Yhdysvaltojen joulukuussa julkaisema kansallisen turvallisuuden strategia tarkastelee ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ennen kaikkea bisnesmahdollisuuksina. Vaikka imperialistinen “Amerikka ensin” -ajattelu antaa Euroopalle kylmää kyytiä, säilyy euroatlanttinen yhteistyö yhtenä Trumpin politiikan tärkeimpänä painopisteenä. Presidentin omaa erinomaisuutta korostavan strategian keskeiseksi teemaksi nousee kysymys siitä, mitä Yhdysvallat haluaa – ja miten muu maailma voi sen sille tarjota.

Yhdysvaltojen uusi kansallisen turvallisuuden strategia esittää presidentti Donald Trumpin Yhdysvallat poikkeuksellisena suurvaltana, joka näkee ulko- ja turvallisuuspolitiikan ennen kaikkea mahdollisuutena tehdä vaikuttavaa bisnestä. Strategia on perustavanlaatuinen, mutta oikeudellisesti sitomaton asiakirja, joka linjaa Yhdysvaltojen nykyisen hallinnon ulko- ja turvallisuuspoliittiset painopisteet. Sitä täydentää Pentagonin hiljattain päivittämä kansallinen puolustusstrategia, joka korostaa Yhdysvaltojen johtoasemaa läntisellä pallonpuoliskolla, maan sotilaallista ja taloudellista kontrollia strategisesti merkittävistä alueista, sekä eurooppalaisten liittolaisten vastuuta niiden omasta puolustuksesta.

Uuden turvallisuusstrategian mukaan läntisen pallonpuoliskon vakaus ja turvallisuus on mahdollista taata vain ylläpitämällä Yhdysvaltojen taloudellista ja sotilaallista valta-asemaa. Valkoisen talon strategiset kirjaukset vahvistavat, että Trumpin Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuu häikäilemättömään oman edun tavoitteluun ja perinteisiin konservatiivisiin arvoihin. Liittovaltion etua tuntuvat uhkaavan paitsi maahanmuutto ja “radikaali gender-ideologia”, myös ilmastopäästöjen hillitsemiseen tähtäävä “net zero” -ajattelu ja liiallisen “globalistinen” vapaa kauppa, jonka kustannusten väitetään levänneen yksinomaan amerikkalaisten harteilla. Vaikka kirjaukset eivät ole Trumpin MAGA-hallinnolle (Make America Great Again) erityisen yllättäviä, ne nostavat Yhdysvaltojen kansalliset intressit entistä näkyvämpään rooliin strategiassa, joka on perinteisesti painottanut lähinnä ulko- ja turvallisuuspoliittisia kysymyksiä.

Strategian aikaisempaa suoraviivaisemmat kielelliset valinnat korostavat presidentti Trumpin omaa erinomaisuutta, ja vaikuttavat ennemmin MAGA-poliittiselta manifestilta kuin harkiten kirjoitetulta valtion asiakirjalta. Toisin kuin edellisen presidentin Joe Bidenin hallinnon turvallisuusstrategiassa, maininnat demokratian vahvistamisesta ja sen puolustamisesta loistavat lähes täydellisellä poissaolollaan. Yhdysvaltojen maine demokratian ja kansainvälisen oikeuden puolestapuhujana on saanut valtavan kolauksen samalla, kun Trumpin ulko- ja turvallisuuspolitiikka on liikahtanut kohti kehityssuuntaa, jossa korostetaan nationalistista suvereniteettia sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kustannuksella.

Trumpin strategisten linjausten mukaan Yhdysvalloille hyödyllinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on sitä myös kaikille muille. Tämän 1800-luvun Monroe-politiikkaan nojaavan, presidentti Donald Trumpin mukaan uudelleennimetyn “Donroen doktriinin” perusteella Yhdysvaltojen liittolaisia ja kilpakumppaneita palkitaan tai rangaistaan sen perusteella, toimivatko ne liittovaltion etujen mukaisesti vai eivät. Kyse on samalla peittelemättömästä paluusta etupiiriajatteluun, jossa liittolaisten hyödyllisyyttä punnitaan niiden kiistattoman lojaaliuden perusteella. Uuden turvallisuusstrategian punaisena lankana kulkeekin kysymys siitä, mitä Yhdysvallat haluaa maailmalta – ja mitä maailman tulisi olla valmis sille tarjoamaan.

Kaupallistaloudelliset suhteet ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineenä

Strategiapaperissa painotetaan, kuinka Yhdysvaltojen turvallisuuden takaaminen vaatii aikaisempaa vahvempaa hallintaa geopoliittisesti ja strategisesti tärkeiksi katsotuista lokaatioista. Trumpin aluevaatimukset esimerkiksi Tanskan itsehallintoalue Grönlannista ovat osoittaneet, kuinka kauppapolitiikka ja bisnesmahdollisuudet on valjastettu häpeilemättä Yhdysvaltojen imperialistisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineiksi. Grönlannin itsemääräämisoikeutta puolustaneiden eurooppalaisten valtioiden uhkailu tuontitulleilla ja jopa sotilaallisella voimankäytöllä kyseenalaistaa huolestuttavalla tavalla Yhdysvaltojen sitoutumisen euroatlanttiseen yhteistyöhön ja kansainvälisen kaupan keskeisiin periaatteisiin, kuten ennakoitavuuteen ja avoimuuteen.

Koska bisnesmahdollisuudet ohjaavat Trumpin Yhdysvaltojen tapaa ratkaista erilaisia konflikteja, rauhaa tavoitellaan ennen kaikkea hyvien diilien kautta – ei niinkään perinteisen diplomatian keinoin. Esimerkiksi Ukrainan sodan päättäminen on Trumpille tärkeää paitsi hänen henkilökohtaisten meriittiensä, myös Yhdysvalloille suotuisan eurooppalaisen talouskehityksen kannalta. Transatlanttinen kauppa nähdään turvallisuusstrategiassa amerikkalaisen vaurauden mahdollistajana ja globaalin talouden tukipilarina, ja Euroopan strateginen merkitys tunnustetaan esimerkiksi teknologia- ja energiasektoreilla. Eurooppalaisten hylkääminen olisi Yhdysvalloille siis erityisen huono diili, ja sellaiseen Trump on tuskin valmis.

Diilit ohjaavat Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa myös Aasiassa. Strategian mukaan Yhdysvaltojen ja sen indopasifisten liittolaisten kaupallistaloudellisten suhteiden tiivistäminen vahvistaa alueen sotilaallista pelotetta, ja Yhdysvaltojen taloudellisen johtoaseman säilyttäminen nähdään varmimpana tapana estää laaja-alaisten konfliktien syttymistä. Suhdetta Kiinaan kuvaillaan lähinnä kauppapolitiikan näkökulmasta, vaikka “kilpailijoiden” vaikutusvallan kasvu Etelä-Kiinan merellä nähdäänkin merkittävänä turvallisuusuhkana. Vaikka sitä ei strategiassa suoraan mainitakaan, Yhdysvaltojen läsnäolo indopasifisella alueella tarjoaa sille tärkeitä strategisia mahdollisuuksia, jotka helpottavat Kiinan toimien valvontaa ja niihin reagoimista. Bidenin hallinnon strategiaan verrattuna Kiinaa tarkastellaan nyt siis ennen kaikkea Yhdysvaltojen taloudellista mahtia uhkaavana kilpailijana, ei niinkään sääntöpohjaista maailmanjärjestystä tai demokratian periaatteita horjuttavana turvallisuusriskinä.

Trump näkee menestyksellisen kauppapolitiikan ja hyvät diilit edellytyksinä Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja suvereniteetille. Protektionistisilla toimilla, kuten liittolaisiin kohdistuvilla tulliuhkailuilla, hän pyrkii paitsi turvaamaan liittovaltion teollisuuden etulyöntiaseman, myös saavuttamaan kansallisen turvallisuuden kannalta parhaaksi katsomansa tavoitteet. Trumpin tapa alistaa kauppapolitiikka ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineeksi voi kuitenkin vaikuttaa kansainvälisiin kauppakumppanuuksiin arvaamattomilla tavoilla, ja johtaa myös sellaiseen lopputulokseen, joka ei vastaa presidentin imperialistisia tavoitteita.

Huolena Euroopan arvot, ei Venäjän uhka

Turvallisuusstrategian perusteella Euroopan demokratia ja sananvapaus – ja koko eurooppalainen sivilisaatio – ovat luhistumassa. Maanosa rypee Trumpin mukaan taloudellisissa ongelmissa, jotka johtuvat teollisuutta rajoittavasta ylikansallisesta sääntelystä, monikansallisten organisaatioiden kuten Euroopan unionin (EU) vapautta ja valtioiden suvereniteettia horjuttavasta politiikasta, sekä riitaisuutta ja sensuuria kylvävästä maahanmuuttopolitiikasta. Huoli Euroopasta ei liity siis niinkään Venäjän uhkaan tai Ukrainan sotaan, vaan Euroopan sisäiseen kehitykseen, jota Trump pitää ylitsevuotavan liberaalina. Poikkeuksellinen kannanotto Euroopan sisäisiin asioihin sekä EU:n politiikan ja arvojen avoin kritisointi ovat murentaneet eurooppalaisten luottamusta Yhdysvaltoihin, ja sysänneet maanosaa vahvistamaan yhteistä rintamaansa.

Kremlille Trumpin strategia on varsin mieluinen, sillä Venäjää ei nimetä siinä suoraksi turvallisuusuhaksi – ainakaan Yhdysvalloille. Tekstissä jopa ehdotetaan Yhdysvaltojen ja Venäjän välistä yhteistyötä “strategisen vakauden” luomiseksi. Venäjä-kirjausten sävyn täyskäännös herättää kysymyksiä Yhdysvaltojen sitoutumisesta paitsi Naton peruskirjaan Pohjois-Atlantin sopimukseen, myös liittokunnan vuonna 2022 päivitettyyn strategiseen konseptiin, jossa Venäjä määritellään merkittävimmäksi uhaksi liittolaisten turvallisuudelle ja euroatlanttisen alueen rauhalle ja vakaudelle. Yhdysvaltojen ristiriitaisen linjan myötä Trumpin sitoutumista Natoon ja sen periaatteisiin ei voi enää pitää itsestäänselvyytenä. Vakaana euroatlanttisen turvallisuuden takaajana nähty puolustusliitto on entistä selvemmin riippuvainen Trumpin Yhdysvaltojen sisäpoliittisista heilahteluista, jotka pakottavat Euroopan tarkastelemaan puolustustaan ja turvallisuusrakenteitaan uudenlaisesta näkökulmasta.

Toisaalta strategian tavoite vakaasta euroatlanttisesta yhteisöstä ja liittolaisten toimintakykyyn luottamisesta on positiivinen signaali myös Naton kannalta. Trump haluaa auttaa turvaamaan Euroopan vapauden ja turvallisuuden, kuitenkin säilyttäen maanosan “alueellisen identiteetin”. Strategian mukaan Euroopan luotettavuus Yhdysvaltojen liittolaisena riippuu sen kyvystä vahvistaa ja ylläpitää omaa sotilaallista puolustustaan ja kilpailukykyistä kauppapolitiikkaa tilanteessa, jossa Venäjä uhkaa sen olemassaoloa. Eurooppalaisten Nato-liittolaisten vastuuta omasta turvallisuudestaan ja euroatlanttisesta puolustuksesta edistettiin konkreettisella tavalla jo Haagin huippukokouksessa kesällä 2025, kun Nato-maat päättivät nostaa vuosittaiset puolustusmenonsa yhteensä viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2035 mennessä. Yhdysvallat ei enää automaattisesti kanna päävastuuta eurooppalaisten liittolaistensa puolustuksesta, mikä on muuttanut pysyvästi euroatlanttisen yhteistyön dynamiikkaa.

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys murroksessa 

Trumpin turvallisuusstrategia korostaa Yhdysvaltojen kansallista etua ylitse muiden, vaikka se olisi ristiriidassa pitkäaikaisten liittolaisten intressien kanssa. Vaikka strategia kuvailee Yhdysvaltoja avoimeksi ja luotettavaksi kumppaniksi, bisnesmahdollisuuksiksi pelkistetty ja kauppapolitiikalle alistettu imperialistinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kyseenalaistaa sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää ja sen uskottavuutta. Liittolaisten uhkailu protektionistisilla toimilla korostaa Trumpin Yhdysvaltojen piittaamattomuutta yhteisistä pelisäännöistä. Kun kansainvälisiä normeja ei noudateta, valtioiden välinen luottamus rapistuu, ja kestävän turvallisuuden sekä vastavuoroisesti hyödyllisen kansainvälisen kaupan sijasta edessä voi häämöttää entistä arvaamattomampi maailma.

Trumpin epätavallinen diplomatia kertoo karua viestiä siitä, kuinka etupiiriajattelu on palannut näyttävällä tavalla kansainvälisen politiikan pelikentille. Tärkeintä ei ole monikansallinen, kaikkia vastavuoroisesti hyödyttävä yhteistyö, vaan vahvojen kansallisvaltioiden omat tavoitteet, niiden saavuttamiseksi asetetut häikäilemättömät keinot ja se, kuinka muut maailman valtiot voivat auttaa tavoitteiden saavuttamisessa. Päivitetyssä turvallisuusstrategiassa mainittuja prioriteettialueita – läntistä pallonpuoliskoa, Eurooppaa, Aasiaa, Lähi-itää ja Afrikkaa – käsitellään lähinnä kaupallistaloudellisten suhteiden ja diilien kautta. Kansainvälisen kaupan tiivistäminen ei ole itsessään huono asia, mutta Trumpin Yhdysvallat tuntuu näkevän sen ennen kaikkea työkaluna amerikkalaisen vaurauden ja suurvalta-aseman vahvistamiseksi.

Yhdysvaltojen sisäpoliittiset heilahtelut ja Trumpin erinomaisuutta kiillottava ulko- ja turvallisuuspolitiikka ovat siirtäneet kansainvälistä järjestelmää, euroatlanttista yhteistyötä ja kansainvälisen kaupan logiikkaa peruuttamattomasti uuteen suuntaan. Euroopalle tämä tarkoittaa entistä suurempaa vastuuta sen omasta turvallisuudesta ja Venäjän uhkaan varautumisesta, kun suurimman ja vahvimman Nato-liittolaisen johdonmukaisuuteen ei voi enää luottaa. Nähtäväksi jää, toimivatko hyvät diilit ja “Amerikka ensin” -ajattelu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden takaajina presidentti Trumpin toivomalla tavalla, vai siintääkö tulevaisuudessa entistä epävakaampi ja rauhattomampi kansainvälinen järjestys.

Artikkelissa esitetyt väitteet ja mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta hänen työnantajansa kantaa tai näkemyksiä.