Ukrainan sodalla on ollut Venäjän sisällä laajoja vaikutuksia, ja hyökkäyssodan myötä  myös internet siirtyi poikkeustilaan. Tämän seurauksena verkon rajoitukset, kuten sivustojen estot, alustojen sulkeminen ja yhteyksien katkaiseminen, muotoutuivat Venäjällä tärkeäksi sodan jatkumisen edellytykseksi. Rajoitustoimien tarkoituksena ei ole vain sensuuri vaan koko digitaalisen ympäristön tuominen hallinnon tiukempaan kontrolliin. 

Vielä 2010-luvun alkupuolella internet toimi Venäjällä suhteellisen vapaasti. Tuolloin kansainvälisiä alustoja käytettiin laajasti ja sosiaalinen media oli keskeinen poliittisen keskustelun väline. Esimerkiksi vuosien 2011-2013 protestit sekä oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin liikkeen ympärille syntynyt järjestäytyminen todistivat, että hajanainen tyytymättömyys saatiin yhdistettyä verkon välityksellä helposti poliittiseksi aktiivisuudeksi. 

Tämä lisäsi internetin valvontaa ja siihen kohdistuvaa poliittista painetta, mitä pyrittiin lisäämään esimerkiksi vuonna 2012 voimaan tulleella internetin “blacklist”-lailla. Valvonta perustui kuitenkin pitkään lähinnä yksittäisten sisältöjen ja toimijoiden sensurointiin eikä koko verkon ja sen ekosysteemin muokkaamiseen ja eristämiseen, josta on myöhemmin kehittynyt Venäjän hallinnon toimintatapa.

Laki digitaalisesta suvereniteetista loi puitteet laajemmalle kontrollille

Vuonna 2019 Venäjällä astui voimaan laki digitaalisesta suvereniteetista, joka perustuu ajatukseen siitä, ettei internet ole vain viestintäväline vaan osa kansallisen turvallisuuden infrastruktuuria. Lakia perusteltiin virallisesti huolella Venäjän teknologisesta riippuvuudesta sekä skenaarioilla, joissa länsimaat voisivat katkaista maan verkkoyhteydet tai käyttää internetiä painostuskeinona. Laki loi oikeudelliset ja tekniset puitteet, joiden mukaan internet voidaan ottaa valtion hallintaan ulkoisilta uhilta suojautumiseksi ja riippuvuuden vähentämiseksi ulkomaisesta infrastruktuurista. Laki mahdollistaa myös verkon keskitetyn valvonnan ja sensuurin kasvattamisen sekä valmistelee teknistä kykyä irrottautua globaalista internetistä. 

Lain myötä internetistä tuli Venäjällä yhä selkeämpi osa valtion turvallisuus- ja hallintokoneistoa. Se velvoittaa muun muassa teleoperaattorit ohjaamaan verkkoliikennettä valtion hyväksymien teknisten solmukohtien kautta sekä asentamaan laitteistoja, joilla liikennettä voidaan tarkkailla, suodattaa ja hallita keskitetysti. Lisäksi se mahdollistaa kansallisen DNS-järjestelmän rakentamisen, jonka myötä viranomaisilla on tekninen kyky hallita nimipalveluja ja päättää, mitkä verkkotunnukset ovat Venäjällä saavutettavissa. 

Laki myös edellyttää, että digitaaliset palvelut säilyttävät venäläisten käyttäjien tiedot Venäjällä, mikä sitoo ne suoraan maan lainsäädäntöön ja viranomaisten valvontaan. Näitä rakenteita täydentävät laajat poikkeusvaltuudet, joiden nojalla viranomaiset voivat vedota epämääräisesti määriteltyihin “uhkiin internetin vakaudelle” ja ryhtyä rajoitustoimiin ilman oikeudellista ennakkovalvontaa. 

Kokonaisuutena laki on siirtänyt internetin kontrollin painopisteen yksittäisistä sisällöistä koko infrastruktuuriin: se ei ainoastaan mahdollista sensuuria vaan tekee siitä järjestelmän rakenteellisen ominaisuuden. Se voidaan aktivoida asteittain ja alueellisesti riippuen poliittisesta tarpeesta tai  turvallisuustilanteesta. 

Alueelliset rajoitukset ja näkymätön kontrolli

Kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022, siirtyivät lain keinot nopeasti käytäntöön. Esimerkiksi Human Rights Watchin mukaan viranomaiset ovat sodan alettua lisänneet merkittävästi internetin estämistä, häirintää ja hidastamista, mikä on johtanut laajoihin käyttökatkoksiin ja arvaamattomaan verkkoympäristöön eri puolilla maata. Tämä ei kuitenkaan johtanut välittömästi koko maan kattavaan internetin sulkuun tai laajoihin yhtenäisiin rajoituksiin, vaan internetin rajoituksia alettiin soveltaa erityisesti alueellisesti ja tilannekohtaisesti.

Kyse ei myöskään enää ollut vain yksittäisten sivustojen tai sisältöjen sensuroinnista vaan järjestelmällisestä pyrkimyksestä kaventaa pääsyä globaaliin tietoon muun muassa siten, että VPN-yhteyksien käyttöä vaikeutettiin ja kansalaisia ohjatiin kotimaisille verkkoalustoille. Hallinto myös järjesti mobiiliverkkojen katkoksia, hidasti yhteyksiä ja esti yksittäisiä palveluja esimerkiksi rajaseuduilla ja sotilaallisesti merkittäviksi määritellyillä alueilla, usein ilman virallista selitystä.

Alueellinen vaihtelu ei ollut sattumaa, vaan sen avulla rajoitukset voitiin kohdistaa sinne, missä vastarinnan tai vaarallisen tiedon leviämisen riski näyttäytyi suurimpana. Näin koko maan arki ei häiriintynyt näkyvästi, ja kansalaisen näkökulmasta rajoitukset saattoivat näyttää pelkiltä teknisiltä häiriöiltä, eivät poliittiselta päätökseltä. Usein rajoitusten ajoitus on osunut yhteen esimerkiksi sotilasoperaatioiden kanssa, ja mobiiliverkon katkoksia ja yhteyksien hidastamista on raportoitu esimerkiksi Ukrainan iskujen ja Venäjän vastatoimien yhteydessä. Tämä on rajoittanut mahdollisuuksia jakaa reaaliaikaista tietoa kriittisimpinä hetkinä.

Erityisesti mobiiliverkkojen katkosten määrä kuitenkin kasvoi huomattavasti vuonna 2025, ja Venäjällä raportoitiin keskimäärin noin 2 000 katkoa kuukaudessa.Se ylittää koko muun maailman yhteenlasketut katkot vuonna 2024. Katkot eivät enää rajoittuneet pelkästään rajaseuduille tai sotatoimien läheisyyteen, vaan niitä raportoitiin toistuvasti myös Venäjän sisäosissa ja suurkaupungeissa. Katkoja, jotka kestävät useita tunteja tai jopa päiviä ja jotka alkavat arvaamattomasti, on perusteltu usein virallisesti esimerkiksi droonien uhalla.

Mobiiliverkon katkojen yhteydessä on kokeiltu niin sanottua whitelist-mallia. Mallissa internetin käytön hallitseminen ei perustu enää siihen, mitä estetään, vaan siihen, mitä sallitaan. Näissä kokeiluissa pysyvät käytettävissä vain ennalta viranomaisten hyväksymät sivustot ja palvelut, kuten valtion portaalit, kotimaiset sovellukset ja tietyt markkinapaikat, kun muuta verkkoliikennettä on voimakkaasti rajoitettu tai estetty. Mallin tarkoituksena on tarjota käyttäjille ”toimiva” mutta tiukasti rajattu internet myös poikkeustilanteissa. Tämä merkitsee siirtymää perinteisestä sensuurista kohti suodatusta, jossa koko verkkoympäristö rakentuu pelkästään hyväksyttyjen palvelujen varaan. 

Internet ilman ulkomaisia palveluita

Venäjän hallinto on täydentänyt alueellisia estoja, verkkokatkoksia ja kieltoja länsimaisten sovellusten ja alustojen järjestelmällisellä sulkemisella ja marginalisoinnilla, mikä on kaventanut kanavavaihtoehtoja ja paikkoja tiedon leviämiselle koko maassa. Esimerkiksi sosiaalisen median palvelut, kuten Facebook ja Instagram estettiin nopeasti sodan alkuvaiheessa, ja X:n (entinen Twitter) käyttöä rajoitettiin merkittävästi.

Myös videopalvelu Youtuben toimintaa on hidastettu ja vaikeutettu, mikä on vähentänyt sen käytettävyyttä erityisesti uutis- ja ajankohtaissisällön lähteenä. Joulukuussa 2025 kohua herätti erityisesti lasten ja nuorten suosiossa olevan Roblox-pelipalvelun esto; sitä perusteltiin muun muassa turvallisuusuhalla, joka koskee ekstremismiä ja LGBTQ-teemoja. Whatsappin, Snapchatin, Signalin sekä Applen FaceTimen kaltaisten viestintäsovellusten käyttöä on estetty tai rajoitettu merkittävästi. 

Kun kansainvälisten palveluiden käyttöä on rajoitettu, on tilalle tarjottu järjestelmällisesti kotimaisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi sosiaalisen median puolella VK on noussut entistä keskeisempään asemaan, ja sen ympärille on rakennettu laajeneva ekosysteemi, joka kattaa laajasti videoita ja uutisvirtoja. Hakukone Yandex on hyötynyt Googlen palveluiden rajoittamisesta ja digitaalisen markkinoinnin rajoituksista, ja alustan uutis- ja suosittelualgoritmit ovat tarkasti säädeltyjä. Myös viestinnässä on edistetty kotimaisia sovelluksia, kuten valtion tiukasti kontrolloimaa Max Messengeriä. Lisäksi Sber, valtiollinen entinen Sberbank, uudelleenbrändättiin vuonna 2020 teknologiayhtiöksi; se tarjoaa maksupalveluja, pilvipalveluja ja arjen sovelluksia, jotka sitovat käyttäjiä yhä tiiviimmin kansalliseen digitaaliseen infrastruktuuriin. 

Kotimaisten palveluiden käyttöönotto ei ole tapahtunut markkinaehtoisesti, vaan tukena on ollut lainsäädännöllistä ja hallinnollista ohjausta. Venäläisten palveluiden asemaa on vahvistettu muun muassa älypuhelinten esiasennusvaatimuksilla sekä julkisen sektorin käyttösuosituksilla. Esimerkiksi venäläiset yliopistot ovat raporttien mukaan siirtäneet opiskelijoilleen suunnatun viestintänsä Max Messengeriin, joka on syyskuusta 2025 lähtien myös ollut esiasennettuna kaikkiin Venäjällä myytyihin älypuhelimiin. 

Venäläisten palveluiden pakko  ei johdu pelkästään tarpeesta ulkomaisten palveluiden korvaamiselle. Tavoitteena on käyttäjien ohjaaminen ympäristöön, jossa viestintä, tiedonsaanti ja muu asiointi tapahtuu valtion valvonnan ja sääntelyn piirissä. Äkillisen tietoliikennekatkon sijasta digitaalinen eristäytyminen on alkanut hitaalla siirtymällä kohti kansallisesti rajattua ja poliittisesti hallittua internetiä. Tämä muuttaa verkon luonnetta siten, että Venäjän ulkopuolelta tuleva tieto on koko ajan vaikeammin saavutettavissa, kriittinen keskustelu hajautuu tai estetään kokonaan ja valtion tukemat narratiivit nousevat kansalaisille entistäkin näkyvämmiksi. 

Poikkeustilasta pysyväksi järjestelmäksi?

Vaikka Venäjällä on joskus esitetty ajatus myös täydellisestä irtautumisesta globaalista internetistä, nykyinen kehitys viittaa pikemminkin uudenlaiseen digitaaliseen hallintaan. Turvallisuusuhkien varjolla hallinto voi järjestää alueellisia mobiiliverkkojen katkoksia, sulkea länsimaisia alustoja ja kokeilla whitelist-mallin kaltaisia ratkaisuja. Näistä muodostuu joustava kontrollijärjestelmä , jossa internet toimii eri tavoin eri paikoissa ja eri aikoina. 

Tätä kehitystä vahvistavat myös ajankohtaiset lainsäädäntöhankkeet. 1.3.2026 voimaan tulevan lain mukaan viestintävalvontavirasto Roskomnadzorilla on oikeus rajoittaa tai estää kokonaan pääsy yksittäisiin verkkopalveluihin sekä irrottaa Venäjän internet globaalista verkosta tilanteissa, jotka viranomaiset määrittelevät “verkon vakauteen tai kansalliseen turvallisuuteen” kohdistuviksi uhiksi. Vuoden 2026 alussa duumassa myös edistettiin lakia, joka antaisi turvallisuuspalvelu FSB:lle valtuudet katkaista kansalaisten internet- ja viestintäyhteyksiä suoraan “turvallisuusuhkien” perusteella. Vaikka tällaisia toimia on jo toteutettu epäsuorasti ja alueellisesti, viittaa lakialoite pyrkimykseen normalisoida ja keskittää verkon rajoitusvalta avoimesti turvallisuuskoneistolle.

Tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys ei siis ole, sulkeutuuko Venäjän internet kokonaan, vaan se, vakiintuuko nykyinen poikkeustila pysyväksi järjestelmäksi. Venäjän virallisessa perustelussa rajoitukset kehystetään yhä väliaikaisiksi vastauksiksi turvallisuusuhkiin, vaikka käytännössä niistä on tullut pitkäkestoisia ja toistuvia. Poikkeustilan kieli mahdollistaa kuitenkin rajoitusten jatkuvan laajentamisen ilman, että niitä tarvitsee määritellä pysyviksi muutoksiksi. 

Mitä pidempään Ukrainan sota jatkuu ja mitä enemmän venäläisten arjen digitaaliset toiminnot siirtyvät kotimaisille, valtion kontrolloimille alustoille, sitä vaikeammaksi paluu avoimempaan internetiin käy. Digitaalinen eristäytyminen voi tällöin toimia uutena lähtökohtana sekä Venäjän sisäiselle vallankäytölle että laajemmalle globaalille kehitykselle, jossa internet ei ole enää yksi yhteinen tila vaan yhä useammin osa valtioiden poliittisin perustein rajoittamaa infrastruktuuria. Venäjän kehitys on tässä mielessä enemmän kuin kansallinen erityistapaus: se osoittaa, miten avoimesta internetistä voidaan siirtyä hiljalleen ja järjestelmällisesti autoritaariseen verkkoympäristöön ilman koko verkon täyttä sulkemista.