Otto Europaeus on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Hän on työskennellyt Kelan kansainvälisten asioiden keskuksessa ja asunut työn ja opintojen puolesta Irlannissa, Turkissa sekä Alankomaissa.

Muuttunut turvallisuustilanne on saanut Euroopan valtiot ottamaan harppauksia asevoimiensa ja puolustusteollisuuksiensa kehittämiseksi kuluneen kolmen ja puolen vuoden aikana. Samalla on väläytelty ajatusta Euroopan yhteisestä armeijasta vahvemman sotilaallisen pelotteen luomiseksi Venäjää vastaan. Ajatus on lähes yhtä vanha kuin Euroopan maiden yhteistyö toisen maailmansodan päättymisestä alkaen, mutta sen toteutuminen ei näytä vieläkään realistiselta.

Ruotsalainen tutkimuslaitos SIPRI julkaisi huhtikuussa 2025 raportin, jonka mukaan globaalit vuosittaiset puolustusmenot kasvoivat vuonna 2024 eniten sitten kylmän sodan loppupuolen. Euroopassa tätä kehitystä ajoivat etunenässä Venäjä ja Ukraina, ja pientä Maltaa lukuun ottamatta kaikki muutkin Euroopan maat lisäsivät puolustusmenojaan. Tähän vaikutti merkittävästi etenkin EU:n jäsenmaiden epäilykset Donald Trumpin sitoutumisesta Atlantin ylittävään puolustusyhteistyöhön, onhan EU:n 27:stä jäsenmaasta 23 Natossa.

Trumpin viesti Euroopan Nato-maille on ollut selvä: lisätkää vastuuta omasta puolustuksestanne, tai muuten Yhdysvallat ei tue jäsenmaita sotilaallisesti Venäjän uhkaa vastaan. Ajatuksessa on myös hiven järkeä: Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on perustunut toisen maailmansodan päättymisestä asti laajasti siihen, että moni Euroopan maa on ollut valmis isännöimään Yhdysvaltojen asevoimia omalla maaperällään ja siten ulkoistanut leijonanosan puolustusmenoistaan Yhdysvalloille. Tämä on ymmärrettävästi käynyt Yhdysvalloille kalliiksi. Mikään ei ole pakottanut Yhdysvaltoja kattamaan Euroopan puolustusmenoja, eikä mikään pakota maata toimimaan niin jatkossakaan. Trump tekee kuitenkin virheen, jos hän olettaa Yhdysvaltojen hyötyvän enemmän yhteistyöstä Venäjän kuin EU:n kanssa.

Trumpin ensimmäisen presidenttikauden alkamisesta lähtien Euroopassa on kuitenkin osattu odottaa, että jonain päivänä Yhdysvallat voisi jättää Euroopan pienet maat yksin suurta Venäjää vastaan. Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suunnanmuutos  on näyttäytynyt etenkin tämän vuoden aikana paljon todennäköisemmältä kuin koskaan aikaisemmin sitten toisen maailmansodan päättymisen. Tämä on antanut lisänostetta ajatukselle Euroopan yhteisestä armeijasta etenkin kuluneen vuoden tapahtumien myötä.

Hatara ajatus armeijasta

Ajatus Euroopan kansallisvaltioiden jakamasta yhteisestä armeijasta ei suinkaan ole uusi. Jo Yhdistyneen Kuningaskunnan entinen pääministeri Winston Churchill pelkäsi Neuvostoliiton vaikutusvaltaa ja esitteli idean Euroopan neuvostolle ensimmäisen kerran kesällä 1950. Ranskan silloinen pääministeri René Pleven muotoili idean  pohjalta samana syksynä suunnitelman, jossa Ranskan ja silloisen Länsi-Saksan armeijan rippeet asetettaisiin yhteisen keskusvallan alaisuuteen. Samoin Schumanin julistuksen oli tarkoitus yhdistää Ranskan ja Länsi-Saksan teräs- ja hiiliteollisuudet. Kaikesta huolimatta Plevenin aloite kaatui juuri ranskalaisten haluttomuuteen luovuttaa sotilasasioita koskevaa kansallista päätäntävaltaa ylikansalliselle taholle sekä uudelleenaseistaa saksalaisia millään tavalla. Ranskalaisten kauhuksi Länsi-Saksa liittyikin pian tämän jälkeen Natoon ja uudelleenaseistautui Yhdysvaltojen siunauksella.

Epäjohdonmukaisuudessaan Ranska on sittemmin pysynyt Euroopan yhteisen armeijan äänekkäimpänä puolestapuhujana. Etenkin Ranskan entinen presidentti Charles de Gaulle tuli tunnetuksi siitä, että hän ajoi  itsepäisesti Euroopan liittovaltiokehitystä myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikan saralla. De Gaulle pelkäsi ennen kaikkea, että ilman selkeää yleiseurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pääsisivät päättämään Euroopan asioista eurooppalaisten puolesta. Ranskan nykyinen presidentti Emmanuel Macron on jatkanut tätä linjaa eli kannattanut ajatusta Euroopan yhteisestä armeijasta, ja Saksan entinen liittokansleri Angela Merkel on myös puoltanut sitä.

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi nosti asian jälleen esille helmikuun 2025 Münchenin turvallisuuskonferenssissa. Hän vetosi Churchillin tapaan siihen, miten Euroopan mailla on tarve Yhdysvaltojen mahdollisesta tuesta riippumattomalle yhteiselle armeijalle Venäjän sotilaallista uhkaa vastaan. Tämänkaltaiselle armeijalle on myös kysyntää: maaliskuussa 2025 se osoittautui monissa EU:n jäsenmaissa suosituimmaksi ratkaisuksi jäsenmaiden puolustuksen ja turvallisuuden takaamiseksi.

Euroopan yhteistä armeijaa hahmoteltaessa herää kuitenkin kysymys siitä, mikä olisi sen  tarkoitus: Plevenin alkuperäinen ajatus oli pitää Saksa hampaattomana, mutta Saksan uhka ei ole enää ajankohtainen kysymys. Venäjän rajanaapureille vastaus on selvästi puolustusyhteistyö Venäjän sotilaallista uhkaa vastaan. Sen sijaan Välimeren maille tärkeämpää olisi rajavartiotoiminta, jolla hillitä pakolaisuutta ja laitonta maahanmuuttoa Afrikasta ja Lähi-idästä. 

Yhtä lailla on kysyttävä, mikä olisi Euroopan yhteisen armeijan konkreettinen muoto. Olisiko se luonteeltaan Naton kaltainen puolustusliitto Naton sisällä tai sen ulkopuolella? Vai olisiko se kenties konkreettinen armeija suoraan Brysselin virkamieskoneiston alaisuudessa, mikä  vastaisi Plevenin suunnitelmaa? Entä minkä lainsäädännön puitteissa armeija toimisi, millä kielellä se kommunikoisi ja kuka varustaisi sen? Tällä hetkellä lähin vertailukohta Euroopan yhteiselle armeijalle löytyy pienestä Euroopan puolustusvirastosta, joka on rajoittunut toiminnassaan lähinnä koordinoimaan jäsenmaiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa mahdollisimman yhtenäiseksi.

Euroopan yhteistä armeijaa vastustavat muun muassa virolainen EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Kaja Kallas sekä Puolan ulkoministeri Radosław Sikorski. Vastustajat usein vetoavat mainittuihin käytännön ongelmiin. Yhteisen armeijan  sijaan he toivoisivat, että  yksittäisten EU:n jäsenmaiden puolustusinvestointeja lisättäisiin kansallisten armeijoiden vahvistamiseksi.

Näiden risteävien ulkopoliittisten näkemysten ja käytännön toteutusta koskevien haasteiden keskellä on Yhdysvalloilla ollut erityisasema Euroopan puolustuspolitiikassa toisen maailmansodan päättymisestä alkaen. Yhdysvallat on lähtökohtaisesti toiminut mantereella rauhanturvaajan ja jälleenrakentajan roolissa taustallaan ideologiset ja taloudelliset intressit. Naton myötä se on lujittunut neutraaliksi osapuoleksi, jonka asevoimia monet Euroopan Nato-maat ovat olleet valmiita majoittamaan omalla maaperällään.

Vastaavanlainen yhteistyö on Euroopan valtioiden välillä ollut huomattavasti vähäisempää. Esimerkiksi tämän vuoden toukokuussa Saksa ja Liettua ilmoittivat tiivistävänsä kahdenkeskistä sotilasyhteistyötä, ja että Saksa perustaisi sotilastukikohdan Liettuan maaperälle Naton toimintaverkon puitteissa. Kyseessä on samalla ensimmäinen kerta sitten toisen maailmansodan, kun Saksa sijoittaa sotilaitaan pitkäaikaisesti ja laajamittaisesti toisen valtion maaperälle.

Nähtäväksi jää, solmitaanko vastaavanlaisia sopimuksia lisää lähivuosina. Maailmansotien muistojen vuoksi monien Euroopan maiden välillä on vielä hiljaista keskinäistä epäluuloa. Historian valossa on esimerkiksi epätodennäköistä, että Puola suostuisi vastaavanlaiseen sopimukseen Saksan kanssa, tai että Ranska olisi valmis siirtämään merkittävää osaa sotilasvahvuudestaan kansallisten rajojensa ulkopuolelle, jos Saksa ei tekisi samoin. Yhtä lailla on vaikeaa kuvitella, että EU:n puolustusyhteistyöhön tänä päivänä vastentahtoisimmilta jäsenvaltioilta, kuten Italialta, Espanjalta, Slovakialta ja Unkarilta, löytyisi intoa lähettää sotilaita ja kalustoa kansallisten rajojensa ulkopuolelle ja maksaa siitä.

Yleiseurooppalaista narratiivia ja identiteettiä etsimässä

Diplomaattisten kompastuskivien ja käytännön toteutusta koskevien kysymysten ohella Euroopan yhteistä armeijaa kohtaa vielä kolmas merkittävä este: yhteisten narratiivien puute. Kun puhutaan Euroopan yhteisestä armeijasta tai ylipäätään EU:n toiminnan laajentamisesta, unohtuu liian usein maanosan pirstaleinen historia ja se, että EU edustaa täysin uudenlaista kokeilua sen historiassa. EU onkin erillisistä kansallisvaltioista koostuva unioni eikä Yhdysvaltojen tai Venäjän kaltainen liittovaltio. EU:n jäsenvaltioiden asukkaat kokevat ensisijaisesti kiintymystä omaa kansallisvaltiotaan kohtaan ja vasta toissijaisesti unionia kohtaan, vaikka kiintymys unionia kohtaan on jokseenkin kohonnut Ukrainan sodan myötä.

Kullakin kansallisvaltiolla on omat narratiivinsa eli tarinansa niin historiasta kuin nykyisyydestä. Koska niin monet tietyssä kansallisvaltiossa asuvat ihmiset jakavat nämä narratiivit, niitä on helppo soveltaa jaetun identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen rakentamiseksi yli sukupolvirajojen. Kansallisilla narratiiveilla on myös taipumus mukautua tiettyyn muottiin niin, että valtaosa väestöstä mieltää ne aina tietynlaisiksi. Sen vuoksi kansallisia narratiiveja on erityisen vaikeaa yhteensovittaa muiden kansallisten narratiivien kanssa.

Kansallisia narratiiveja hyödynnetään erityisesti militarismin perustelemiseksi. Sotilaat tarvitsevat lähes aina jonkin vahvan narratiivin, jonka puolesta asettaa oma elämänsä vaaraan. Sotilaita onkin huomattavasti helpompi motivoida taistelemaan ja mahdollisesti kuolemaan oman kotinsa, perheensä, arvojensa tai uskomustensa vuoksi kuin jonkin vastenmielisen asian puolustamiseksi, vieraan alueen valloittamiseksi tai rahallista palkkiota vastaan.

Esimerkiksi Suomen puolustusvoimat on olemassa ennen kaikkea Suomen puolustamiseksi ja alueellisen koskemattomuuden turvaamiseksi. Onkin vaikeaa kuvitella, että suomalaisilla olisi intoa siirtää edes murto-osaa suomalaisten miehittämästä ja maksamasta armeijasta Suomen kansallisten rajojen ulkopuolelle jonkin muun maan turvaksi. Tämä kävi ilmi esimerkiksi loppukesän 2025 mielipidemittauksissa, jossa  suomalaisten selvä enemmistö kannatti turvatakuiden antamista Ukrainalle, mutta vain vähemmistö oli valmis lähettämään suomalaisia sotilaita mahdollisiin taistelutehtäviin Ukrainaan.

Euroopasta löytyy kuitenkin myös orastavaa yleiseurooppalaista identiteettiä. Se rakentuu ennen kaikkea demokratian, oikeusvaltioajattelun ja sananvapauden ympärille. Yleiseurooppalaisella identiteetillä ei kuitenkaan ole ollut samanlaista aikaa kasvaa kuin eri jäsenvaltioiden vuosisatoja vanhoilla kansallisilla narratiiveilla ja identiteeteillä. Lisäksi yrityksessään löytää yleiseurooppalaista narratiivia esimerkiksi imperialismin, fasismin ja kommunismin muistojen käsittelemiseksi EU vain päätyisi korvaamaan lukuisat kansalliset narratiivit yhdellä ainoalla yleiseurooppalaisella tulkinnalla, joka voisi olla joillekin jäsenmaille jopa vastenmielinen.

Euroopan yhteisen armeijan toteutumisen ehdottomana ehtona olisi siten se, että löydettäisiin ensin yleiseurooppalainen narratiivi, jolla rakentaa yleiseurooppalainen identiteetti. Tällä hetkellä Euroopalta kuitenkin puuttuu selkeä jaettu narratiivi yleiseurooppalaisesta identiteetistä, jonka eri jäsenmaiden kansalaiset kokisivat yhtä vahvasti omakseen kuin kansallisen identiteettinsä. Ratkaisevasti Euroopalta puuttuu sellainen yhteinen identiteetti, jonka eri jäsenmaiden kansalaiset kokisivat puolustamisen ja tarvittaessa myös kuolemisen arvoiseksi. Vaikka kaikki käytännön ongelmat saataisiin ratkaistua ja Euroopan yhteinen armeija perustettua, niin ilman tätä jaettua identiteettiä Euroopan yhteisen armeijan leipiin lähtisi vain muutamia harvoja eurofanaatikkoja.

Uusien uhkien edessä

Ajatusta Euroopan yhteisestä armeijasta on pyöritelty kohta tarkalleen 75 vuotta – tuloksetta. Jos armeija olisi toteutunut, niin paras aika sille olisi ollut 1950-luvun alussa Josif Stalinin vielä hengittäessä Euroopan niskaan. Tämän päivän Vladimir Putin on paljon etäisempi uhkakuva, joka riehuu monille kaukaiselta tuntuvassa Ukrainassa eikä rautaesiripun takana Keski-Euroopassa. Vaikka yksittäisten kansalaisten kohdalla Euroopan yhteiselle armeijalle onkin kysyntää, se ei tule vieläkään toteutumaan – edes 2020-luvun tulehtuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Siten Euroopan kansallisten armeijoiden yhteistyö ja koordinaatio edustavat yhä parasta vaihtoehtoa Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikalle. Tänä vuonna on esitelty  valkoinen kirja EU:n puolustuskyvyn kasvattamiseksi vuoteen 2030 mennessä, ReArm Europe -rahoitussuunnitelma sekä Nato-maiden päätös investoida vähintään 5% bruttokansantuotteesta kansallisiin puolustusmenoihin. Nämä seikat ovat antaneet merkittävää lisäpotkua EU:n pyrkimyksille itsenäistää puolustuspolitiikkansa Yhdysvalloista, vahvistaneet yksittäisten EU-maiden asevoimien toimintaa sekä edistäneet kilpailukykyisiä eurooppalaisia asemarkkinoita. Euroopan maiden kohonneet puolustusmenot ovat epämiellyttävä nykypäivän realiteetti ja rahallisesti pois paljosta muusta, mutta välttämätön paha maailmassa, josta on tullut nopeasti arvaamattomampi ja väkivaltaisempi.

Kaikesta huolimatta Yhdysvaltojen rooli Euroopan turvallisuuden takaajana tulee jatkumaan ainakin vielä lähivuosina, kuten myös Euroopan maiden riippuvuus Yhdysvaltojen sotateollisuudesta kehittyneemmän sotakaluston tuottamiseksi. Trump on ehdottomasti horjuttanut Atlantin ylittävää luottamusta, mutta hänen kovasanaiset puheensa edustavat paljon todennäköisemmin töyssyä Yhdysvaltojen ja Euroopan välisissä suhteissa kuin täyttä suunnanmuutosta. Joka tapauksessa Euroopassa on nyt viimeistään havahduttu tarpeeseen investoida enemmän eurooppalaiseen sotateollisuuteen puolustuspoliittisen omavaraisuuden  vahvistamiseksi Venäjän uhan edessä.