The Ulkopolitist Point on The Ulkopolitistin kolumnipalsta, jonka kirjoittajat tarttuvat ulkopolitiikan ajankohtaisiin ja kiinnostavimpiin ilmiöihin.

Suomalaisella kulttuurikentällä väitellään performatiivisesta lukemisesta, ja argumentit ovat saaneet myös ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Mutta kuinka taidekeskustelu kanavoidaan toiminnaksi, joka vaikuttaa poliittiseen todellisuuteen?

Moni tämän syksyn suurta kirjallisuuskeskustelua seurannut on iloinnut siitä, että kulttuurista puhutaan kiihkeästi. Kun argumenttien tueksi otetaan fasistiset kehityskulut, on mielekästä pohtia, miten keskustelu materialisoituu poliittisessa todellisuudessa. Vaikka taidepuheelle on monenlaisia tärkeitä paikkoja, aikoja ja yleisöjä, ei tule luottaa pelkästään siihen, että omissa piireissä käydyt väittelyt valuvat laajemmin yhteiskuntaan ja päätöksentekoon.

Haluaisinkin esittää sivistyneen analysoinnin ja fiilistelyn rinnalle kolmatta mahdollisuutta: toimintaa.

Tämän syksyn suuri suomalainen kulttuurikeskustelu alkoi Imagessa julkaistusta tekstistä, jossa esseisti ja kriitikko Silvia Hosseini esitti huolensa lukutaidon rapauttamisesta, sivistysyhteiskunnan murentamisesta ja intellektuellien leimaamisesta elitisteiksi. Hänen mukaansa ”yhä useampi keskittyy kirja kädessä keimailuun” ja harmittomalta vaikuttava lukufiilistely voi osoittautua demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta kohtalokkaaksi.

Hosseini toteaa eurooppalaisen äärioikeiston vetoavan äänestäjiin mielikuvilla, jotka saavat etnonationalistisen ideologian näyttämään sivistyneeltä. Esimerkkinä hän mainitsee Unkarin Fidesz-puolueen, joka rahoittaa kirjakahviloita ja lehtiä, joiden tarkoituksena on ”fasismin salonkikelpoistaminen”.

Hosseini arvostelee lukutapahtumia järjestävää Piiri-kulttuurimediaa. Piirin vastineessa toimittaja Adile Sevimli ei näe lukupiirien johtavan demokratian rapauttamisen tielle: ”Lukutapahtumaan osallistuva haluaa olla osa ’lukevien ihmisten porukkaa’. Näen tuon ’performatiivisuuden’ pölhöpopulismin ja autoritaarisuuden vastavoimana pikemmin kuin vaaranpaikkana”, hän kirjoittaa.

Performatiivisesta lukemisesta on kirjoitettu jo aiemmin. Lisäksi kirjallisuudesta on tehty ”seksikästä”: Nuori Voima lanseerasi logollaan varustetut stringit, Marx-lukupiiriä on markkinoitu bikineissä ja näyttelijä Amanda Palo on toteuttanut esitysmuotoisen Likaisen lukupiirin.

Lukupiirejä on monenlaisia. Suomessa pyörii esimerkiksi poc-lukupiiri, joka tuo esiin mustien ja ruskeiden kirjailijoiden teoksia. Eri kaupungeissajärjestetään Palestiina-lukupiirejä, joissa perehdytään palestiinalaiseen kirjallisuuteen ja esimerkiksi Israelin harjoittamaan apartheidiin, josta suomalainen koulujärjestelmä ei ole opettanut. Ja sitten on toisaalta fasistisen Sinimustan liikkeen lukupiirejä, joita on näkyvästi vastustettu.

Lukupiirin ei tarvitse olla julkilausutun poliittinen herättääkseen halun toimia, mutta toisaalta se voi olla myös pelkkää todellisuuspakoa. Ehkä performatiivisuuden kritisoijat pelkäävät juuri tätä vaihtoehtoa – tunnelmointia, joka ei jatku kriittisenä ajatteluna kahvilan ulkopuolella.

Kulttuuria on kautta aikain valjastettu myös valtiollisten propagandaprojektien käyttöön. Kun nykyään puhutaan kulttuurista ja (ulko)politiikasta, puhutaan usein Unkarista. Nuori Voima -lehden päätoimittaja Johanna Osváth kirjoitti viime vuonna The Ulkopolitistin vieraskynässä Orbánin hallinnon puuhaamasta “kulttuuritaistelusta”, jonka päämääränä on konservatiivisten arvojen vakiinnuttaminen. Taide-elämän tukahduttaminen ja autoritarismin nousu huolestuttavat Euroopassa laajemminkin, esimerkiksi Slovakiassa, kuten Akseli Elovainio kirjoittaa The Ulkopolitistin lokakuisessa jutussa.

Viimeaikaisen keskustelun Unkari-viittaukset ovat muistutuksia siitä, että kulttuurialan haasteet – ja mahdollisuudet – ylittävät valtioiden rajat. Useissa maissa, joissa valtio painaa itsenäistä taidekenttää alas, on kyllä vastarintaa. Myös siellä, missä taidekenttä saa toimia vapaasti, tabuina pidettyjä aiheita käsitellään usein ruohonjuuritasolla.

Lisäksi kulttuurista on puhuttu “epäseksikkäästi” huoltovarmuustekijänä, kuten Hosseini esseessään kuvailee. Viime vuonna Huoltovarmuuskeskus selvitti kulttuurialan sisällyttämistä huoltovarmuuden piiriin, koska keskuksen mukaan alalla on merkittävä rooli ”henkisen kriisinkestävyyden ylläpitäjänä”. Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry toteuttaa parhaillaan hanketta kulttuurista turvallisuuskysymyksenä. Kulttuurilla on merkitystä esimerkiksi yhteisöllisyyden tunteen rakentajana. Leikkauksista kärsivää kulttuurikenttää tuskin haittaisi, jos rahoitusta onnistuttaisiin turvaamaan huoltovarmuus-argumentilla.

Riippumaton kulttuurielämä on olennainen osa yhteiskuntaa, jossa oikeudet ja vapaudet toteutuvat. Teatterikriitikko Maria Säkö pohtii Long Playn esseessä, miten teatteri voi sanoittaa tai “pukea taisteluhuudoksi” yhteiskunnallista merkitystään. Säkön mukaan tällaisten manifestien tekeminen on saattanut vähentyä sekä Suomessa että Euroopassa laajemminkin. Poikkeuksena hän mainitsee saksalaisen Zentrum für Politische Schönheit -ryhmän, jonka ei tähtää pelkästään esittelemään yksittäisiä poliittisia kysymyksiä vaan pyrkii muuttamaan ihmisten ajattelua ja todellisuussuhdetta laajemmin. Usein taiteilijat haluavat jättää tulkinnan yleisölle, mutta se ei tarkoita, etteikö taiteen tekemistä voisi ajaa halu jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen muutokseen.

Kulttuuri nähdään kuitenkin valitettavan usein politiikasta erillisenä saarekkeena. Tässä kolumnissa mainittujen tekstien perusteella voidaan ainakin sanoa, ettei lukeminen ole koskaan vain lukemista. En toisaalta usko, että lukufiilistely uhkaa sen pahemmin kriittistä taidekeskustelua kuin demokratiaakaan. Kuten kriitikko Maaria Ylikangas toteaa Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään, “eräs tehokkaimmista lääkkeistä fasismia vastaan on uutta oppiva, utelias ja kriittinen kansalainen, olipa hänen yhteiskuntaluokkansa tai koulutustasonsa mikä tahansa”.

Kulttuuriammattilaisten ulostulot ja manifestit ovat tärkeitä tapoja sanoittaa tavoitteita ja ongelmia. Yleisöllä on kuitenkin olennainen rooli: suhtautuako taiteeseen pelkästään arjen elävöittäjänä vai mahdollisuutena kanavoida tunteet yhteisölliseksi vaikuttamiseksi? Lukupiirit tarjoavat oivan alustan järjestäytymiselle, ja sitä kannattaa muidenkin kuin fasististen toimijoiden hyödyntää. Teosten ja niistä käydyn keskustelun lisäksi taiteilijat ja yleisö voivat käyttää ääntään vaikkapa boikotein ja mielenosoituksin. Kansalaisaktivismi ja uusien, ylirajaistenkin yhteyksien luominen ovat keinoja osallistua poliittisen todellisuuden muovaamiseen.

Avoimen kulttuuri-ilmapiirin säilyttäminen ja sen puolustaminen on taiteen kuluttajien, ei vain tekijöiden, tehtävä. Kun taidekokemus muuttuu toiminnaksi, ehkä sekä elitistit että fiilistelijät voivat olla yhtä mieltä.