Toisella kaudellaan Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on uhkaustensa mukaisesti valjastanut valtiokoneiston ”sisäisiksi vihollisiksi” maalaamiaan tahoja vastaan. Trumpin ympärille muodostuneelle Maga-liikkeelle viholliskuvat ovat keskeinen yhdistävä tekijä, joka määrittää liikkeen suuntaa. Hallinnon kykenemättömyys vastata viholliskuvista rakentuvan valetodellisuuden vaatimuksiin on kuitenkin osaltaan johtanut rakoiluun liikkeen sisällä. Uusien vihollisten löytäminen saattaa mahdollistaa paitsi liikkeen Trumpin jälkeisen muodonmuutoksen, myös entistä radikaalimman politiikan.

Kylmän sodan päättyminen aiheutti yhdysvaltalaiselle oikeistolle identiteettikriisin. Oikeiston eri ryhmät yhteen tuonut vihollinen – kommunismi – oli nujerrettu, eikä uskottavaa ulkoista vihollista enää ollut. Liberaalidemokratian hegemoninen asema ja George H.W. Bushin puheet uudesta maailmanjärjestyksestä eivät miellyttäneet liberalismiin vihamielisesti suhtautuneita radikaaleja, jotka käänsivät katseensa sisäisiin vihollisiin: liian voimakkaana pidettyyn liittovaltioon ja sen ohjaksissa olleisiin liberaaleihin.

Libertaariaktivisti Murray Rothbard julisti vuonna 1991 ironiseen sävyyn ”status-ahdistuneen, vainoharhaisen ja syvästi katkeroituneen” radikaalioikeiston palanneen. Uhmakkaassa puheessaan Rothbard kuulutti tarvetta uudelle, oikeistopopulistiselle strategialle, joka tavoittaisi suuret kansanjoukot suoraan ja populistisen viestin avulla yllyttäisi heidät liberaalia eliittiä vastaan. Pitkälti tällä strategialla pohjimmiltaan liberaalina nähtyä Bushia lähti haastamaan vuoden 1992 republikaanisen puolueen esivaaleissa Patrick Buchanan, jonka ”alkuperäiseen” konservatismiin, eli niin kutsuttuun paleokonservatismiin kuului unilateralistisen, kansainvälisistä instituutioista vähät välittävän ulkopolitiikan kannattaminen, äärikonservatiiviset arvot, vapaakaupan vastustaminen ja keskilännen ”todellisten” amerikkalaisten romantisointi.

Esivaaleissa tappion kärsinyt, mutta silti merkittävää tukea saanut Buchanan ei luovuttanut, vaan toitotti republikaanisen puolueen kansallisessa kokouksessa pitämässään puheessa kulttuurisodan viestiä. Radikaalioikeiston tavoitteena oli luoda vastavoima liberaalille hegemonialle ja tätä kautta päästä valta-asemaan. Buchanania voi pitää yhtenä Donald Trumpin ympärille muodostuneen Maga-liikkeen oppi-isistä, vaikkakin Trump itse kutsui Buchanania ”Hitlerin rakastajaksi” pyrkiessään hetken aikaa ehdokkaaksi Yhdysvaltojen reformipuolueen riveissä vuonna 2000. Nykyään hegemonista asemaa tavoitteleva Maga-liike onkin erityisesti 1990-luvulla alkaneiden kehityskulkujen tuotos, mutta tuskin niiden päätepiste.

Maga-liikkeen rakenne ja toimintalogiikka

Maga-liike pitää sisällään laajan joukon erilaisia ryhmiä, joita ei sido yhteen niinkään selkeä jaettu ajatusmaailma, vaan monitulkintainen “Make America Great Again” -iskulause, Trump ja viholliskuvat. Liikkeen vaikutusvaltaisimpiin hahmoihin kuuluu poliitikkoja, korkea-arvoisia virkahenkilöitä, tekno-oligarkkeja ja muita liikemiehiä, propagandisteja sekä ideologeja. Siinä missä nämä eliittitason toimijat todennäköisesti näkevät Trumpin välineenä omille päämärilleen, ruohonjuuritason aktivisteja vaikuttaa motivoivan liikkeen antama kuulumisen ja ylpeyden tunne sekä katkeruus “eliittiä” ja saamattomina nähtyjä ihmisiä kohtaan.

Vaikka Yhdysvallat maana ei ole totalitaarinen, voi Maga-liikkeen luonnetta, rakennetta ja toimintalogiikkaa tarkastella politiikan teoreetikko Hannah Arendtin klassikkoteos Totalitarismin synnyssä käytetyn viitekehyksen avulla. Kuten Arendtinkin analysoimat liikkeet, on Maga totalitarisoitunut asteittain levittäytymällä yhä laajemmalle ja toteuttamalla radikaalimpaa politiikkaa. Arendt luonnehtii totalitaarista liikettä eliitin ja itsensä hylkiöksi kokevan, julmuutta ihailevan ja sovinnaisuutta halveksuvan “roskaväen” tilapäisenä liittona, joka saa suuret ihmismassat puolelleen propagandan avulla. 

Totalitaarinen liike luo Arendtin mukaan jonkinlaisen ydinfiktion perustalle rakentuvan johdonmukaisen valemaailman, joka tarjoaa atomisoituneille ihmismassoille paon monimutkaisesta todellisuudesta ennustettavaan, merkitykselliseen ja ymmärrettävään maailmaan antaen heille samalla edes hiukan itsekunnioitusta. Tämän valemaailman sääntöjen mukaan liike pyrkii toimimaan. Koossa pysyäkseen liikkeen on jatkuvasti levittäydyttävä ja tehtävä valemaailmastaan totta.

Arendt kuvaa totalitaarista liikettä rakenteeltaan sipulin kaltaiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että liike koostuu useasta toisiaan suojaavasta kerroksesta. Sen sisimmässä kerroksessa ja samalla sen yläpuolella on johtaja, joka ympäröi itsensä ydineliitillä. Toisin kuin liikkeen jäsenistö, ydineliitti ei tosissaan usko rakentamaansa valemaailmaan, vaan käyttää sitä vallan välineenä. Jäsenistö suojaa itseään ulkomaailmalta myötäilijöiden avulla, jotka toisaalta suojaavat ulkomaailmaa jäsenistön radikaaliudelta luomalla liikkeestä normaaliuden vaikutelmaa sen ulkopuoliselle maailmalle. Tapa, jolla Magan keskeisiin hahmoihin kuulunut Charlie Kirk näyttäytyi kaikesta radikaaliudestaan huolimatta ulkomaailmalle politiikkaa “oikein” tekevänä aktivistina, ilmentää tätä dynamiikkaa. Magan myötäilijöinä voi siis pitää sen toimintaa parhain päin selitteleviä yhteiskunnallisia vaikuttajia.

Maga-liikkeen ydineliittiin kuuluviksi voi laskea Trumpin neuvonantajan Stephen Millerin ja Valkoisen talon budjettitoimistoa johtavan Russell Voughtin kaltaiset hahmot valtionhallinnossa sekä Steve Bannonin ja Jack Posobiecin tyyppiset propagandistit mediamaailmassa. Bannon vetää nykyään vaikutusvaltaista Bannon’s War Room podcastia, jossa usein vieraileva Posobiec on taas yksi liikkeen ahkerimmista disinformaatiokampanjoiden masinoijista. 

Arendtin tarkastelemista liikkeistä poiketen Maga-liike on ideologialtaan häilyvä, vaikkakin selkeän populistinen. Tarkkojen ideoiden puute on Trumpille vahvuus, sillä hänessä yleisö voi nähdä sen, mitä se haluaa nähdä. Jos Trumpin puheista ja liikkeen ajatusmaailmasta pitäisi löytää jonkinlainen ydinfiktio, on fiktio se, että Trump taistelee ”kansan” puolesta sitä uhkaavaa pahaa ”eliittiä” vastaan. 

Rakentamalla jatkuvasti vastakkainasetteluita “meidän” ja “meitä” uhkaavien “muiden” välille, Magan ydinhahmot pitävät liikkeen energisenä ja määrittelevät sen identiteettiä tuoden yhteen erilaiset ryhmät nimettyjä vihollisia vastaan. Oikeistopopulismille tyypilliseen tapaan Maga näkee vihollisena eliittiryhmien lisäksi myös toiseutettuja vähemmistöryhmiä, joita se kokee eliitin suosivan. Usein vihollisiin viitataan kokonaisuudessaan ”vasemmistona”, joka liikkeeseen kuuluvien puheissa vaikuttaa useimmiten tarkoittavan kaikkia Trumpin ja Magan vastustajia.

Poliittisten tarpeiden mukaan liikkeen vihollisina esitetään myös maahanmuuttajat, antifa, transihmiset, demokraattinen puolue, “valemedia”, ”woke”, ”deep state”, “globalistit” ja niin edelleen. Vihollisiin viittaavien termien tarkka merkitys jää usein tulkinnanvaraiseksi, jolloin esimerkiksi juutalaisvihamielinen yleisö saattaa tulkita “globalistien” viittaavaan nimenomaan juutalaisiin, kun taas muut voivat kiistää tämän tulkinnan. Viholliskuvia yhdistää kuitenkin se, että ne kaikki heikentävät liberaalia demokratiaa ja luovat oikeutuksia autoritaarisille toimille.

Magan lukuisat vaikuttajat luovat liikkeelle tarkempaa ideologista sisältöä ja rakentavat Trumpin ympärille narratiiveja, jotka yhdessä muodostavat suhteellisen johdonmukaisen, mutta vääristellyn käsityksen todellisuudesta. Nämä johdonmukaista valemaailmaa luovat narratiivit ovat useimmiten salaliittoteorioita, jotka määrittävät loogisen toiminnan säännöt ja ohjaavat tällä tavoin hallinnon ja republikaanipoliitikkojen toimintaa. Usein nämä narratiivit kääntävät todellisuuden päälaelleen, kuten esimerkiksi tammikuun 6. päivän kongressinhyökkäyksen tapauksessa. Trump on itse kutsunut kyseistä päivää ”rakkauden päiväksi” hyödyntämällä salaliittoteorioita, joiden mukaan hän kannattajineen ei tehnyt mitään väärää, vaan joutui vihollistensa juonittelujen uhriksi.

Kyseiset salaliittoteoriat ovat pitkälti Maga-ideologi Darren Beattien käsialaa. Beattie, joka on muun muassa vaatinut mustia yhteiskunnallisia vaikuttajia ”polvistumaan Magan edessä” ja ”oppimaan paikkansa”, toimii uskollisuutensa ja propagandataitojensa ansiosta nykyään Yhdysvaltain ulkoministeriön virkaatekevänä julkisuusdiplomatiasta vastaavana alivaltiosihteerinä sekä rauhaninstituutin johtajana.

Suhteellisen tärkeä rooli valtiokoneistossa kuvastaa Beattien erikoistaidoille annettua arvoa Maga-liikkeen sisällä. Ensimmäisestä Trumpin hallinnosta potkut saanut Beattie edustaakin toisen hallinnon uutta normaalia. Samalla Beattien ja monen muun radikaalin magavaikuttajan nimitykset tai nimitysyritykset liittovaltion keskeisiin virkoihin kertovat siitä, miten Maga-liike on valemaailmansa logiikkaan nojaten ottamassa liittovaltion perinteisesti epäpoliittisen virkakoneiston täysin haltuunsa korvaamalla “deep state” toimijoina nähdyt pitkän linjan virkahenkilöt läpeensä poliittisilla lojalisteilla. Tässä mielessä liittovaltion hallinnosta on tulossa osa Maga-liikettä.

Epstein skandaali uhkaa valemaailman johdonmukaisuutta

Kaikesta menestyksestään huolimatta Maga-liike on valtaan paluunsa jälkeen osoittanut joitakin rakoilun merkkejä. Suurimmaksi välittömäksi uhaksi on osoittautunut tuomitun seksirikollisen Jeffrey Epsteinin ympärille syntynyt skandaali. Epsteinin pyörittämä lasten hyväksikäyttörinki nähdään Magan ja nyt myös laajemman yleisön keskuudessa konkreettisimpana esimerkkinä eliitin äärimmäisestä pahuudesta, ja kaikki tapaukseen liittyvä salailu sekä Epsteinin epäilyttävänä pidetty itsemurha ovat lisänneet bensaa liekkeihin.

Kohu Epsteiniin liittyvien salattujen tietojen ympärillä voidaan nähdä Trumpin intohimoisten kannattajien piirissä suositun ”Pizzagate” salaliittoteorian ja sitä seuranneen QAnonin päätepisteenä. Pizzagaten ja QAnonin keskeinen oletus on ollut, että pedofiilit löytyvät nimenomaan demokraattisen puolueen eliitistä. Trump taas on nähty urheana taistelijana tätä eliittiä vastaan. Olemassa oleva tieto Trumpin ja Epsteinin suhteesta sekä Trumpin hallinnon pimittely tietojen suhteen on kuitenkin asettanut tämän populistisen ydinfiktion kyseenalaiseen valoon. 

Suurin osa Magan ydinvaikuttajista on hyväksynyt hallinnon salailun, mutta esimerkiksi yhtenä energisimmistä Magan tukijoista pidetty Marjorie Taylor Greene on ollut etunenässä vaatimassa tietojen julkistamista. Greene toimii johdonmukaisella tavalla yrittämällä paljastaa salaliiton, toisin kuin Trump, joka on tutulla tyylillään yrittänyt maalata skandaalin demokraattien huijauksena. Greenen, parin muun edustajainhuoneen republikaanin ja demokraattien ohella tietojen julkistamista on vaadittu myös vaikutusvaltaisissa podcasteissa, joissa Trumpin ja varapresidentti J.D. Vancen lupaukset salailun lopettamisesta otettiin tosissaan. 

Pahimmillaan skandaali voisi johtaa liikettä koossa pitävän fiktioiden rakennelman romahtamiseen ja tätä kautta liikkeen hajoamiseen tai ainakin selkeään muodonmuutokseen. Toisaalta se saattaa tehdä ihmisistä entistä kyynisempiä ja omaan yksityiselämäänsä sulkeutuneita, mikä olisi ihanteellista autoritaariselle politiikalle.

Liikkeen suunta on yhä oikeammalle

Epstein skandaali kytkeytyy yhä äänekkäämpään, Israeliin liittyvään keskusteluun yhdysvaltalaisen oikeiston keskuudessa. Muun muassa Charlie Kirkin pyörittelemän suositun salaliittoteorian mukaan Epstein oli Israelin agentti. Kirkin murha näyttää antaneen tilaa Israeliin vihamielisesti suhtautuville vielä radikaalimmille äänille, jotka taas voivat ohjata Maga-liikettä entistä oikeammalle.

Israelin vaikutusvalta Yhdysvaltojen politiikassa on noussut esille yhä enemmän Maga-liikkeen ja siitä osittain irtautuneen juutalaisvihamielisen äärioikeiston keskuudessa. Yhdysvaltojen ehdoton tuki Israelille nähdään olevan ristiriidassa ”Amerikka ensin” ulkopolitiikan kanssa, ja äärioikeiston epäilykset kohdistuvat Israelin valtion sekä sitä tukevien miljardöörien lisäksi kritiikittä Israelin intressejä edistäviin poliitikkoihin.

Esimerkiksi sosiaalisen median huomiotaloutta taitavasti hyödyntävä somevaikuttaja Candace Owens on tarttunut entisen kollegansa Kirkin murhaan hienovaraisesti vihjaamalla, että Israelilla oli jotain tekemistä asian kanssa. Owensin mukaan Kirkin Israelia tukeva linja oli murhaa edeltävinä kuukausina muuttumassa sen seurauksena, että Israelia tukevat miljardöörit yrittivät liian aggressiivisesti pitää Kirkin puolellaan. Owens ei ole pelkästään Israelin kriitikko, vaan vaikuttaa flirttailevan myös antisemitismin kanssa.

Israelin kritiikkiä hyödyntävä juutalaisiin kohdistuva vihamielisyys on monella tapaa looginen askel Maga-liikkeelle. Repivistä, tunteita herättävistä aiheista puhumiseen kannustavat sosiaalisen median algoritmit osaltaan ohjaavat huomiota tavoittelevia vaikuttajia tähän suuntaan. Toisaalta uusille viholliskuville on myös poliittista tarvetta, sillä ”deep state”, ”woke” ja liberaalieliitti ovat nyt kanveesissa, eikä hajautuneen vastapuolen toiminta demokraattisen puolueen ponnettomista johtajista puhumattakaan voi näyttää kovin uhkaavalta.

Vielä Owensia selkeämpää antisemitismiä on Magasta osittain irrallaan olevan äärioikeistolaisen Groyper-liikkeen sekä sen keulahahmon Nick Fuentesin puheissa. 27-vuotias Fuentes on hyvät poliittiset vaistot omaava aktivisti, joka on vuodesta 2017 striimannut yhä kasvavalle, oletettavasti lähinnä nuorista miehistä koostuvalle yleisölle ”Amerikka ensin” iskulauseen avulla. Groyper-liike vaikuttaa toimivan jonkinlaisena Maga-liikettä oikealle vetävänä etujoukkona, sillä groyperit ovat ottaneet kunnian muun muassa Charlie Kirkin vetämisestä äärikonservatiiviseen ja etnonationalistiseen suuntaan.

Fuentes on osa vieläkin radikaalimpaa, striimaajien ja meemien parissa varttunutta sukupolvea, jolle on liittovaltion virkakoneistossa valtavasti tarvetta toteutetun politiikan radikaaliuden vuoksi. Maga-liikkeen ja politiikan suunnasta saattaa kertoa myös republikaanien nuoriso-organisaatioiden johtajien hiljattain vuodetut avoimen rasistiset ja natseja ihannoivat tekstiviestit. Tämän tyyppisen radikalisaation ja “sisäisten vihollisten” jahtaamisen on nimenomaan mahdollistanut vuosikymmeniä kestänyt viholliskuvien rakentaminen.

Maga-liikkeen rivien rakoilu, antisemitismin lisääntyminen ja Groyper-liikkeen valtavirtaistuminen herättävät kuitenkin kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu Trumpin jälkeen. Voi olla, että ilman Trumpia yhdysvaltalainen oikeisto ei pysy riittävän yhtenäisenä ja liian selkeä ideologinen äärimmäisyys työntää maltillisemmat äänestäjät demokraattien puolelle. Toisaalta oikeisto on tähän mennessä pystynyt tehokkaammin valjastamaan yhteiskunnalliset olosuhteet omaksi hyödykseen, kun taas vastapuoli on tyytynyt lähinnä reagoimaan ja sopeutumaan, eikä siltä vaikuta löytyvän tilanteen vaatimaa visiota, yhtenäisyyttä ja energiaa. Yhdysvaltalainen vasemmisto termin laajassa merkityksessä kaipaa juuri yhdistävää, kuulumisen tunnetta, merkityksellisyyttä ja toivoa antavaa yhteiskunnallista liikettä haastaakseen nykyhallinnon autoritaarisen politiikan.