Aamos Hongan Viides artikla on trilleri turvallisuuspolitiikasta ja valtioiden tiedustelutoiminnasta, joka varoittaa lukijaa sääntöpohjaisen maailman myllerryksestä, silmiensulkemisesta ja herkkäuskoisuudesta. Se leikittelee mielikuvituksen ja todellisuuden puolivälissä sekä kiinnittää erityistä huomiota ydinpelotteeseen ja pankkien digihaavoittuvuuksiin. 

Aamos Hongan toinen romaani Viides artikla keskittyy Venäjän turvallisuuspoliittiseen tavoitteeseen tuhota Nato. Jännityskirjan juonessa Venäjän lonkerot ulottuvat Skotlannin ylängöltä lontoolaiseen pankkiin ja Savukoskelta Washingtoniin. Sankarilliset, nokkelat ja kylmäpäiset suomalaiset seikkailevat globaaleissa ympyröissä ja vaikuttavat paitsi Suomen, myös koko maailman vakauteen ja turvallisuuteen. 

Juonen voi jakaa kolmeen erilliseen toisiinsa nivoutuvaan tapahtumaketjuun, joissa eri henkilöhahmot ovat kerronnan keskiössä. Ensimmäinen koskee suurta pankkiryöstöä, toinen Suomen alueellista koskemattomuutta, jota koetellaan säteilyvaaran varjolla, ja kolmas Yhdysvaltojen sisäistä sekasortoa. 

Aamos Honka on salanimi, jonka turvin valtiolle työskentelevä tiedustelualan ammattilainen julkaisee fiktiota. Kirjailijan loppusanojen mukaan Viides artikla pohjautuu skenaariotyöskentelyyn, jossa usein valitaan muuttujia nykytilanteen pohjalta. Valittujen muuttujien aiheuttamien mahdollisten vaikutusten ja liikkeelle sysäämien tapahtumaketjujen muokkaamaa tulevaisuutta taas yritetään hahmottaa varautumisen mahdollistamiseksi. Tämä lähestymistapa on luonut fiktiivisen jännitysromaanin, joka on kuitenkin kiinni tunnistettavassa todellisuudessa. 

Fiktion rooli julkisessa keskustelussa ja politiikassa

Hongan jännitysromaani nostaa esiin kysymyksen, miten lukea fiktiota ja keskustella siitä tavalla, joka tunnustaa kirjan tarkoituksen ja sanoman, mutta ei tee todelliseksi kuviteltuja hahmoja ja tapahtumia. Voiko tai pitääkö Viidennen artiklan varoituksia ottaa vakavasti? 

Tutkija Roland Bleikerin mukaan taide voi perustavanlaatuisesti haastaa sen, mikä on näkyvää tai näkymätöntä julkisessa keskustelussa ja mitä on mahdollista tai mahdotonta ajatella politiikassa. Vaikka fiktio ei ole totta, se voi tarjota mahdollisuuden nähdä toisin, muuttaa perspektiiviä ja haastaa urautunutta ajattelua tai odotuksia. Hongan Viides artikla ei ole ajatuksiltaan radikaali, sillä skenaariot pohjautuvat todellisiin mahdollisuuksiin. Se nostaa kuitenkin keskiöön tiedustelutoiminnan, jossa erilaiset yksilöt ja työtehtävät tukevat valtiollista ennakointia, varautumista ja tilanteisiin reagointia. 

Fiktiolla voi olla rooli tiedon levityksessä ja tuotannossa. Kerrotut tarinat voivat muokata käsitystä siitä, mikä on järkevää, oikeutettua ja oikeudenmukaista, tai miten ympäröivän maailman kuuluu toimia. Tältä pohjalta Viidennen artiklan voi nähdä vähintäänkin varoituksena sen käsittelemien aiheiden huomiotta jättämisestä. 

Nato keskeinen, mutta taka-alalla 

Romaanin nimi Viides artikla viittaa Naton vuoden 1949 perustussopimuksen viidenteen artiklaan, jonka mukaan hyökkäys yhtä Naton jäsenmaata kohtaan nähdään hyökkäyksenä kaikkia kohtaan. Artikla mahdollistaa avunannon ja velvoittaa tarpeellisiin toimiin turvallisuuden palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi. Kirja kuvittelee tilanteen, jossa Venäjä uhkaa Suomea, mutta sekä Yhdysvallat että Iso-Britannia ovat kyvyttömiä tai haluttomia puuttumaan tilanteeseen. Vaikka jännitysromaanissa tilanne ratkeaa lopulta, koko tapahtumaketju näyttää kysyvän, kuinka pitkälle viidenteen artiklaan voi luottaa. 

Nimestä huolimatta Nato ei ole romaanin kerronnan keskiössä. Tiedonvaihto ja yhteistyö eri tiedusteluorganisaatioiden välillä näyttää suurelta osin perustuvan vanhempaan pohjoismaiseen ja eurooppalaiseen yhteistyöhön Nato-jäsenyyden sijasta. Miinavaara Gotlannissa, sukellusveneen etsintä Ahvenanmaalla ja joukot Valko-Venäjällä Suwalkin käytävän läheisyydessä ovat turvallisuushaasteita, joita suomalaiset hahmot kartoittavat lähialueiden kollegoiden kanssa. Tässä yhteydessä Viides artikla kiinnittää huomion Naton puitteissa tapahtuvan toiminnan rajallisuuteen ja monipuolistaa kuvaa turvallisuusyhteistyön perusteista. 

Hyvä, paha, raha: moraali, pelisäännöt ja oikeutus tiedustelussa ja politiikassa

Hongan trilleri nojaa mustavalkoiseen kuvaukseen hyvästä ja pahasta. Se kuvaa uhkia, jotka tulevat todeksi tiedustelutoiminnassa. Kirjassa on kolme kohtausta, jossa useampi hahmo ammutaan kuoliaaksi. Yhdessä venäläiset erikoisjoukot suorittavat tilausmurhan, toisessa suomalainen puolustaa kunniakkaasti itseään saaden jälkikäteen kiitosta toiminnastaan ja kolmannessa Yhdysvaltojen agentti eliminoi mafiapomon, joka uhkaa hänen peiteoperaatiotaan. Kirjan maailmassa Suomen ja Yhdysvaltojen edustajien toiminta näyttäytyy oikeutettuna ja venäläisten kyseenalaisena, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Tämä tuntuu heijastelevan jo kylmän sodan ajalta tuttua viholliskuvaa. 

Trillereille ominaiseen tapaan kirjan henkilöhahmot eivät tarjoa monitahoista ymmärrystä mielenmaisemastaan, mikä mahdollistaa stereotypioihin ja ennakko-odotuksiin nojaamisen.  Venäläisnaisten hahmot, kuten huijari-Natalia, ovat sulavia, kun taas miehet karskeja tai paatuneita sotilaita, rikollisia ja murhaajia. Onneksi suomalaiset eivät ole erehtymättömiä, vaan osaavia ammattilaisia, joilla ei koskaan tiukassa paikassa mene sormi suuhun. Kun he toimivat vastoin ohjeita, heidän päämääränsä oikeuttaa toiminnan. Tiinan hahmo esimerkiksi ottaa riskin ja toimii vastoin ohjeita mennessään urkittavan venäläisen hotellihuoneeseen. Hän puolustaa toimintaansa tärkeän tiedustelutiedon saannilla. Janne Peuran ja Tiina Mäkelän hahmojen toimintaa oikeuttaa tilanteessa kuin tilanteessa Suomen etu. 

Viidennessä artiklassa tiedustelutoiminnan laajuus ja keinot perustellaan panoksien kovuudella. Siinä Venäjä hyökkää Euroopassa infrastruktuuria kohti, aktivoi ydinaseensa ja käyttää säteilyvaaraa hyväkseen. Tällä kirja haluaa varoittaa toimintaympäristöstä, jossa ydinpelote ei enää perustu pääsääntöisesti uhkaan, vaan mahdollisuuteen käytöstä. Kun uhka on tarpeeksi suuri, sekä kirjan hyviksiä että pahiksia alkaa houkuttaa pelisääntöjen venyttäminen tai sivuuttaminen. Tämän voikin lukea varoituksena sääntö- ja tapapohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumisesta ennakoimattomuuteen ja pelkoon. 

Digihaavoittuvuudet juonen keskiössä

Viides artikla kuvaa yksityiskohtaisesti lähes 100 miljardin punnan pankkiryöstön, jonka mahdollistavat tavallisten ihmisten itsestään netissä ja eritoten sosiaalisessa mediassa jakamat tiedot. Tämä juonisäie huijauksen helppoudesta ja ihmisten hyväuskoisuudesta miltei saarnaa lukijalle itsensä tai organisaationsa huijauksen kohteeksi altistamisesta. 

Vaikka pankkihuijausta koordinoivalla ja osittain toteuttavalla venäläisellä Natalialla on käytössään enemmän työkaluja kuin tavallisella tallaajalla, on huomattava, kuinka harvoin hän niitä käyttää. Natalian hahmo penkoo ja yhdistelee tietoja, joita on saatavissa eri paikoista. Yrityksen sivuilta ja LinkedInistä voi saada nimiä ja kuvia, jotka henkilökohtaiseen Instagram-tiliin tai muuhun sosiaaliseen mediaan yhdistettynä antavat jo hyvän kuvan ihmisen työstä, asuinpaikasta, elinpiiristä, harrastuksista ja kiinnostuksen kohteista. Näitä kaikkia voi hyödyntää tietojen urkinnassa tai kiristyksessä. 

Puhelinnumeron ja sähköpostin alkuperän väärentäminen näyttämään siltä kuin viesti tulisi organisaation sisältä on jokapäiväistä. Viides artikla kuvaa, kuinka helposti ihmiset jakavat hienotunteistakin tietoa silloin, kun entuudestaan tuntematon työkaveri toiselta osastolta soittaa ja kysyy apua. Kuten kirjailija loppusanoissa toteaa: “[J]os tuntematon henkilö tulee kyselemään tietoja, neuvoja, tai lupaa päästä sisään, kannattaa tarkistaa, että hän on oikeilla asioilla. […] Vainoharhaisuus ei ole hyvästä, mutta terve epäluulo on.” Tämä varoitus kaikuu hyvin voimakkaana kirjan keskiössä. 

Mielikuvituksen ja turvallisuuden rajapinnassa 

Aamos Hongan Viides artikla antaa ajattelemisen aihetta turvallisuuskysymyksissä sekä nostaa esiin julkisen tiedon rajat. Se tekee Suomen tiedustelutoimintaa näkyvämmäksi ja luo tilaa pohtia sen keinoja ja oikeutusta. Vaikka kirja varoittaa lukijaa turvallisuusuhista ja -riskeistä, se myös luo uskoa Suomen varautumiseen ja valmiuteen vastata uusiin haasteisiin. Jos fiktiota on uskominen, Suomella on kyvykkäitä tiedusteluammattilaisia, jotka osaavat pitää huolta Suomen turvallisuudesta. 

Juoni vetää mukaansa kuten kunnon trillerissä kuuluukin, joten hahmojen latteus ja saarna jokaista koskevasta digiturvallisuudesta eivät häiritse liikaa. Tämä jännitysromaani onnistuukin puhuttelemaan laajaa yleisöä samalla kun antaa turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneille mahdollisuuden sekä arvioida kuvatun maailman todenmukaisuutta että lähteä mukaan ajatusleikkiin.