyessä Venäjän tehtävänä oli sen rajaseutujen valloittaminen ”keltaiselta rodulta” ja niiden väestön venäläistäminen. Tätä politiikkaa Venäjä myös aktiivisesti noudatti: esimerkiksi Kiinan boksarikapinan (1899–1901) yhteydessä se karkotti koko Blagoveštšenskin kiinalaisväestön Amurjoen eteläpuolelle.

Moskovan Venäjä ja Qing-dynastia solmivat ensimmäisen rajasopimuksensa jo vuonna 1689. Tällöin Venäjän raja vedettiin Argunjoelle nykyisen Mongolian itäpuolelle, mutta valtaosa Amurin laaksosta jäi kiinalaisten haltuun vielä lähes kahdeksi vuosisadaksi. Kiinan toisen oopiumisodan aikana Venäjä sai vuoden 1858 Aigunin sopimuksessa kaikki Amurin pohjoispuoliset alueet ja vuoden 1860 Pekingin rauhassa Ussurijoen itäpuoliset alueet sekä Japaninmeren rannikon aina Vladivostokiin saakka.

Vladivostok tarkoittaa venäjäksi idän hallitsijaa. Vuonna 1860 perustettu linnoituskaupunki ei kuitenkaan tarjonnut Venäjälle sen tavoittelemaa lämpimän veden satamaa. Siksi sen katse kääntyi Koillis-Kiinassa sijaitsevaan Mantšurian maakuntaan, jota myös nouseva Japani tavoitteli itselleen. Venäjä vuokrasi maakunnan eteläosiin perustetun Port Arthurin sataman vuonna 1896 ja alkoi rakentaa kuuluisaa Trans-Siperian rataa, joka kulki aluksi Mantšurian läpi.

Venäjä ja Japani kävivät Mantšurian hallinnasta täysimittaisen sodan vuosina 1904–1905. Sota päättyi Japanin voittoon ja Venäjän vuoden 1905 vallankumoukseen. Tsaari Nikolai II pysyi vallassa, mutta Venäjä alkoi pirstaloitua sisäisesti. Samalla Japanin vaikutusvalta Koreassa ja Mantšuriassa kasvoi. Qing-dynastia romahti lopullisesti vuonna 1912, ja Kiina ajautui kilpailevien sotaherrojen aikakauteen.

Vuoden 1917 vallankumoukset ajoivat Venäjänkin veriseen sisällissotaan. Se näkyi myös Vladivostokissa, jonka japanilaiset, amerikkalaiset ja muiden länsivaltojen joukot miehittivät vuosina 1918–1922. Samalla Venäjän Kaukoitään asutetut ukrainalaiskasakat perustivat ”Vihreän Ukrainan”, jonka oli tarkoitus liittyä Euroopassa perustettuun Ukrainan kansantasavaltaan. Lännempänä baltiansaksalainen paroni Roman von Ungern-Sternberg valtasi Mongolian ja julistautui uudeksi Tšingis-kaaniksi, kunnes puna-armeija työntyi alueelle kesällä 1921.

Neuvostoliiton ja Kiinan suhde

Vuonna 1922 perustettu Neuvostoliitto palautti haltuunsa kaikki Venäjän Kaukoidän alueet ja tuki itsenäisen kommunistisen Mongolian perustamista Kiinan entisiin pohjoisosiin. Historiallinen ”Ulko-Mongolia” on tästä syystä yhä itsenäinen valtio, vaikka Sisä-Mongolia on osa Kiinaa. Neuvostoliiton vaikutusvalta oli vahvaa myös Länsi-Kiinan Xinjiangissa, johon se perusti nukkehallinnon 1930-luvun puolivälissä. Mantšuriassa Japanin voimistuminen ja vuonna 1931 alkanut japanilaismiehitys johtivat julistamattomaan sotatilaan ja rajaselkkauksiin puna-armeijan ja japanilaisten välillä.

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto julisti Japanille sodan ja miehitti Mantšurian. Neuvostoliitto valtasi Japanilta myös Kuriilien saaret ja Sahalinin saaren eteläosan. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin antoi Mantšurian tukikohdaksi Mao Tse-tungin johtamille kiinalaiskommunisteille, jotka valtasivat sen avulla koko manner-Kiinan 1950-luvun vaihteessa. Kiinan tasavaltalaisarmeija pakeni Taiwanin saarelle.

Neuvostoliiton ja kommunistisen Kiinan ystävyys ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Ideologisten ja geopoliittisten näkemyserojen vuoksi maat ajautuivat 1960-luvun alussa välirikkoon ja Ussurijoen rajaselkkauksen yhteydessä lähes ydinsodan partaalle. Välit alkoivat parantua vasta Neuvostoliiton romahtaessa ja Kiinan talousuudistusten käynnistyessä. Toukokuussa 1991 Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov ja Kiinan presidentti Jiang Zemin allekirjoittivat uuden rajasopimuksen, ja lokakuussa 2004 presidentit Vladimir Putin ja Hu Jintao sopivat rajan ”lopullisesta demarkaatiosta”.

Kiinan ja Venäjän suhde nykyään

2020-luvun puolivälissä Kiinan ja Venäjän suhteissa ei näy ainakaan julkisesti suuria ristiriitoja. Maat julistavat ystävyyttään Shanghain yhteistyöjärjestössä ja BRICS-yhteenliittymässä. Pohjois-Korea on kummankin hallinnon läheinen liittolainen ja sen joukkoja sotii Venäjän länsirajalla Ukrainaa vastaan. Kiinan johtaja Xi Jinping on ilmaissut tahtonsa palauttaa Taiwan manner-Kiinan hallintaan, ja Vladimir Putinon osoittanut tukensa hankkeelle.

Taiwanin saaren lisäksi Kiinan historiallisiin maakuntiin kuuluu toisaalta alueita myös maan omien rajojen pohjoispuolella. Niihin voidaan laskea ainakin Ulko-Mongolia, Tuvan tasavalta Venäjällä sekä osia Kirgisiasta ja Kazakstanista. Aikanaan Vladivostokin paikalla sijaitsi myös kiinalainen kaupunki nimeltä Haishenwai, jonka vanha paikannimi on alkanut esiintyä taas Kiinan virallisissa kartoissa. Kiinan sosiaalisessa mediassa on myös levinnyt Ukrainan sodan aikana kommentteja, joiden mukaan Kiina voisi palauttaa pian Venäjälle menettämänsä alueet.

Tällä hetkellä Kiina ja Venäjä pitävät ensisijaisena vihollisenaan Yhdysvaltoja ja länsivaltioita, mutta maailma voi muuttua nopeasti. Alikehittyneessä ja väestökadosta kärsivässä Siperiassa on valtava määrä metsää, maata ja luonnonvaroja, joista kiinalainen bisnes on ollut erityisen kiinnostunut Ukrainan sodan aikana. Venäjän kansallismielisissä piireissä esiintyy myös salaliittoteorioita kiinalaisten muuttoaallosta Kaukoitään ja alueen päätymisestä “väestönvaihdon” kautta Kiinan yhteyteen. 

Tutkijat ovat toisaalta pitäneet väitteitä dramatisoituina, koska historian kerrostumien lisäksi huomiota on kiinnitettävä myös suurempaan kuvaan. Putin ja Xi näyttävät selvästi pitävän toisistaan, mistä kertovat valtionpäämiesten säännölliset tapaamiset. 

Kommunistista suurvalta-aikaansa kaipaaville venäläisille Kiinan kansantasavalta on myös elävä ja onnistunut esimerkki siitä, mille tielle Neuvostoliitto olisi voinut lähteä 1980-luvun lopulla, ja mihin suuntaan Putinin “suvereeni demokratia” tai “kontrolloitu demokratia” voi tulevaisuudessa kehittyä. Kiinan silmissä Ukrainan sota heikentää Venäjän lisäksi länsimaita ja toimii esimerkkitapauksena sille, miten länsimaat mahdollisesti reagoisivat Kiinan hyökätessä Taiwaniin. 

Toisin kuin vuonna 2024 julkaistussa lastenkirjassa, Karhu ja Lohikäärme näyttävät rakentavan kestäviä siltoja Amurjoen yli.

Eläköön ikuinen ystävyys! Kiinalais-neuvostoliittolainen propagandakuva 1950-luvulta. (Kuvalähde)