Venezuelan presidentti Nicolás Maduron vangitseminen ja maahan kolmas tammikuuta tehty isku käänsivät Amerikkojen poliittiseen historiaan uuden sivun. Diktaattorin odotettu loppu sytytti toivonkipinän demokratian paluusta, mutta samanaikaisesti herätti huolen Yhdysvaltojen liiallisesta puuttumisesta Venezuelan asioihin. Presidentin vangitseminen sekä Yhdysvaltojen julistus maan – ja koko pallonpuoliskon – hallinnasta on saanut osakseen myös kansainvälisen vastalauseiden hyökyaallon.

Karismaattisen presidentti Hugo Chávezin jalanjäljissä jatkaneen Maduron loppua povattiin jo lähes ensimmäisestä kaudesta lähtien. Suuria muutoksia luvannut ja myös aikaansaanut chavistinen politiikka johti lopulta syvään humanitaariseen ja perustuslailliseen kriisiin, joka ajoi miljoonia pakolaisiksi ympäri maailmaa. Kansalaisyhteiskunnan ja opposition painostus tai kansainväliset pakotteet eivät kuitenkaan saaneet Maduroa luopumaan vallasta. Autoritaarinen hallinto muuttui diktatuuriksi vuonna 2024, jolloin Maduro turvautui vaalivilppiin. Monenkeskinen järjestelmä osoittautui hampaattomaksi ratkaisemaan pitkittynyttä hätätilaa ja lopulta paikalle saapuivat Yhdysvaltojen erikoisjoukot.

Alunperin operaatiota perusteltiin sekä huumekaupalla että Yhdysvaltain kansallisella turvallisuudella. Heti iskun jälkeen presidentti Donald Trump on kuitenkin keskittynyt lähinnä taloudellisiin intresseihin ja Venezuelan öljyvaroihin. Yhteiskunnallisten olojen parantaminen ja demokratian vahvistaminen ovat jääneet taka-alalle jo ensimmäisestä tiedotustilaisuudesta lähtien, jossa öljy mainittiin 20 kertaa ja demokratiaa ei kertaakaan. Osaa venezuelalaista edes suorat puheet öljyvarojen hyödyntämisestä eivät häiritse, mikä osaltaan selittyy sillä, etteivät niistä saadut voitot ole ennenkään jakautuneet tasaisesti kansan kesken.

Venezuelan tilanne jatkuu tulenarkana. Maduron ja Chavismin uskolliset kannattajat kokoavat joukkoja mielenosoituksiin. Kaduilla ovatkin jo partioineet sekä aseistetut siviilit että asevoimat. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten suuren suosion mielenosoitukset tai vastarinta saavat Yhdysvaltojen valvovan silmän alla. Pelkona on, että konflikti leimahtaa avoimeksi sodaksi ja pahimmassa tapauksessa leviää myös naapurimaihin Trumpin uhotessa iskuilla myös Kolumbiaan ja Meksikoon. Toistaiseksi Venezuelan asevoimat ovat puhuneet rauhan sekä suvereniteetin säilyttämisestä. Epävarmuuden vallitessa pääkaupunki Caracasin kaduilla on kuitenkin yllättävän rauhallista. 

Epäselvää on, kuka Venezuelassa hallitsee nyt tai tulevaisuudessa. Korkein oikeus on julistanut varapresidentti Delcy Rodríguezin väliaikaiseksi presidentiksi. Samanaikaisesti Maduro vakuuttaa edelleen olevansa vallassa oikeudenkäynnin edetessä New Yorkissa. Yhdysvallat ei ole jakanut selkeää suunnitelmaa siitä, miten demokraattinen siirtymä toteutetaan heidän “hallintonsa” alla. Poliittinen täyskäännös kohtaa varmasti hellittämätöntä vastustusta, koska chavistinen järjestelmä on kuluneen 25 vuoden aikana osoittautunut erittäin sitkeäksi sekä suosituksi kansan syvien rivien keskuudessa. 

Kysymykseksi myös nousee, toivooko Yhdysvallat hallinnon vaihtumista muuten kuin juhlapuheiden tasolla. Oppositiojohtaja Maria Corina Machado ei yllättäen saanutkaan tukea Trumpilta venezuelalaisten suosiosta huolimatta. Sen sijaan Rodrígueziin näytetään toistaiseksi suhtautuvan myönteisesti, ja on mahdollista, että nykyinen hallitus jatkaa vallankahvassa Yhdysvaltojen siirtyessä kohti öljyvarojen hallintaa. Tässä skenaariossa korruptoitunut eliitti jatkaa valtion johdossa, resurssit valuvat rajan yli pohjoiseen ja demokratian paluu siirtyy hamaan tulevaisuuteen. 

Venezuelan naapurimaista Brasilia ja Meksiko tuomitsivat Yhdysvaltojen iskun nopeasti kansainvälisen lain vastaiseksi. Euroopan valtioiden kommentit ovat huomattavasti varovaisempia. Luultavasti kabineteissa pohditaan kuumeisesti, miten säilyttää mahdollisimman hyvät välit odotettua vaarallisemmaksi osoittautuneeseen suurvaltaan. Lisäksi vaalivilpillä vallassa sinnitelleen Maduron loppu on demokratian puolesta puhuville Euroopan maalle aidosti positiivinen uutinen, vaikka siihen käytettyjä keinoja ei ainakaan julkisesti hyväksyttäisi. Latinalaisen Amerikan mailla puolestaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin joko tehdä ideologisesti läheistä yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa – kuten Argentiina ja Chile – tai tuomita iskut ja toivoa sen hillitsevän Trumpin kiihtyvää hyökkäyshalua. 

Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan välinen suhde on historiallisesti ollut kaikkea muuta kuin tasavertainen. Trumpin aikakaudella maa toteuttaa oppikirjamaisesti 1800-luvun Monroe-politiikkaa, jossa Latinalainen Amerikka nähdään Yhdysvaltojen etupiirinä eikä tasa-arvoisena yhteistyökumppanina. Tavoitteet Latinalaisen Amerikan hallinnasta onkin kirjattu avoimesti auki Yhdysvaltojen uuteen strategiaan. Uusi poliittinen linjaus on jo ennätetty nimetä presidentti Donald Trumpin nimeä mukaillen Donroe-doktriiniksi. 

Läpi 1900-luvun jatkunut poliittinen ja sotilaallinen sekaantuminen ei ole onnistunut tuomaan pysyvää rauhaa tai demokratiaa. Kuuluisimpana historiallisena esimerkkinä Yhdysvaltojen toimista lienee kenraali Augusto Pinochetin vallankaappauksen tukeminen Chilessä 1970-luvulla. CIA:n avulla toteutettu operaatio johti lähes 20 vuoden diktatuuriin.

On kyseenalaista, miten paljon demokratia aatteena Trumpia ylipäätään kiinnostaa. Oikeusvaltioperiaateen, sananvapauden ja instituutioiden rapauttaminen on ollut myös hänen sisäpoliittisen agendansa ytimessä. Viimeisimmät kommentit Grönlannin haltuunotosta ovat herättäneet myös eurooppalaiset valtiot puolustuskannalle. 

Venezuelan tilannetta seuratessa epävarmuus tulevasta, moraalinen paheksunta sekä helpotuksen huokaus elävät rinnakkain. Maailmanpolitiikan shakkilaudalla pelataan jälleen aidoista ihmiskohtaloista: iskut ovat jo nyt vaatineet vähintään 40 kuolonuhria. Yli 30 miljoonan venezuelalaisen elämää hallitsee tällä hetkellä konkreettinen huoli oman maan turvallisuudesta ja tulevaisuudesta.