Tasan 50 vuotta sitten legendaarinen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) keräsi kansainvälisen politiikan keskeisimmät päättäjät yhteen nauttimaan Helsingin kesästä, mutta ennen kaikkea muuttamaan vallinnutta maailman tilaa. Ohjaaja Arthur Franckin uusi dokumenttielokuva The Helsinki Effect (Polygraf, 2025) tarjoaa huippukokouksen merkkivuotena ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua laajemmin suurvaltakamppailun ja diplomatian luonteeseen zoomaamalla 50 vuoden takaiseen tapaamiseen Finlandia-talolla. 

Arthur Franckin dokumenttielokuva on kaikkea muuta kuin monotoniset dokkarit, jotka vakiintuneen tavan mukaisesti esittelevät katsojalle ensyklopedisen perusteellisesti historian suurtapahtumia ja vielä suurempia suurmiehiä. The Helsinki Effect -elokuvassa tuntematon, kaikkitietävä kertojanääni on jätetty pois, ja sen sijaan ohjaaja itse kuljettaa katsojat läpi suoritetun tutkimusmatkan. Persoonallinen minä-kertoja paitsi viihdyttää, myös helpottaa elokuvan tapahtumien seuraamista ja kohteliaasti jättää katsojalle tilaa myös omalle kriittiselle ajattelulle.

Perusteellisen ja kattavan arkistotyöskentelyn ansiosta 70-luvun henki ja estetiikka välittyvät varsin värikkäästi heti ensimmäisistä minuuteista alkaen. Erityistä huomiota ansaitsevat tekoälyllä tehdyt ääni-simulaatiot, jotka herättävät henkiin Etykin aikaiset kansainvälisen politiikan “superstarat ”, kuten Neuvostoliiton johtaja Brezhnevin ja Yhdysvaltain ulkoministeri Kissingerin. Etenkin Kissingeriin tutkimiseen on selkeästi käytetty aikaa. “Nähdäkseni hän (Kissinger) on erittäin valloittava ja kiehtova hahmo. Olen hyvin viehättynyt hänen tavastaan ilmaista asioita”, kertoi Franck ETYJ-puheenjohtajuuskauden avajaisissa. Ja kieltämättä yhdysvaltalaisen ulkopoliittisen titaanin tietynlainen välinpitämättömyys sekä teräväkielisyys ovat ainutlaatuista sorttia, ja ne maustavat dokumenttielokuvan herkullisella huumorilla. 

Elokuvan dramaturgia korostaa Etykin perusteellista, ellei suorastaan fataalia, vaikutusta Itä-Euroopan kommunistisiin hallintojärjestelmiin. Linkki esimerkiksi kokouksen ja Berliinin muurin kaatumisen välille piirretään varsin näkyvällä tussilla. Historiatieteelliseltä kantilta katsottuna syy-seuraus-yhteys esitetään yksioikoisesti ja kenties turhankin rohkeasti, mutta toisaalta kokouksen vaikutus Varsovan liiton maiden sisäpoliittiseen diskurssiin on kiistaton sekä akateemisestikin varteenotettava lähtökohta tarkastelulle. Ja palveleehan näkökulma elokuvan tarinallisuutta sekä eheyttä – toisin kuin historioitsijoiden tavanomainen käsien pyörittely suuntaan ja toiseen menneisyyden moniselitteisyyden edessä. 

The Helsinki Effect tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua huippukokouksen juhlavuotena laajemmin suurvaltakamppailun luonteeseen, kansainvälisen politiikan paikallisiin vaikutuksiin sekä diplomatian inhimilliseen arkeen zoomaamalla 50 vuoden takaiseen kokoukseen Finlandia-talolla. Franckin elokuvassa välähtävät aina ajoittain helsinkiläiset kulmat, mutta hän ei rantaudu sen pidemmäksi aikaa pääkaupunkiin, vaan seilailee luonnollisesti Etykin vaiheiden perässä eri puolilla maailmaa. Maailmanpolitiikan historian nörttinä tekisi mieli sukeltaa suoraan “neukkujen” ja “jenkkien” välisen suurvaltakamppailun kuvastoon, mutta oikeastaan yhtä herkullista voi olla aloittaa matka 50 vuoden takaisesta, helsinkiläisestä miljööstä.

 

Suomen valtuuskunta Etykin huippukokouksessa Finlandia-talon juhlasalissa Helsingissä 31. heinäkuuta 1975 (Kuva: Atte Matilainen, Museovirasto)

Kohti modernia, eurooppalaista metropolia 

“– –. Kiipeiltiin kuorma-autojen lavoille, jotta nähtäisiin saattueita. Ostettiin lähikaupoista limonaadia, kuunneltiin musiikkia autoradiosta tai kurkisteltiin eteenpäin tyhjiltä raitiokiskoilta.” Näin Helsingin Sanomat kuvailivat helsinkiläisten ajanviettoa liikennejonoissa Etykin haltuun ottamassa kaupungissa. Huippukokouksen toisena päivänä aurinkoa otettiin ilomielin ja jäätelöä ostettiin reippaasti lämpömittarien näyttäessä +25 astetta. Etykin tuomat vaikutukset kaupungin arkeen eivät kuitenkaan rajoittuneet vain kokouksen varsinaisiin päiviin, vaan muuntautuminen eurooppalaiseksi “metropoliksi” oli alkanut hyvissä ajoin.

Suomessa elettiin syvää Kekkosen ja suomettumisen vaihetta. 60-luvulla käynnistynyt liennytyksen aikakausi, détente, rauhoitti Kuuban kriisin tulehduttamaa kansainvälistä politiikkaa suurvaltojen välisissä suhteissa. Suomelle avautui ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen mahdollisuus irtautua tiukasta idänpolitiikasta. Tämän myötä presidentti Kekkonen alkoi asteittain rakentaa Suomelle uutta puolueettomuuspolitiikkaa, jonka tavoitteena oli paitsi säilyttää hyvät suhteet itään, myös edistää laajempaa ja itsenäisempää yhteistyötä lännen kanssa.

Uuden ulkopolitiikan imagokampanja maistui myös aikakauden Helsingin kaupunginjohtajalle, Teuvo Auralle. Aura näki Kekkosen ulkopoliittisessa projektissa ainutlaatuisen mahdollisuuden Helsingille astua kansainvälisen yleisön eteen modernina, eurooppalaisena metropolina – puhumattakaan Etykin tuomista taloudellisista hyödyistä kaupungin liike-elämälle. Ja koska modernin eurooppalaisen suurkaupungin status ansaittiin vain tarpeellisilla kokousfasiliteeteilla kansainvälisen politiikan palvelukseen, Töölönlahdelle nousi tuotapikaa maailmankuulun suomalaisen arkkitehdin Alvar Aallon suunnittelema “détenten temppeli”. 

Lisäksi hotellit InterContinental ja Hesperia rakennutettiin juuri Ety-kokousta silmällä pitäen toiselle puolelle Mannerheimintietä. Merkittävä kansainvälisen politiikan tapahtuma lupasi tuhansia uusia vieraita, joille oli tarjottava eurooppalaisen metropolin arvoiset yöpymispuitteet. Helsingin kaupunginjohdon into muun muassa uusien hotellien sekä Finlandia-talon parissa kumpusi pyrkimyksestä kohottaa pääkaupungin profiilia ennennäkemättömälle kansainväliselle tasolle – ja Etyk todellakin tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden kaupungin kehitykselle. 

“Kadunmies pidetään loitolla Etykistä” 

Huippukokouksen lähestyessä kaupungissa käynnistyi toden teolla ennennäkemätön valmisteluvilinä. Kokousta edeltävällä viikolla poliisi aloitti lisäkaluston ja miehistön siirtämisen pääkaupunkiin – muun muassa maan kaikki 50 moottoripyöräpoliisia kutsuttiin Helsinkiin. Lisäksi kesälomilta palanneet poliisit aloittivat niin kutsutun operaation nimeltä “rupuralli 2”, eli juopuneiden sekä kerjäläisten siivoamisen katukuvasta. Kirkoissa luettiin esirukouksia turvakokouksen puolesta. Rikospoliisin työresurssit siirtyivät pääosin kokouksen turvajärjestelyihin.

Poliisivartiointi Hakasalmen huvilan portilla (Kuva: E. Salmela, Helsingin kaupunginmuseo)

Muutamaa päivää ennen valtiopäämiesten “huipputreffejä” poliisit myös jalkautuivat useiden keskustan hotellien kulmille ja majoituspaikat tyhjennettiin tavallisista matkustajista. Aivan kaikilta pääkaupungin vierailta ei löytynyt myötätuntoa pakollisiiin tyhjennyksiin, vaikka syyksi esitettiinkin kansainvälisen politiikan “starojen” saapuminen kaupunkiin. “On meillä välillä korvat kuumina”, kommentoi Helsingin Sanomille hotelli Marskin portieri häädettyjen tuntemuksia. Huolimatta poikkeuksellisista sekä huolellisista järjestelyistä, hämmästelivät silti eräätkin vaativat amerikkalaiset toimittajat muun muassa autokuljetusten puutetta Finlandia-talolle kivenheiton päässä sijaitsevilta hotelli Seurahuoneelta ja Vaakunalta – kävelykehotukset vastaanotettiin pöyristyneinä.

Varsinaisina kokouspäivinä tuhannet helsinkiläiset saivat ihailla valtiopäämiesten valtavia saattueita, massiivisia ruuhkia sekä kansainvälisten toimittajien intoa. Viimeisenä päivänä Finlandia-talon uumenissa 34 maan edustajat allekirjoittivat kuuluisan Helsingin päätösasiakirjan, herkuttelivat saavutuksen kunniaksi Suonenjoen mansikoilla, ja useampi kulisseissa povasi Kekkoselle Nobelin rauhanpalkintoa. Mutta mikä ihme oikein keskitti kansainvälisen politiikan tapahtumat vuoden -75 Helsinkiin?

Riskaapelia politiikkaa rautaesiripun molemmin puolin 

Kyseistä ihmettä kutsutaan perinteisesti historian oppikirjoissa liennytykseksi. Franck esittelee elokuvassaan jäsennellysti ja kiehtovasti liennytyksen ilmiötä sekä kansainvälisen politiikan kronologiaa, joka mahdollisti muun muassa Etykin. 

Franck avaa katsojalle kattavasti esimerkiksi Tšekkoslovakian miehityksen aiheuttamia säröjä Neuvostoliiton vaikutusvaltaan Itä-Euroopan satelliittivaltioissa sekä Neuvostoliiton sisäisten dissidenttien liikehdinnän aiheuttamaa päänvaivaa kommunistisen puolueen johdolle. Nämä seikat saivat tiettyyn pisteeseen saakka Neuvostoliiton joustamaan ulkopolitiikassaan ja vaikuttivat politbyron päätöksentekoon. Franck on kuitenkin elokuvassaan jättänyt huomiotta Yhdysvaltojen ulkopoliittista asemaa heikentäneitä seikkoja, jotka väistämättä painostivat yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Tästä syystä katsojalle saattaa helposti muodostua vaikutelma yksinomaan heikosta Neuvostoliitosta sekä vahvasta Yhdysvalloista, joka ikään kuin hyvää hyvyyttään tekee yhteistyötä vihollisensa kanssa. 

Kuitenkin esimerkiksi pitkään kestänyt ja tappiollinen Vietnamin sota sai monet epäilemään Yhdysvaltojen sotilaallisia kykyjä. Toisen maailmansodan jälkeinen tiivis taloudellinen yhteistyö Länsi-Euroopan maiden sekä Japanin kanssa sai näiden maiden taloudet ennennäkemättömälle kasvu-uralle ja Yhdysvaltojen taloudellinen hegemonia heikkeni. Kylmää hikeä aiheutti myös Ranskan presidentin, ja suositun sotakenraalin, Charles de Gaullen protestinen ulkopolitiikka. Hän muun muassa pyrki irrottamaan Ranskan Natosta, parantamaan suhteita Neuvostoliittoon ja palauttamaan Ranskalle johtavan roolin vanhan mantereen kehityksessä. Washingtonissa huolestuttiin aidosti mahdollisesta Naton disintegraatiosta sekä Neuvostoliiton vaikutusvallan leviämisestä rautaesiripun yli. Kissinger  ja presidentti Nixon (1913–1994) kokivat erityisesti Länsi-Saksan aloittaman Saksojen vihamielisyyksien liennyttämiseen tähtäävän ulkopolitiikan (Ostpolitikin) uhaksi. Riskinä oli, että Ostpolitik saattoi Neuvostoliiton tuella johtaa jopa Saksojen yhdistymiseen ja avata raon Moskovan geopoliittiselle tunkeutumiselle syvemmälle Länsi-Eurooppaan. 

Valkoisessa talossa eurooppalainen turvallisuuskonferenssi vaikutti vastenmieliseltä ja riskaapelilta. Kuitenkin länsieurooppalaisten liittolaisten into konferenssiin sekä oman vaikutusvallan heikkenemisen tunne pakottivat Nixonin ja Kissingerin reagoimaan. He pyrkivätkin lanseeraamaan useiden aserajoitussopimusten, kuten SALT:n ja ABM:n, sekä turvallisuuskonferenssin agendan kautta liennytystä, joka tukisi suurvaltojen välisen sotilaallisen pariteetin ja Yhdysvaltojen vaikutusvallan säilymistä.

Punakone etenee

Kivikovalta ei vaikuttanut Neuvostoliitonkaan asema: sarja erinäisiä levottomuuksia sekä kapinoita Itä-Euroopan alusmaissa, kuten Itä-Saksassa (1953), Unkarissa (1956) ja Tšekkoslovakiassa (1968), ravisuttivat Varsovan liiton maiden keskinäisiä suhteita ja kylvivät entisestään tyytymättömyyttä kommunistiseen arkeen. Lisäksi suhteet kommunistisen blokin toisen johtotähden, Kiinan, kanssa huononivat jyrkästi 60-luvun mittaan ja jopa rajakahakoita ilmeni säännöllisin väliajoin. Euroopassa Neuvostoliitto koki kuitenkin asemansa edelleen vahvaksi ja halusi kaikin keinoin varmistaa vallinneen status quo’n Euroopassa. Myös kotimaassa tilanne oli kutakuinkin stabiili ja neuvostokansalaiset elivät niin kutsuttua “kehittynyttä sosialismia” (ven. Развитои социализм). Näissä olosuhteissa politbyron johto uskalsi hyvinkin asettaa vähimmäistavoitteikseen rajojen muuttumattomuuden Euroopassa sekä yhteisen kieltäytymisen puuttumisesta toisen sisäpolitiikkaan. Elokuvassa Neuvostoliitto näyttäytyy heikompana ja paikoittain vaikuttaa siltä, että tietoisuus valtion tulevasta katoamisesta maailmankartalta ohjaa liiakseen Kremlin politiikan luentaa. Lievä anakronismi siis värittää paikoittain nimenomaan Neuvostoliiton tulkintaa.

Kremlissä nälkää riitti silti suurempaankin kuin vain status quo’n sinetöintiin. Brezhnev ja hänen läheisimmät liittolaisensa politbyroossa visioivat myös asteittaista eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin muutosta, joka lopulta johtaisi molempien sotilasblokkien katoamiseen. Alkaneen suurvaltojen välisen liennytyksen toivottiin lisäävän yhteistyötä sekä vähentävän vastakkainasettelua Euroopassa, jolloin sotilasliittojen tarpeellisuus voitaisiin kyseenalaistaa. Moisen rauhanajattelun takana tosin piili lisäksi strateginen tavoite poissulkea Yhdysvallat ja Kanada eurooppalaisesta turvallisuuspolitiikasta. 

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brežnev (oikealla) kättelee Suomen presidentti Urho Kekkosta (vasemmalla) Helsingin rautatieasemalla 30.7.1975 (Kuva: A. Matilainen, Museovirasto)

Kuten tiedämme, kauaskantoiset tavoitteet eivät lopulta toteutuneet ja itse kommunistisen järjestelmän perusteet eivät osoittautuneetkaan niin luotettaviksi. Itä- ja Länsi-Euroopan välinen yhteistyö sekä vastakkainasettelun väheneminen ovat kuitenkin toteutuneet asteittaisen eurooppalaisen integraatioprosessin ja EU:n muotoutumisen myötä. Liennytyksen historiaa käsiteltäessä usein unohtuu juurikin se, että Euroopan valtioiden détente ja kahden suurvallan liennytys ovat oikeastaan olleet erillisiä rinnakkaisilmiöitä, joista Euroopan liennytys jatkui läpi koko kylmän sodan, toisin kuin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä. Nimenomaan Etykin vauhdittama taloudellinen sekä kulttuurillinen kanssakäynti rautaesiripun molemmin puolin lisäsi tietoisuutta kapitalistisesta järjestelmästä ja keskinäisriippuvuutta Euroopan eri valtioiden välillä. 

Etykin opit

Erittelyt suurvaltojen motiiveista sekä sisäisistä konteksteista ilmentävät sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton käyneen Etykin kentillä perinteistä suurvaltakamppailua. Klassikkopeliin kuitenkin mahtuivat suurvaltaintressien lisäksi liittolaisten eriävät motiivit, ja kansainvälisessä politiikassa nousivat etualalle uudet teemat, kuten kulttuuri ja ihmisoikeudet. Yhdysvaltojen myöhemmät, Helsingin päätösasiakirjaan yhdistetyt toiveet muun muassa ihmisoikeuksien sekä demokratian voitosta Venäjällä eivät toteutuneet, ja vastaavasti Venäjän toivoma status quo ei pitänyt Euroopassa. Silti Itä- ja Länsi-Euroopan kietoutuminen toisiinsa sai tuulta alleen nimenomaan Etykissä – nykyisin voimme nauttia käynnistetyn prosessin hedelmistä EU:n lippuja ihaillen eri puolilla mannerta.

Samalla syntyi ja vakiintui yhteistyöhenki, joka tosin on puhallettu pois päätösasiakirjan periaatteiden lukuisten rikkomusten myötä kylmän sodan jälkeen: Jugoslavian perimyssodat ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutamina esimerkkeinä. Etykin valmistelun ytimessä toiminut ja elokuvassakin esiintyvä ministeri Jaakko Iloniemi totesi helmikuun avajaistilaisuudessa pitämässään puheessa, että jokainen sota ja vastakkainasettelu loppuu ennen pitkää, ja niitä seuraa uusi sykli kansainvälisessä politiikassa. Juuri siksi on laajemmassakin kuvassa tärkeää siirtyä reaktiivisesta ja vain yhden vaalikauden kestävästä ulkopolitiikasta strategisempaan, pitkänäköisempään diplomatiaan. Se on kuitenkin mahdotonta ilman jatkuvaa dialogia sekä liittolaistemme että vihollistemme kanssa. 

50 vuotta sitten jyrkän ideologisen kamppailun keskellä ja ydinsodan uhan alla, Suomi, veriviholliset Länsi- ja Itä-Saksa, maailman titaanit Neuvostoliitto ja Yhdysvallat sekä Länsi- ja Itä-Eurooppa laajemmin päättivät valita molemminpuolisen eskalaation sijasta yhteistyön. Lopulta paljon hyvääkin saatiin aikaiseksi, ainakin hetkellisesti. “Todellinen kysymys tällä hetkellä on: Onko meillä tarpeeksi poliittista viisautta kokeilla vielä kerran yhteistyötä, jolla on paljon aiemmin saatu aikaiseksi. – –. Vuoden 1975 ideat ovat edelleen ajankohtaisia, mutta ne on keksittävä uudelleen uuteen todellisuuteemme”, totesi ministeri Iloniemi puheensa lopuksi Suomen Etyj-puheenjohtajuuskauden avajaisissa. 

Myös Franck muistuttaa elokuvallaan meitä diplomatian arvosta sekä historian tuntemisen välttämättömyydestä: “Elokuvallani olen valinnut oman tapani esitellä sitä, miten todellinen muutos tapahtuu ja parempi huominen luodaan. Varmaankin meidän on hyvä kelata taaksepäin aina ajoittain tällaisiin hetkiin.” 

Kieltämättä tällaiset kelaukset taaksepäin auttavat meitä kulkemaan myös eteenpäin. Kiitos tästä panoksesta nykyisyyteemme, arvon ohjaaja Franck!

–––

Helmikuun alkupäivinä vietettiin Suomen Euroopan turvallisuus ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) puheenjohtajuuskauden avajaisia Finlandia-talolla. Puheenjohtajuuskauden avajaisissa muun muassa ulkoministeri Elina Valtonen sekä 50 vuotta sitten konferenssin järjestelyihin aktiivisesti osallistunut ministeri Jaakko Iloniemi pitivät puheensa. Lisäksi yleisölle esiteltiin ohjaaja Arthur Franckin dokumenttielokuva The Helsinki Effect. 

The Ulkopolitist järjestää elokuvasta erikoisnäytöksen yhteistyössä Polygraf-tuotantoyhtiön kanssa maanantaina 14.4. alkaen klo 17 elokuvateatteri Orionissa. Lippuja näytökseen voi ostaa täältä.