Poliittinen epävakaus Ranskassa ei ota talttuakseen. Viime kesän yllätysvaalien tuloksena on ollut jo yksi kaatunut hallitus ja vaihtunut pääministeri. Poliittisten blokkien kinastellessa sekä keskenään että sisäisesti ranskalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään horjuu. 

Poliittinen kuohunta Ranskassa on jatkunut sen jälkeen kun presidentti Emmanuel Macron hajotti kansalliskokouksen viime kesän Euroopan parlamentin vaalien jälkeen. Hajottamista seuranneet vaalit tuottivat maahan kolme tasaväkistä poliittista blokkia, joista millään ei ole enemmistöä kansalliskokouksessa eli parlamentin alahuoneessa. 

Kaksi kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen maahan saatiin lopulta pääministeri ja vähemmistöhallitus, joka kuitenkin kaatui vasemmiston ja äärioikeiston yhteisäänillä vain kolmen kuukauden jälkeen. 

Joulukuussa nimetyn poliittista keskustaa edustavan pääministerin François Bayroun johtama vähemmistöhallitus koostuu Macronin ympärille kootusta keskustaoikeiston Yhdessä-vaaliliitosta (Ensemble pour la République, EPR) ja oikeistopuolue Tasavaltalaisista (Les Républicains, LR). Bayrou on onnistunut pysymään virassa edeltäjäänsä kauemmin, mutta hänen tulevaisuutensa ei ole merkittävästi valoisampi. 

Bayrou on hakenut tukea vähemmistöhallitukselleen äärioikeiston sijaan keskustavasemmistosta, toisin kuin lyhytikäinen edeltäjänsä. Vasemmistoblokkiin kuuluva Sosialistipuolue (Parti Socialiste, PS) irtaantui vasemmiston rintamasta vuoden alun luottamusäänestyksessä, neuvottelemalla pääministerin kanssa ja antamalla lopulta tukensa tälle. Samalla se kuitenkin ilmoitti, ettei sen tuki tule olemaan ehdotonta. Sosialistipuolue haluaisi erityisesti kaataa Macronin epäsuositun eläkeuudistuksen, jossa eläkeikä nostettiin 64 vuoteen, mutta Bayrou ei ole tähän yhtä halukas. 

Myöskään Macronin omaa asemaa viime kesän vaalit ja niitä seurannut epävakaus ei ole liiemmin helpottanut. Presidentti on edelleen erittäin epäsuosittu: toukokuun lopussa Macronia piti hyvänä presidenttinä 29 % ranskalaisista. Paljon sen paremmin ei mene Bayroulla, joka on Macronin kummankin kauden epäsuosituin pääministeri 20 prosentin lukemilla. Ranskalaisten tyytymättömyys nykyisiin johtajiinsa alleviivaa Macronin viime kesän uhkapelin kostautumista. 

Vasemmistoblokki kinastelee sisäisesti

Ranskan poliittista tilannetta mutkistavat vasemmisto-, keskusta- ja oikeistoblokkien välisten jakolinjojen lisäksi myös niiden sisäiset kiistat. Vasemmistoblokin sisällä kiistaa ovat aiheuttaneet etenkin vasemmiston grand old manin Jean-Luc Mélenchonin perustaman Lannistumaton Ranska -puolueen (La France Insoumise, LFI) kannanotot. Jotkut puolueen edustajat ovat esimerkiksi kieltäytyneet määrittelemästä Hamasia terroristijärjestöksi. 

Kiistat kärjistyivät entisestään vappuna, kun naamioituneet mielenosoittajat sotkivat sosialistipuolueen telttaa ja hyökkäsivät puolueen kansanedustajien päälle vappumarssilla. Samalla juutalaistaustaista kansanedustajaa Jérôme Guedjia solvattiin rasistisesti. Hyökkääjät edustivat pääsääntöisesti niin kutsuttuja mustia blokkeja, eivätkä mitään tiettyä puoluetta. Sosialistipuoluetta kuitenkin ärsytti, että sen kanssa samassa vaaliliitossa olevat puolueet eivät tuominneet hyökkäyksiä tiukemmin sanankääntein. 

Lannistumattoman Ranskan Lucie Castets ei ollut varma, oliko kyseessä antisemitistinen hyökkäys Guedjia vastaan. Vihreän puolueen Marine Tondelier puolestaan ei ensin reagoinut mitenkään hyökkäykseen, mutta pyysi lopulta anteeksi reaktionsa puutetta. 

Lannistumattoman Ranskan ja Sosialistipuolueen välillä on arvo- ja mielipide-eroja, eikä niiden yhteistyö ole aina sujunut ongelmitta. Lannistumaton Ranska on viime aikoina myös menettänyt asemiaan sosialistipuolueelle, joka nousi viime kesän vaaleissa vasemmistoblokin suosituimmaksi puolueeksi usean vuoden jatkuvasti laskeneen menestyksen jälkeen. 

Sosialistipuolueessa onkin yhä enenevässä määrin haluja tehdä kunnolla pesäeroa radikaalimpana pidettyyn liittolaiseen. Tästä kertoo muun muassa puolueen päätös irtautua vasemmiston rintamasta ja tarjota osittaista tukea nykyiselle pääministerille. 

Sirpaloitunut oikeisto etsii paikkaansa

Myös perinteisessä valtapuolueessa, keskustaoikeiston Tasavaltalaisissa, on kipuiltu viime aikoina. Puolueessa koettiin dramaattisia hetkiä viime kesällä, kun puheenjohtaja Éric Ciotti päätti vaaliliitosta äärioikeiston Kansallisen liittouman (Rassemblement national, RN) kanssa konsultoimatta puoluettaan aikeesta. Sisäisen kriisin päätteeksi Ciotti lähti puolueesta, mutta sai mukaansa vain muutamia kymmeniä muita jäseniä. Perinteisen oikeiston liittoutuminen äärioikeiston kanssa olisi ollut merkitsevä käänne Ranskan poliittisella kentällä. 

Vaikka Ciottin ehdotus tyrmättiin laajasti puolueessa, on Tasavaltalaiset itsekin liukunut enemmän oikealle ja omaksunut äärioikeistolle tärkeitä teemoja. Samaan aikaan se on kuitenkin menettänyt kannatustaan siinä missä äärioikeisto on lisännyt omaa äänimääräänsä. 

Vaikka puolue on siirtynyt enemmän oikealle, ei se ole onnistunut houkuttelemaan äänestäjiä äärioikeistosta takaisin kohti poliittista keskustaoikeistoa. Puolue rokottaakin nykyisellään pikemminkin keskustaa kuin äärioikeistoa. 

Puolueessa käytiin myös sisäistä kilpailua toukokuussa, kun istuva puheenjohtaja Laurent Wauquiez hävisi kisan puheenjohtajuudesta nykyisen hallituksen sisäministeri Bruno Retailleau’lle. Kummatkin miehet sijaitsevat puolueen oikealla laidalla, erityisesti Retailleau, joka on profiloitunut tiukan maahanmuuttopolitiikan kannattajaksi. Wauquiez käytti kisaa hyväkseen kritisoidakseen kilpakumppaniaan, mutta tuli samalla haukkuneeksi hallitusta, jossa hänen oma puolueensa istuu. 

Kisan voittaneen Retailleaun tähti on nousussa muutenkin, ja yli puolella ranskalaisista on hänestä myönteinen mielikuva. Uusi puheenjohtaja tähynneekin jo parin vuoden päähän presidentinvaaleihin.

Marine Le Penin tuomio sekoittaa pakkaa ennen vuoden 2027 presidentinvaaleja

Järisyttävin sisäpoliittinen käänne Ranskassa tapahtui kuitenkin maaliskuun lopussa, kun äärioikeiston Kansallisen rintaman pitkäaikainen johtohahmo Marine Le Pen todettiin syylliseksi julkisten varojen kavallukseen jo vuosia vireillä olleessa oikeusjutussa. 

Tuomio pitää sisällään kiellon asettua ehdolle vaaleissa seuraavan viiden vuoden aikana. Tämä virkakielto tuli voimaan välittömästi, vaikka Le Pen voikin vielä valittaa tuomiosta.

Virkakielto seurauksena julkisten varojen kavalluksesta ei sinällään ole poikkeuksellinen tuomio. Marine Le Pen on itsekin peräänkuuluttanut vastaavia tuomioita väärinkäytökseen syyllistyneille poliitikoille takavuosina. Le Penin asema Ranskan politiikassa ja hänen henkilökohtainen suosionsa edellisissä presidentinvaaleissa kuitenkin nostavat tuomion painoarvoa. 

Le Pen on hävinnyt presidentinvaalit Macronille kahdesti vuosina 2017 ja 2022, mutta oli ennakkosuosikki vuoden 2027 vaaleihin, joissa Macron ei enää voi asettua ehdolle. Le Pen on ollut avainasemassa isänsä perustaman äärioikeistopuolueen “salonkikelpoistamisessa” Ranskan politiikassa. Nyt hänen poliittinen tulevaisuutensa on kuitenkin katkolla, ja osallistuminen parin vuoden päässä siintäviin vaaleihin on epävarmaa.

Äärioikeistossa virkakieltotuomiota on arvattavasti pidetty poliittisena ajojahtina. Myös ulkomaiset hengenheimolaiset Donald Trumpista Unkarin Viktor Orbániin ja jopa Kremliin asti ovat kritisoineet sitä demokratian vastaisena. Äärioikeisto on Ranskan poliittisella kentällä eristetty yhteistyöstä, joten monet puolueen kannattajat saattavat sisuuntua tuomiosta entisestään. Äärioikeisto on myös taitava käyttämään hyväkseen tilanteita, joissa se voi uhriutua ja rakentaa narratiivia poliittisesta ajojahdista. 

Ranskalaisten mielipiteet tuomion oikeudenmukaisuudesta jakaantuvat. Toisaalta yli puolet piti Le Penin tuomiota välittömästi sen julkistamisen jälkeen oikeudenmukaisena ja tavanomaisena ottaen huomioon syytteiden laadun. 42 prosenttia sen sijaan uskoo, että taustalla on halu estää Le Peniä asettumasta ehdolle vuonna 2027. 

Kohti uusia vaaleja kesällä? 

Ranskan perustuslain mukaan presidentin täytyy odottaa vuosi vaalien jälkeen, ennen kuin voi jälleen hajottaa kansalliskokouksen ja julistaa uudet vaalit. Näin ollen Macron voisi hajottaa kansalliskokouksen aikaisintaan heinäkuun alussa. Huhuja tästä liikkuukin jo, mutta Macron on kieltänyt ne perättöminä. Viime kesän uhkapelin jälkeen presidentti harkinneekin tarkemmin vaihtoehtojaan tilanteessa, jossa hänen suosionsa laahaa jo valmiiksi pohjamudissa.

Macronin epäsuosio ja kolmen tasavahvan poliittisen blokin sisäiset ja keskinäiset kiistat tekevät tilanteesta kuitenkin vaikeasti ennakoitavan. Macronilla on vähemmän hävittävää kuin muilla poliitikoilla, joiden silmissä siintävät jo vuoden 2027 presidentinvaalit. Macronin kannatusluvut nousivat hetkellisesti keväällä Trumpin julistaman kauppasodan keskellä ja hänen ottaessa tiukemmin roolia keskusteluissa Euroopan puolustuspolitiikasta. Ulkopolitiikka tarjoaakin Macronille mahdollisuuden kerätä irtopisteitä, joita sisäpolitiikassa on harvemmin jaossa.

Pääministerin rooli Ranskassa on presidenttiä hankalampi. Vaikka pääministerillä on paljon valtaa, käytännössä – joskaan ei juridisesti – hänen tulisi nauttia presidentin luottamusta. Pääministeri on aina presidentin valitsema, minkä vuoksi aseman haltijasta tulee tahtomattaankin presidentin liittolainen. Epäsuosionsa vuoksi Macron ei kuitenkaan ole mieluisaa seuraa varsinkaan niille poliitikoille, jotka halajavat menestystä seuraavissa presidentinvaaleissa.

Jos kesä toisi mukanaan uudet vaalit, tekee tilanteesta mielenkiintoisen myös se, käyttäisikö Kansallinen liittouma valtaansa Bayroun hallitusta vastaan nyt, kun sen kirkkain tähti ei voi asettua ehdolle vaaleissa. Le Penin manttelinperijänä pidetty nuori Jordan Bardella on kasvattanut suosiotaan mielipidemittauksissa kevään mittaan. Jos presidentinvaalit pidettäisiin nyt, voittaisi Bardella lähes kaikki mahdolliset vastaehdokkaat. Olisiko Marine Le Pen valmis kaatamaan nykyisen hallituksen ja aiheuttamaan mahdollisesti ennenaikaiset vaalit tilanteessa, jossa nuori seuraaja voisi saada niistä nostetta?

Enemmistö ranskalaisista toivoo Bayroun hallituksen kaatumista. Hallitus on erityisen epäsuosittu poliittisen kentän vasemmalla ja oikealla laidalla. Toimivan enemmistön saaminen ei kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä nykyisessä tilanteessa, jossa eri puolueblokit eivät ole valmiita tekemään yhteistyötä ja jossa Macron ei halua antaa valtaa kummallekaan poliittiselle laidalle. Uudet vaalitkaan tuskin helpottaisivat toimivan enemmistön saamista maahan. 

Omaa poliittista tulevaisuuttaan taktikoivat poliitikot voivat käyttää blokkitilannetta hyväkseen ja syyttää Macronia jumista. Tilanteesta kärsivät kuitenkin tavalliset ranskalaiset, joiden asioita ajamaan äänestetyt poliitikot eivät kykene tekemään minkäänlaisia kompromisseja. Poliittinen jumi on jo lisännyt ranskalaisten turhautumista demokratiaan ja demokraattisiin prosesseihin, ja voi sitä kautta aiheuttaa yhteiskunnallista kuohuntaa jo ennestään polarisoituneessa maassa. Poliitikkojen kinastellessa kansalaisten kyynisyys kasvaa.