Maailman suurin turvallisuuspolitiikan konferenssi sivuutti demokratian globaalin alamäen. Huomio kiinnittyi Yhdysvaltojen sovittelevuuteen, joka voi uuden alun sijaan osoittautua poikkeukseksi.

Viime viikonloppuna järjestetyn Münchenin turvallisuuskonferenssin ennakoitiin muuttuvan transatlanttiseksi avioerokonferenssiksi, jossa vuosikymmeniä yhteistä matkaa taivaltaneet Eurooppa ja Yhdysvallat toteaisivat kasvaneensa lopullisesti erilleen toisistaan. Viimeistään Yhdysvaltojen ulkoministeri Marco Rubion ystävänpäivänä pitämän puheen myötä voitiin kuitenkin huokaista helpotuksesta: avioero vältettiin ainakin tältä erää välttelemällä kaikkein raastavimpia kysymyksiä. 

Presidentti Donald Trumpin vuoden kestänyt toinen kausi on tarkoittanut eurooppalaisille koettelemuksia toisensa perään. Grönlantiin liittyvät jännitteet liittolaisten välillä saatiin ainakin toistaiseksi purettua maailman talousforumissa Davosissa, jossa Trump tammikuussa sulki pois Grönlannin haltuunottamisen sotilaallisesti. Münchenin turvallisuuskonferenssiin kokoonnuttiin silti epävarmoissa tunnelmissa. Saisiko Eurooppa taas kuulla kunniansa, kuten viime vuonna, jolloin Yhdysvaltojen varapresidentti J. D. Vance läksytti liittolaisiaan?

Ennen konferenssia eurooppalaisten keskuudessa oli havaittavissa samankaltaista psyykkausta kuin olympiaurheilijoilla Milano–Cortinan-kisoissa: Eurooppa ei enää suostuisi pompotteluun ja julkiseen nöyryyttämiseen. Euroopan mentoriksi on valikoitunut toinen Atlantin takainen kumppani, Kanadan pääministeri Mark Carney, joka painotti Davosissa keskisuurten valtioiden mahdollisuutta rakentaa yhdessä uusi kansainvälinen järjestelmä. Carneyn inspiroivan puheen jälkeen Euroopassakin on sisuunnuttu ja huoneessa rymistelevästä elefantista halutaan nyt puhua ääneen.

Elefantti toden totta nostettiin Münchenissä pöydälle – ja myös konferenssin järjestäjäorganisaation julkaiseman ”Under Destruction” -nimisen raportin kanteen. Raportin esipuheen mukaan elefantti symboloi sitä, kuinka turvallisuuskonferenssissa keskitytään aina kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin, olivatpa ne kuinka epämiellyttäviä tahansa. 

Epämiellyttäviä aiheita todellakin riittää. Sen enempää raportissa kuin itse konferenssissakaan ei kaunisteltu tilannetta, vaan sanottiin suoraan, että todistamme paraikaa kansainvälisen järjestyksen tuhoa. Vaikka raportissa todetaankin, että liberaalia, sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää haastetaan ympäri maailmaa, osoittaa syyttävä sormi ennen kaikkea Washingtonin suuntaan: nykyinen kansainvälinen järjestys rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen johdolla, joka nyt romuttaa järjestystä purkumoukarit heiluen. Saksan liittokansleri Friedrich Merz totesi konferenssin avauspuheenvuorossaan, että sääntöpohjaisuus ei ole vain murroksessa –  sitä ei enää ole olemassa.

Marco Rubio ei kuitenkaan ollut pakannut Müncheniin mukaan purkumoukareita. Rubion puolituntinen puheenvuoro oli jopa yllättävän sovitteleva ja transatlanttista kumppanuutta syleilevä – siis ystävänpäivään sopiva. Ulkoministeri korosti yhteistä jaettua historiaa ja kulttuuria Euroopan kanssa ja totesi jopa: ”Kotimme on kenties läntisellä pallonpuoliskolla, mutta Yhdysvallat on aina Euroopan lapsi.”

Vaikka konferenssiyleisö antoi Rubiolle aplodit seisaaltaan ja selvästi huojentuneena, kukaan tuskin kuvitteli, että menneet on nyt unohdettu ja transatlanttinen suhde on palannut ”normaaleihin” uomiinsa. Rubion sovitteleva puhe saatetaankin pidemmällä aikavälillä nähdä enemmänkin poikkeuksena kuin uutena alkuna.

Fakta nimittäin on, että Yhdysvallat on muuttunut ja sen seuraukset heijastuvat suoraan transatlanttiseen suhteeseen. Erityisesti turvallisuuskonferenssin isäntämaa Saksassa Yhdysvaltojen ulkopoliittiseen muutokseen suhtaudutaan raskaasti. Kuten saksalainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Claudia Major on todennut: Yhdysvallat oli pitkään se voima, joka piti transatlanttisen talon kasassa, mutta nyt Yhdysvallat on se, joka sytyttää talon tuleen. Münchenissä transatlanttinen talo onnekseen välttyi tuhopoltolta.

Samaan aikaan kun transatlanttisen suhteen tila ja kansainvälisen järjestyksen murros veivät odotetusti eniten kaistaa konferenssikeskusteluissa, eräs jatkuvasti vahvistuva kehityskulku jäi vaille ansaitsemaansa huomiota: demokratian globaali alamäki. Kun vielä vuosituhannen alussa puolet maailman väestöstä eli demokratioissa, vuonna 2024 luku oli vain 28 prosenttia. Kun uusi kansainvälinen järjestys hakee samaan aikaan muotoaan, ei tämä ole yhdentekevä kehitys. Demokratia ja kansainvälisen järjestelmän sääntöpohjaisuus kulkevat käsi kädessä. Piittaamattomuus liberaalin demokratian keskeisistä arvoista ja periaatteista kansallisella tasolla heijastuu väistämättä kansainvälisiin suhteisiin.

Erityisen huolestuttavaa demokratiakehitys on Yhdysvalloissa, jota on perinteisesti pidetty modernin demokratian kehtona. Trumpin hallinnon demokratiaa nakertavien toimien lista on hätkähdyttävä: valtion virastoja on lakkautettu, yliopistojen akateemista vapautta on horjutettu, kongressi on ohitettu päätöksenteossa ja kaiken huippuna tammikuussa Yhdysvallat kaappasi ja vangitsi Venezuelan diktaattori Nicolás Maduron.

Bayerischer Hofin lavoilla tätä elefanttia ei kuitenkaan kohdattu silmästä silmään, vaan sen annettiin askeltaa rauhassa eteenpäin. Jos eurooppalaiset tosissaan haluavat ”uudelleenkäynnistää” transatlanttisen kumppanuuden, ei Yhdysvaltojen demokratiakehitykseltä voi ummistaa silmiä.