Tammikuussa 2026 Yhdysvallat hyökkäsi Venezuelaan ja kaappasi vaalivilpin avulla valtaan takertuneen presidentin Nicolás Maduron, mutta lopullista siirtymää demokraattiseen hallintoon ei ole vieläkään tapahtunut. Kolmen keskeisen poliittisen hahmon – Delcy Rodríguezin, María Corina Machadon ja Henrique Caprilesin – erilaiset linjat Yhdysvaltojen tarkkailun alla osoittavat, että Venezuelan poliittista kehitystä siirtymäkaudella on vaikea ennustaa. 

Yhdysvaltojen tammikuussa 2026 toteuttama laaja sotilaallinen operaatio Venezuelassa päätti Nicolás Maduron yli vuosikymmenen kestäneen valtakauden tavalla, joka jakoi sekä venezuelalaiset että kansainvälisen yhteisön. Maduron uskolliset tukijat kerääntyivät pääkaupunki Caracasin kaduille vaatimaan johtajansa vapauttamista, kun taas kodeistaan paenneet ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen väsyneet venezuelalaiset juhlivat vaalivilpin avulla vallassa sinnitelleen Maduron loppua. Samalla ilmassa leijui kuitenkin pelko tulevasta: Vaikka lopputulos oli monelle pitkään toivottu, tapa, jolla siihen päädyttiin, herätti epävarmuutta. Protesteissa ympäri maailmaa kokoonnuttiin juhlimisen lomassa vaatimaan Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpia pitämään näppinsä erossa Venezuelasta. 

Venezuelan perustuslaki edellyttää uusien presidentinvaalien järjestämistä 30 päivän sisällä istuvan presidentin pysyvästä estymisestä. Trump ilmoitti kuitenkin heti hyökkäyksen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa, ettei vaaleja järjestetä, ennen kuin Venezuela on hänen mukaansa “korjattu”. Konkreettisena esimerkkinä Trump mainitsi myöhemmin Venezuelan öljysektorin kunnostamisen, mutta muuten hän ei tarkentanut, mitä “korjaamisella” tässä yhteydessä tarkoitetaan. Tällä hetkellä Maduro on ollut vangittuna yli kuukauden eikä vaaleille ole annettu aikataulua, joten Trump näyttää pitäytyvän sanoissaan. Venezuelan tulevaisuuden suunta on edelleen avoinna, ja sitä voidaan tällä hetkellä tarkastella kolmen keskeisen vaihtoehdon kautta.

Vallan kasvot vaihtuivat – järjestelmä ei

Venezuelassa vanha poliittinen järjestelmä on edelleen voimissaan, vaikka sen johtohahmo on poissa. Maduron varapresidentti Delcy Rodríguez nimitettiin Yhdysvaltojen tukemana Venezuelan virkaatekeväksi presidentiksi tammikuussa 2026. Rodríguez on ollut merkittävä hahmo sekä Maduron että tätä edeltäneen Hugo Chávezin valtakausilla ja edustaa ex-presidentin mukaan nimettyä chavismia eli sosialistisia ja populistisia piirteitä yhdistelevää poliittista aatetta. Rodríguez toimi Maduron varapresidenttinä vuodesta 2018 alkaen ja tätä ennen muun muassa öljy- sekä ulkoministerinä. Hänen perhetaustansa kytkeytyy vahvasti politiikkaan ja sosialismiin: hänen isänsä, Jorge Rodríguez vanhempi, oli aktiivinen Venezuelan sosialistisessa liikkeessä ja hänen veljensä, Jorge Rodríguez nuorempi, on puolestaan toiminut keskeisissä hallinnollisissa tehtävissä Maduron kaudella, muun muassa Venezuelan lakeja säätävän kansalliskokouksen puhemiehenä.

Virkaatekeväksi presidentiksi noustuaan Rodríguez on pyrkinyt osoittamaan lojaaliuttaan Madurolle, mutta myös osittain irtautumaan hänen harjoittamastaan politiikasta. Rodríguez on esimerkiksi irtisanonut joitain Maduron tukijoita, kuten teollisuusministeri Álex Saabin, ja suostunut vapauttamaan poliittisia vankeja. Hän on kutsunut tekoja todisteeksi “uudesta poliittisesta suunnasta”, vaikka todellisuudessa satoja poliittisia vankeja on yhä vapauttamatta ja suurinta osaa Venezuelan tärkeimmistä instituutioista hallinnoivat edelleen Maduron liittolaiset.

Suurin Rodríguezin toteuttama muutos liittyy öljyyn. Venezuelassa on maailman suurimmat todistetut öljyvarannot, ja maan talous on ollut vuodesta 1914, eli Venezuelan kaupallisen öljyteollisuuden alusta asti, koko ajan enemmän ja enemmän riippuvainen öljystä sekä altis sen markkinahintojen vaihtelulle. Öljyvarat kansallistettiin vuonna 1976, ja samalla luotiin valtion öljy-yhtiö Petróleos de Venezuela, S.A. (PDVSA). Chávez nousi presidentiksi ensimmäisen kerran vuonna 1999 tilanteessa, jossa öljysektoria oli juuri yritetty hieman avata, ja käänsi kehityskulun lisäämällä entisestään valtion omistusta ja tiukkaa kontrollia sektorista. Lisäksi hän alkoi politisoida PDVSA:ta. Samaa linjaa jatkoi myös Chávezin seuraaja Maduro.

Rodríguez on kuitenkin suostunut avaamaan Venezuelan öljyn viennin Yhdysvaltoihin ja sallinut yhdysvaltalaisille öljy-yrityksille pääsyn Venezuelan markkinoille. Tammikuun 2026 lopussa hän allekirjoitti historiallisen lakipaketin, joka avasi Venezuelan öljysektorin yksityisille ja ulkomaisille sijoittajille ja vähensi valtion kontrollia siitä. Samaan aikaan Yhdysvaltain valtiovarainministeriö alkoi virallisesti lieventää Venezuelan öljysektoriin kohdistuneita talouspakotteita, jotka asetettiin voimaan Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikana.

Trump ei ole peitellyt kiinnostustaan Venezuelan öljyvaroja kohtaan ja öljy saattaakin ainakin osittain selittää sitä, miksi Trump ehkä jopa hieman yllättäen tuki Rodríguezin nimittämistä Venezuelan virkaatekeväksi presidentiksi opposition johtohahmojen sijaan. Entisenä öljyministerinä Rodríguezilla on vahva tietämys öljysektorista, mikä sopii hyvin yhteen Yhdysvaltojen intressien kanssa.

Toistaiseksi keskustelu öljystä näyttää kuitenkin sysänneen demokratian nopeaan palauttamiseen pyrkivät aikomukset kauas tulevaisuuteen. Ensimmäisessä Venezuelan tulevaisuusskenaariossa Rodríguez pysyy vallassa ja chavistinen järjestelmä sopeutuu uuteen tilanteeseen, eikä todellista vallanvaihtoa tapahdu. Rodríguez on jo edistänyt tätä kehityspolkua hankkimalla kansainvälistä tukea esimerkiksi öljyteollisuuden uudistamisen kautta sekä parantamalla ulkosuhteita erityisesti Yhdysvaltojen suuntaan. Hänen vahvuutensa on se, että hänellä on hyvät edellytykset ylläpitää vakautta Venezuelassa. Tämä johtuu siitä, että hänellä on vahvat yhteydet esimerkiksi maan turvallisuuspalveluihin, jotka ovat yhä Maduron tukijoiden hallinnassa. Monille venezuelalaisille hän kuitenkin edustaa suuren muutoksen sijaan Maduron poliittisten aatteiden perintöä ja korruptoitunutta eliittiä.

Muutos hinnalla millä hyvänsä?

Toinen mahdollinen tulevaisuuden suunta rakentuu Venezuelan opposition tiukemman linjan ympärille. Oppositiojohtaja ja vastikään Nobelin rauhanpalkinnon voittanut María Corina Machado on liittolaisineen ilmoittanut olevansa valmis johtamaan Venezuelaa. Machado on profiloitunut chavismin ankarana kriitikkona ja hän on kärsinyt tästä myös seurauksia. Hänet muun muassa irtisanottiin Venezuelan kansalliskokouksesta vuonna 2014, oletettavasti Maduroa vastustaneiden mielenosoituksien tukemisesta johtuen, ja hänen ehdokkuutensa vuoden 2024 presidentinvaaleissa evättiin virkakiellon takia, vaikka hän voitti selvästi opposition yhteiset esivaalit. Useat kansainväliset tarkkailijat pitivät molempia päätöksiä poliittisesti motivoituneina.

Nobelin rauhanpalkinnon Machado voitti “väsymättömästä työstään demokratian edistämiseksi Venezuelassa”. Kotimaassaan hänet tunnetaan kuitenkin tämän lisäksi myös niin sanotusta “kaikki tai ei mitään” -strategiasta, ja häntä onkin toisinaan verrattu jopa Latinalaisen Amerikan äärioikeistolaisiin johtajiin, esimerkiksi Argentiinan presidentti Javier Mileihin. Yhtäläisyydet ilmenevät erityisesti uusliberalistisen talouspolitiikan ajamisessa sekä jyrkän negatiivisessa suhtautumisessa sosialismiin ja vasemmistopopulismiin. 

Machado ajaa nopeaa ja radikaalia muutosta Venezuelaan. Hänen ajatuksensa perustuvat uskomukseen siitä, että chavistista järjestelmää ei voi korjata, vaan se täytyy purkaa maksimaalista sisäistä ja ulkoista painetta apuna käyttäen. Tämä on näkynyt suoraan myös Machadon toiminnassa. Hän kannusti venezuelalaisia boikotoimaan vuoden 2025 parlamenttivaaleja, sillä äänestäminen antaisi hänen mielestään valheellisen kuvan siitä, että kansa olisi vapaa antamaan äänensä oppositiolle. Lisäksi hän suhtautui myönteisesti ajatukseen Yhdysvaltojen sotilaallisesta interventiosta Venezuelaan jo vuonna 2014 ja piti sitä joiltain osin jopa välttämättömänä. Hän ei myöskään tuominnut Yhdysvaltojen vuoden 2025 lopussa tekemiä potentiaalisiin huumealuksiin kohdistuneita hyökkäyksiä Venezuelan rannikolla, vaikka niissä kuoli venezuelalaisia siviilejä. Nämä kaikki seikat tekevät hänestä ristiriitaisen hahmon ja nostavat esiin kysymyksen siitä, miten kallis muutoksen hinta voi olla.

Kompromissien tie

Kolmas mahdollinen tulevaisuuden suunta rakentuu Rodríguezin ja Machadon väliin. Venezuelan maltillisempaa oppositiota edustava Henrique Capriles on toiminut opposition presidenttiehdokkaana jo useamman kerran, ja vuonna 2013 hän hävisi Madurolle vain hyvin niukasti. Capriles pyrki opposition presidenttiehdokkaaksi myös vuoden 2024 vaaleihin, mutta vetäytyi lopulta itse ehdokkuuskisasta. Hänet oli Machadon tavoin asetettu virkakieltoon, ja hän uskoi siksi, että hänen vetäytymisensä olisi opposition parhaaksi. Opposition yhteiseksi ehdokkaaksi valikoitu lopulta ennestään melko tuntematon Edmundo González Urrutia, joka todisteiden mukaan voitti vaalit, mutta vaaliviranomainen julisti Maduron silti voittajaksi. González Urrutiasta tuli opposition ehdokas Machadon ehdokkuuden hylkäämisen jälkeen, ja hän onnistui Machadon vahvan tuen avulla keräämään todisteiden mukaan jopa yli 67 % äänistä. 

Capriles edustaa niin sanottua perinteisempää oikeistoa. Hän kannattaa poliittisen järjestelmän muuttamista sisältä käsin demokraattisten keinojen, esimerkiksi neuvottelujen ja vaalien avulla, siitäkin huolimatta, että nämä eivät aina välttämättä ole reiluja. Tämä näkyi esimerkiksi hänen päättäessään asettua ehdolle vuoden 2025 parlamenttivaaleihin tiukan linjan opposition boikottikehotuksista huolimatta ja tullessaan lopulta valituksi parlamenttiin.

Capriles näyttäytyy eräänlaisena kompromissivaihtoehtona niille, jotka eivät kannata chavismia, mutta joiden mielestä Machadon ajamat toimintatavat ovat liian radikaaleja. Hän on nimennyt tavoitteekseen pysyvän muutoksen aikaansaamisen Venezuelassa auttamalla siellä, missä häntä tarvitaan, ei siis välttämättä juuri presidenttinä. Tällä hetkellä Venezuela ei Caprilesin mukaan ole edes muutosvaiheessa, sillä virkaatekevä presidentti Rodríguez ei hänen mielestään ole tehnyt tarvittavia toimenpiteitä siihen pääsemiseksi. Capriles onkin sanonut pelkäävänsä, että Rodríguezin esittämä “uusi poliittinen suunta” johtaa ainoastaan öljykauppaan.

Caprilesin edustaman linjan noudattaminen voisi parhaimmillaan tuoda institutionaalisia uudistuksia ja asteittaista siirtymää kohti demokratiaa vaalien sekä kompromissien avulla. Prosessi olisi todennäköisesti hidas, mutta sillä voisi pidemmällä tähtäimellä saavuttaa radikaalia siirtymää vakaamman ja vähemmän polarisoivan lopputuloksen. 

Yhdysvallat jakaa Venezuelan poliittista kenttää

Riippumatta siitä, mihin suuntaan Venezuelan tulevaisuus kehittyy, sitä tulevat todennäköisesti muokkaamaan kaksi keskeistä tekijää: Yhdysvallat ja öljy. Sekä Rodríguez, Machado että Capriles vaikuttavat olevan samaa mieltä siitä, että öljymarkkinat täytyy ainakin jossain määrin avata yksityisille ja ulkomaisille investoinneille, vaikka heillä onkin eri käsitykset siitä, missä määrin. Suuremmat erot heidän välillään liittyvät kysymyksiin siitä, millä ehdoilla Venezuelan yhteistyön Yhdysvaltojen kanssa tulisi tapahtua.

Rodríguez tasapainoilee runsaan yhteistyön ja Venezuelan itsemääräämisoikeuden säilyttämisen välillä. Vaikka hän onkin suostunut Yhdysvaltojen vaatimusten mukaisesti avaamaan öljysektorin ja vapauttamaan poliittisia vankeja, hän on myös kritisoinut Yhdysvaltojen painostusta ja todennut saaneensa “tarpeekseen” Washingtonin määräilystä. Hän ei ole myöskään toistaiseksi suostunut Yhdysvaltojen painostuksesta huolimatta katkaisemaan yhteyksiä Maduron hallinnon läheisiin liittolaisiin Iraniin, Kiinaan tai Venäjään. Heti Yhdysvaltojen sotilaallisen operaation jälkeen Trump väitti Yhdysvaltojen hallitsevan Venezuelaa siihen asti, kunnes rauhallinen vallanvaihto on mahdollinen. Rodríguez tyrmäsi tämän väitteen nopeasti vakuuttamalla, että maata johtaa tällä hetkellä Venezuelan hallitus eikä mikään ulkopuolinen taho. Hän on kuitenkin haastavassa tilanteessa, sillä hänen täytyy yrittää pitää tyytyväisenä sekä nopeasti hermostuva Trump että chavistinen hallinto. Trump on jo kerran esittänyt uhkauksen, että Venezuelan hallinto tulee maksamaan kalliin hinnan, ellei se seuraa Yhdysvaltojen antamia ohjeita.

Hieman yllättäen Yhdysvallat ei ole toistaiseksi osoittanut tukeaan Machadolle Venezuelan uutena johtajana, vaikka hän on ollut Rodríguezia myönteisempi Yhdysvaltoja kohtaan. Uutistoimisto Reutersin esittämien todisteiden mukaan Machado tiimeineen olisi ennen Maduron pidätystä jopa auttanut Trumpin hallintoa luomaan narratiivia, jonka mukaan Madurolla on suoria yhteyksiä rikollisjengeihin, jotta Yhdysvaltojen sotilaalliselle väliintulolle saataisiin oikeutus. Maduron pidätyksen jälkeen Machado kiitti Trumpia ja tämän hallintoa heidän tekemästään työstä Venezuelan vapauden palauttamiseksi, ja tammikuussa 2026 hän matkusti Valkoiseen taloon lahjoittamaan voittamansa Nobelin rauhanpalkinnon Trumpille Nobel-komitean vastalauseista huolimatta. Ele toi Machadolle laajaa näkyvyyttä ja ilahdutti palkintoa pitkään himoinnutta Trumpia, mutta ei varsinaisesti parantanut Machadon institutionaalista asemaa. Tammikuun lopussa Trump sanoi ympäripyöreästi haluavansa Machadon osalliseksi Venezuelan johtoa, mutta ei tarkentanut, millä tavalla.

Caprilesin suhtautuminen Yhdysvaltoihin on ollut pitkälti varauksellista. Vuonna 2026 hän on korostanut erityisesti sitä, että Yhdysvalloilla on omat poliittiset ja taloudelliset intressinsä Venezuelassa, jotka eivät välttämättä aina aja venezuelalaisten etuja. Siksi poliittista siirtymää ei hänen mielestään pitäisi rakentaa Yhdysvaltojen prioriteettien päälle. Vaikka hän tiedostaa Yhdysvaltojen keskeisen roolin Venezuelassa, hän uskoo, että demokraattisen siirtymän tärkein mahdollistava palanen on lopulta Venezuelan kansa.

Kenen ehdoilla Venezuelan tulevaisuus rakentuu?

Maduron pidätys merkitsi historiallista käännekohtaa Venezuelassa, mutta ei vielä ratkaissut maan keskeisimpiä ongelmia. Vaikka johtaja vaihtui, vallassa on toistaiseksi edelleen chavistista järjestelmää ylläpitävä Rodríguez ja hänen edustamansa hallinto. Nykytilanne avaa kolme mahdollista suuntaa tulevaisuudelle: chavistisen järjestelmän sopeutuminen uuteen tilanteeseen Rodríguezin johdolla, nopea ja radikaali muutos Machadon ja tämän edustaman tiukan linjan opposition vetämänä tai asteittainen, neuvoteltu siirtymä Caprilesin maltillisemman opposition tavoitteiden mukaisesti. 

Venezuelan tulevaisuus ei kuitenkaan välttämättä ole yksin maan oman hallinnon päätettävissä. Poliittista siirtymää määrittävät tällä hetkellä ennen kaikkea ulkoiset intressit, näiden joukossa erityisesti Yhdysvaltojen poliittiset ja taloudelliset tavoitteet. Yhdysvaltojen poliittisessa ja sotilaallisessa sekaantumisessa Latinalaisessa Amerikassa ei ole mitään uutta, ja Trumpin toiminta asettuu osaksi tätä historiallista jatkumoa. Hän on tehnyt tavoitteensa koko läntisen pallonpuoliskon hallinnan saavuttamisesta melko selväksi, ja tätä varten hän tarvitsee alueen maiden johtoon itselleen suotuisia henkilöitä.

Euroopan maat ovat puolestaan melko ympäripyöreästi korostaneet demokratian ja kansainvälisen oikeuden noudattamisen merkitystä Amerikoissa, mutta suoraa Yhdysvaltojen hyökkäyksen tuomitsemista ei kuitenkaan ole Euroopan mantereelta juuri kuulunut. Iso-Britannian pääministeri Keir Starmer jopa kirjoitti viestipalvelu X:ssä, että Iso-Britannia “ei aio surra laittoman presidentin valtakauden päättymistä”. Tämä tiivistää hieman kärjistetysti sen, mitä moni demokratian puolesta puhuva Euroopan valtio varmasti hiljaisuudessa ajattelee. Toisaalta EU ei ole myöskään kovin ponnekkaasti vaatinut pikaista demokraattisten vaalien järjestämistä Venezuelassa, mikä on jättänyt Venezuelan poliittisen siirtymän pitkälti Yhdysvaltojen ja Venezuelan sisäisten toimijoiden varaan. 

Vertailun vuoksi EU:n reaktio Trumpin uhkauksiin Grönlannin haltuunotosta sekä suurien tullien määräämisestä niille maille, jotka eivät tätä hyväksy, oli jyrkkä ja yhtenäinen. Sen sijaan Latinalaisen Amerikan maista esimerkiksi Brasilia ja Kolumbia tuomitsivat Yhdysvaltojen iskun nopeasti. 

Lopulta Venezuelan tulevaisuus ratkeaa kysymykseen siitä, onnistuuko se palauttamaan sellaiset poliittiset ja institutionaaliset rakenteet, joissa valta perustuu kansalaisten vapaaseen tahtoon, ei ulkoiseen pakkoon tai vanhan valtaapitävän eliitin keskinäisiin sopimuksiin. Ilman vaaleja ja laajempaa institutionaalista muutosta Maduron jälkeinen aika uhkaa jäädä vain uudeksi luvuksi pitkään jatkuneessa kriisissä.