Euroopassa käydään hiljaista kulttuurisotaa. Se ei näy tankkeina kaduilla tai mielenosoituksina toreilla vaan budjettineuvotteluiden sivulauseissa, taideohjelmien lakkauttamisina ja yhä tiukempina poliittisina kriteereinä sille, millainen kulttuuri ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Vapaus luoda on joutunut uudenlaisen poliittisen paineen alle, kun lukuisat hallitukset Euroopassa ovat pyrkineet muovaamaan kulttuurilaitosten sanomaa ja rajaamaan kriittisiä ääniä. Onko demokratia uhattuna, kun taiteen vapaus kapenee?

Viime vuosina Euroopassa on nähty, kuinka hallitukset pyrkivät ohjaamaan kulttuurin sisältöjä poliittisesti.  Populismin ja identiteettipolitiikan nousu 2010-luvulta alkaen on muokannut tapaa, jolla kulttuurista puhutaan. Taide ei näyttäydy vain luovana itseilmaisuna, vaan sen roolia tarkastellaan yhä useammin suhteessa “kansan arvoihin” ja “kansalliseen kulttuuriin”.

Ilmiö ei ole suinkaan uusi, mutta sen voimistuminen herättää huolta siitä, kuinka demokraattiset periaatteet – erityisesti sananvapaus ja taiteellinen autonomia – kestävät poliittista painetta.

Itseilmaisun tila on kaventunut monessa maassa

Unkarissa Viktor Orbánin hallinto on systemaattisesti lisännyt valvontaa taideinstituutioiden, teattereiden ja elokuvarahoituksen suhteen. Kulttuuripolitiikasta on tullut osa Orbánin hallituksen johtamaa “kulttuurista vastaiskua”, jonka tavoitteena on “palauttaa” konservatiivisemmat arvot takaisin julkiseen tilaan. Kulttuurialan keskeisiin virkoihin on nimitetty henkilöitä, jotka tukevat Orbánin hallinnon linjaa ja sen arvoja. Valtarakenteille kriittisiä ääniä ei tueta. Sen sijaan kansallista yhtenäisyyttä ja konservatiivisia arvoja korostavaa taidetta suositaan avoimesti.

Italiassa Giorgia Melonin hallitus on pyrkinyt muovaamaan paikallista kulttuuripolitiikkaa korostamalla “perinteisiä italialaisia arvoja”. Politico raportoi jo vuonna 2023 Italian hallituksen pyrkimyksistä lisätä valvontaa valtion tukemissa kulttuurihankkeissa, erityisesti niissä, joissa käsitellään sukupuolta, siirtolaisuutta tai monikulttuurisuutta.

Puolassa taas kulttuuriministeriö rajoitti konservatiivisen Laki ja oikeus -puolueen hallintokaudella “epäisänmaallisiksi” koettuja näyttelyitä ja dokumentteja, mikä johti useiden taiteilijoiden itsesensuuriin. 

Slovakiassa Robert Ficon hallitus on pyrkinyt vähentämään median ja kulttuurialan riippumattomuutta sekä kaventamaan kansalaisyhteiskunnan liikkumatilaa. Kulttuuriministeri Martina Šimkovičová on irtisanonut useita johtajia kansallisista instituutioista, kuten Kansallisesta teatterista ja Kansallisesta galleriasta ja nimittänyt tilalle hallituksen linjaa suosivia johtajia. Kuten The Guardian raportoi, Slovakian kansallispuolue SNS on leikannut erityisesti LGBT+-teemoja käsittelevien projektien rahoitusta pitäen niitä “anti-slovakialaisina”.

Useat taiteilijat ja kulttuuritoimijat ovat syyttäneet Slovakian hallitusta ideologisesta puhdistuksesta ja itsesensuurin ilmapiiristä. Protestit ovat ravistelleet Bratislavan kulttuurikenttää, ja galleriat ovat järjestäneet symbolisia lakkoja. Maan kulttuurinen infrastruktuuri on ajautunut nopeaan kriisiin. 

Tästä kertoo pääkaupungissa kesällä 2024 allekirjoitettu Bratislavan julistus. Sevaroittaa laajasti eurooppalaista taidetta uhkaavista voimista ja vetoaa EU:hun taiteenvapauden turvaamiseksi. Allekirjoittajina on vaikutusvaltaisia kulttuuriorganisaatioita, kuten Euroopan neuvoston teatteriverkosto, museoiden yhteistyöverkostoja ja Wienin juhlaviikot.

Ulostulo painottaa, että jokaisessa EU-maassa on oltava poliittisesta ohjauksesta vapaat arviointiprosessit, kuten asiantuntijaraadit tukien ja nimitysten myöntämiseksi. Unkarissa ja Slovakiassa nämä raadit on lähes poistettu, ja tukia myönnetään yhä useammin hallitusta miellyttäville toimijoille.

Lisäksi Bratislavan julistus peräänkuuluttaa EU:lta uutta “taiteenvapaussäädöstä”, joka suojelisi taiteellista vapautta samaan tapaan kuin EU:n uusi medianvapaussäädös pyrkii turvaamaan unionin tiedonvälityksen riippumattomuuden.

Taide yhteiskunnan omatuntona

Näennäisesti kyse on budjeteista ja ohjelmista, mutta todellisuudessa kysymys on vallasta: siitä, kuka saa määrittää, mikä on arvokasta ja mikä ei.

Myös Suomessa kulttuurialan rahoitusleikkaukset ovat herättäneet huolta taiteen vapauden ja saavutettavuuden tulevaisuudesta. Sakset seis -kampanja on nostanut esiin pelon, että lyhytnäköiset säästötoimet kaventavat tilaa luovuudelta ja kriittiseltä ajattelulta, juuri niiltä voimilta, joista demokratian sydän sykkii.

Euroopan unionissa kulttuuria on pitkään pidetty pehmeän vallan välineenä, keinona vahvistaa eurooppalaista identiteettiä ja edistää yhteisiä arvoja. Luova Eurooppa -ohjelma, Erasmus ja lukuisat residenssiohjelmat ovat onnistuneet rakentamaan unionissa verkostoja, joissa taide ja kulttuuri toimivat rajat ylittävän yhteistyön ja ymmärryksen siltana.

Ehkäpä juuri siksi kulttuurista on nyt tullut taistelukenttä. Konservatiiviset liikkeet näkevät siinä globalisoituneen, liberaalin maailmanjärjestyksen peilikuvan ja kokevat siksi velvollisuudekseen haastaa sitä.

Taiteen rahoituksen lisäksi ratkaisevaa on kulttuuristen instituutioiden autonomia – se, että ne voivat toimia poliittisista suhdanteista riippumatta. Maailmanlaajuisesti paljon on vielä tehtävää kulttuurisen autonomian puolesta, kuten Unescon maailmanraportti taiteilijoiden ja kulttuurialan ammattilaisten asemasta huomauttaa. Kysymys ei kuitenkaan ole vain kulttuuripolitiikasta vaan syvemmästä arvomurroksesta. 

Yhä useammin yhteiskunnallisessa keskustelussa taiteella nähdään vain välineellistä arvoa. Ajatellaan, että vain tietynlainen taide, joka hyödyttää jonkun asemaa tai vahvistaa tiettyä maailmankuvaa, on arvokasta. Unohdetaan taiteen teon monipuoliset pyrkimykset ja sivuutetaan sen kokonaisvaltainen merkitys yhteiskunnan hyvinvoinnille.

Taiteen vapauden rajoittaminen ei ole hyökkäys vain taiteilijoita kohtaan vaan yhteiskunnallista mielikuvitusta vastaan. Taide toimii yhteisön kollektiivisena omatuntona, tilana, jossa voidaan kuvitella toisenlaisia todellisuuksia ja tutkia niitä inhimillisiä kokemuksia, joita esimerkiksi politiikka tai journalismi ei kykene täysin tavoittamaan.

Kaikessa moninaisuudessaan vapaus luoda ilman poliittisia tai taloudellisia rajoituksia ylläpitää lopulta sitä perimmäistä tilaa, jossa ihmisyys voi toteuttaa itseään.

Filosofi Theodor Adorno piti taiteen autonomiaa jopa demokratian elinehtona, sillä se säilyttää tilan, jossa totuus ei ole vallan määrittelemä. Taiteen arvo yhteiskunnalle ei hänen mukaansa tule sen hyödyllisyydestä tai miellyttävyydestä vaan sen kyvystä paljastaa totuus ja tehdä näkyväksi yhteiskunnan ristiriidat. Kun poliittiset johtajat alkavat sanella, millainen kulttuuri “kuuluu kansalle”, voidaan olla varmoja, että demokratian tila on kaventumassa.

Taiteen vapaus on demokratian sydän

Taiteen rajoittaminen ei tapahdu tyhjiössä. Se liittyy usein laajempaan autoritaariseen kehitykseen, jossa median riippumattomuus, kansalaisjärjestöjen toiminta ja poliittinen oppositio joutuvat ahtaalle. Kuten Freedom Housen raportti kertoo, maissa joissa taiteen vapaus heikkenee, myös oikeusvaltion ja median riippumattomuuden indikaattorit laskevat lähes poikkeuksetta. 

Filosofi Martha Nussbaum on todennut, että ilman mielikuvitusta ei ole empatiaa, ja ilman empatiaa ei ole demokratiaa. Juuri siksi taide on demokratian toimivuuden kannalta niin tärkeää: se harjoittaa yhteiskunnan kykyä asettua toisen asemaan. Demokratia ei perustu pelkästään logiikkaan ja rationaaliseen päätöksentekoon vaan myös siihen, että kansalaiset välittävät toisistaan ja ymmärtävät toistensa kokemuksia. Empatian puute voi johtaa välinpitämättömyyteen ja yhteiskunnalliseen polarisaatioon, mikä lopulta heikentää demokratiaa.

Taiteen vapauden turvaaminen on siis strateginen investointi demokraattiseen resilienssiin. Taide ja kulttuuri pitävät yhteiskunnan moraalisen keskustelun elossa antamalla ihmisille uniikin kielen ilmaista kärsimystä, toivoa ja vastarintaa.

Vapaus ei ole vain mahdollisuus valita vaan kyky kuvitella toisin. Vapaa taide on tämän mielikuvituksen ydin. Kun se tukahdutetaan, yhteiskunta menettää paitsi luovuutensa myös kykynsä kuvitella paremman tulevaisuuden.