Suuri isänmaallinen reissu -elokuva on mielenkiintoinen ihmiskoe, joka osoittaa, että Venäjän propagandaa uskovan ihmisen maailmankuvaa eivät välttämättä muuta edes omin silmin nähdyt tosiasiat. Tekijöiden asenteiden takia elokuva ei pääse lunastamaan täyttä potentiaaliaan. Lähestyvien parlamenttivaalien alla elokuva pakottaa pohtimaan myös Tšekin haavoittuvuutta Venäjän informaatiovaikuttamiselle.

”Pidätkö Ukrainan sotaa huijauksena? Valehteleeko media mielestäsi ‘sotilaallisen erikoisoperaation’ vaikutuksista ja kuolonuhreista? Tule mukaan uuteen elokuvaan.” Näillä sanoilla houkutteli lehti-ilmoitus Ukraina-kriittisiä tšekkejä ilmoittautumaan Suuri isänmaallinen reissu (Velký vlastenecký výlet) -dokumenttiin päähenkilöiksi. 

Elokuvan ensi-illaksi on varta vasten valittu Tšekkoslovakian miehityksen vuosipäivä, 21. elokuuta, jonka kautta elokuvaa kehystetään. Historiallisten videopätkien taustalla ohjaaja Robin Kvapil pohtii, miten jotkut tšekit voivat olla Venäjän puolella, vaikka Venäjän joukot miehittivät Tšekkoslovakian reiluksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Löytääkseen vastauksen Kvapil aikoo viedä Venäjää sympatisoivia ihmisiä Ukrainan rintaman läheisyyteen ja selvittää, muuttavatko he mielensä, jos saavat nähdä todellisuuden omin silmin. 

Koekaniineiksi valikoituivat kaksi miestä, Nikola ja Ivo, sekä nainen nimeltä Petra. Eläkeikäinen Ivo esittäytyy siirtolapuutarhassa. Hänellä ei ole perhettä, ja puutarhatyöt tuovat iloa elämään. Hän suree sitä, että lähitulevaisuudessa tontti myydään isolle rakennusfirmalle ja puutarhan paikalle tulee asuntoja. 

Maatalousyrittäjä Nikolaa ärsyttää EU:n ilmastosääntely varsinkin silloin, kun se liittyy hänen omaan elinkeinoonsa. Venäläisistä hänellä on ennestään positiivisia kokemuksia, ja hän pitää heitä luotettavina ihmisinä. 

Keski-ikäinen Petra paljastaa, että hänen perheensä oli kommunismin aikana lojaali hallinnolle, minkä lisäksi heillä oli paljon poliittista vaikutusvaltaa. Nuorena hän piti tätä vastenmielisenä ja osoitti mieltään lähtemällä pois kotoa. Heti seuraavassa kohtauksessa hän kuitenkin yllättäen ehdottaa kanssamatkustajille yhteislauluksi Neuvostoliiton kansallislaulua, jotta pitkä matka Ukrainaan sujuisi mukavammin.

Kolmikon omat mielipiteet Ukrainan sodasta jäävät elokuvassa suhteellisen suurpiirteisiksi. Haastatteluista ja keskusteluista käy ilmi, etteivät he kiistä sodan olemassaoloa, mutta pitävät Venäjän toimintaa jokseenkin oikeutettuna. Kolmikon kuvauksissa kaikuvat Venäjän propagandasta tutut ilmaukset. Ivo kuvailee Venäjää ”nurkkaan ajetuksi eläimeksi”, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin puolustautua. Nikola taas kertoo kuullensa Donbasin ukrainalaiselta ”Kiovan natseista”.

Selvää kuitenkin on, että Venäjää ei pidetä uhkana. Ukrainan sota on Petran mukaan kaukainen konflikti, joka ei kosketa omaa elämää. Suurempia ongelmia ovat sen sijaan EU, länsimainen liberalismi ja vihreä siirtymä, joiden kolmikko kokee vaikuttavan heidän elämäänsä negatiivisesti. Nikolan mukaan Putin taitaa olla ainoa, joka voi tämän ”hulluuden” vielä pysäyttää. 

Kuvausryhmä järjesti dokumentin päähenkilöille reissun, jonka ilmiselvänä tarkoituksena oli herätellä ja haastaa heidän ajatteluaan. Kolmikko pääsee tutustumaan rintaman lähellä sijaitseviin tuhoutuneisiin kyliin ja kaupunkeihin sekä tapaamaan lapsia, joiden koulu on pommitusten takia siirretty metroasemalle. Koko kuvausryhmä joutuu useita kertoja juoksemaan lähimpään pommisuojaan, kun hälytykset alkavat soida. Nikolalla, Ivolla ja Petralla on tulkin avulla mahdollisuus jututtaa paikallisia, kuten vanhaa miestä, jonka koko perhe kuoli kerrostalon pommituksessa.

Elokuvan vaikuttavin hetki on Izjumin joukkohaudoilla vierailu. Kolmikkoa opastaa tšekkiläinen kriminologi, joka oli osallistunut hautojen avaamiseen. Kriminologi näyttää tabletilta videota, jossa ruumiita nostetaan mustista säkeistä, ja selittää niissä näkyneen kidutuksen merkkejä.

Ukrainassa nähdyt ja kuullut asiat vaikuttavat ainakin Petraan ja Nikolaan. He ilmaisevat myötätuntoa sodasta kärsiville ukrainalaisille ja myöntävät, että heidän mielipiteensä Ukrainasta ja ukrainalaisista on jonkin verran muuttunut. Heille tärkeintä on se, että sota ja sen tuoma kärsimys loppuisivat mahdollisimman pian. 

Ohjaajan pettymykseksi kaikki kolme päätyvät toteamaan, ettei heidän maailmankatsomuksensa ole reissun seurauksena muuttunut. He jopa myöntävät, etteivät he puolustaisi edes Tšekkiä, jos Venäjä sinne hyökkäisi. Syyksi he kertovat, etteivät koe osallisuutta maassaan, jossa ”mikään ei kuulu enää kenellekään”. Pettynyt ohjaaja lyö hanskat tiskiin ja toteaa, että joidenkin ihmisten kanssa dialogi ei yksinkertaisesti kannata. 

Oliko mielenmuutosta perusteltua odottaa?

Suuri isänmaallinen reissu herätti Tšekissä paljon kiinnostusta ja vilkasta keskustelua siitä, mitä elokuvasta jäi lopulta käteen ja mikä sen tarkoitus oli. 

Dokumentissa ei avata yksityiskohtaisesti, minkälaisia pohdintoja päähenkilöt ovat sisäisesti käyneet läpi kuvausten aikana. Kun kolmikkoa katsoo, on kuitenkin selvää, ettei Ukrainan reissu ole jättänyt heitä täysin kylmäksi. Erityisesti Nikola muuttuu matkan aikana puheliaasta ja hyväntuulisesta miehestä hiljaiseksi ja vetäytyneeksi. Katsojana voi vain arvailla yksittäisten lausuntojen pohjalta, miten kukin kolmikosta tilanteen kokee. 

Jos kolmikkoa olisi haastateltu enemmän matkan aikana ja heidän pohdintojaan selvitetty, olisi se voinut olla elokuvan parasta antia. Se olisi voinut auttaa katsojaa ymmärtämään, minkälaisten linssien läpi Venäjän propagandaa uskova ihminen katsoo ympäröivää maailmaa ja millä tavalla hän punoo maailmankatsomuksensa ja Ukrainassa näkemänsä yhteen. Ilman sitä koko elokuvan viesti jää puolitiehen ja jokseenkin omahyväiseksi: kovasta yrityksestämme huolimatta ette ole siirtyneet meidän joukkoomme, joten ei kiinnosta, mitä teidän päissänne liikkuu. 

On aiheellista pohtia myös sitä, olisiko mielipiteen täyskäännös ollut edes mahdollista. Perustavanlaatuinen maailmankuvan muutos vaatisi niin syvää ja laajaa aiempien henkilökohtaisten näkemysten kyseenalaistamista, että on perusteltua kysyä, kuinka todennäköinen sellainen muutos olisi voinut olla psykologisesta näkökulmasta. Ihmisen perustaipumus on suojella minäkuvaansa ja sen kautta omaa hyvinvointiaan.

Mahdollista mielenmuutosta ei edesauta sekään, että päähenkilöiksi valikoitui kolme samanmielistä ihmistä, jotka voivat saada toisiltaan vahvistusta näkemyksilleen. Kuvausryhmä välillä haastaa kolmikon näkemyksiä, ikään kuin se ei voisi uskoa, miten ihmeessä voi joku vielä tämän kaiken jälkeen ymmärtää Venäjää. Se saa päähenkilöt puolustuskannalle. Dokumentin tekijöiltä voisi odottaa enemmän kuuntelua kuin väittelyä. 

Tyytymättömiä ja epäluuloisia jätetään Venäjän informaatiovaikuttamisen armoille

Tutkimukset osoittavat, että ihmiset uskovat salaliittoteorioihin psykologisista, eksistentiaalisista, poliittisista tai sosiologisista syistä. Kolmikon yhteiskunnallisten ja ideologisten taustojen yksityiskohtaisempi avaaminen olisikin ollut ainutlaatuinen mahdollisuus selvittää, mikä saa ihmisen uskomaan Venäjän narratiiveihin Ukrainan sodasta. 

Huomionarvoista on, että päähenkilöistä paistaa tyytymättömyys nyky-yhteiskuntaan. Se toimii heille ilmeisesti myös lähtökohtana vastaantulevien asioiden arviointiin. Tyytymättömyys ja epäluulo poliittista järjestelmää kohtaan altistavat vaihtoehtoisten selitysten etsimiselle. Ivo kertoo dokumentissa avoimesti etsivänsä tietoa yleensä internetistä. Hän myöntää, ettei aina tarkista sieltä löytyneiden tietojen paikkansapitävyyttä. Tärkeämpänä hän pitää sitä, käykö löydetty tieto hänelle itselleen järkeen.

Länsimaiseen yhteiskuntaan pettyneet ihmiset voivat helposti joutua Venäjän informaatiovaikuttamisen kohteiksi. Vaikka Venäjän toiminta Tšekissä tiedostetaan, korkeimmalla poliittisella tasolla asiaan ei suhtauduta tarpeeksi vakavasti.

Ongelman laajuuden paljasti riippumattoman tšekkiläisen Voxpot-median yhdessä Druit -IT-kollektiivin kanssa toteuttama ja hiljattain julkaisema disinformaatiota levittävien verkkosivustojen analyysi. Analyysin mukaan verkkosivujen tuotanto on kasvanut merkittävästi vuoden 2022 jälkeen ja on tällä hetkellä ennätyslukemissa. Tšekiksi toimivat disinformaatiosivut ja vaihtoehtoiset mediat tuottavat päivittäin yhteensä keskimäärin noin 120 artikkelia, mikä on enemmän kuin suurimpien yksittäisten tšekkiläisten mediayhtiöiden päivittäinen juttumäärä. Disinformaatiokentän suurimpien toimijoiden sivustot keräävät valtavasti vierailuja.

Näillä sivustoilla kasvaa myös sellaisten juttujen määrä, jotka ovat suoria käännöksiä Venäjän valtion propagandaa levittäviltä verkkosivuilta, kuten Sputnik, RT ja Venäjän turvallisuuspalvelujen ylläpitämät verkkosivut. Käännösten julkaiseminen rikkoo EU:n asettamia pakotteita. Voxpotin mukaan kolme virkamieslähdettä kertoi, että valtion viranomaiset ovat tietoisia rikkomuksista, mutta lähestyvien parlamenttivaalien takia viranomaisilta puuttuu poliittinen tahto toimeenpanna sanktiota. 

Nykyhallituksessa informaatiovaikuttamisen torjuntaan suhtautuu nuivasti erityisesti konservatiivinen pääministeripuolue ODS. ODS kenties pelkää, että sen äänestäjät kokisivat disinformaation levittämistä rajoittavat toimet sananvapauden kaventamisena. 

Disinformaatiota torjutaan useimmiten rikoslainsäädännöllä ja ennaltaehkäisyllä esimerkiksi kasvattamalla kansalaisten informaatioresilienssiä. Ennaltaehkäisyn sarallakin on Petr Fialan hallitus tehnyt vain vähän. Vielä vähemmän tekoja voi odottaa vaalien ennakkosuosikilta Andrej Babišilta, jonka mahdollinen hallitus voisi nojata disinformaatioista hyötyviin radikaaleihin puolueihin.

Näin Petra, Nikola, Ivo ja muut nykyistä järjestelmää kyseenalaistavat henkilöt voivat löytää itselleen entistä laajemman verkkomaailman, jonka tarkoituksena on pohjimmiltaan kaventaa luottamusta liberaaliin järjestykseen ja ajaa joko suoraan tai välillisesti Venäjän intressejä. Jos niin käy, faktoilla ei ole enää mitään väliä, kuten Suuri isänmaallinen reissu osoittaa.

Arvion mukaan noin kolmasosa tšekeistä on haavoittuvaisia disinformaatiolle. Heistä vain pieni osa on Venäjä-mielisiä radikaaleja, jotka vastustavat demokratiaa. Suurin osa on pikemminkin turhautunut demokratian kehitykseen ja vastustaa hallitusta.

Jotta yhteiskunnan informaatioresilienssiä voidaan vahvistaa, on siihen suhtauduttava vakavasti. Siinä ei auta Petran, Nikolan ja Ivon kaltaisten ihmisten vähättely tai tuomitseminen menetetyiksi tapauksiksi.