Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen tuore kirja “Hakaristin historia” sukeltaa paitsi maailman ristiriitaisimman myös kuuluisimman symbolin kehitysvaiheisiin ja päivittää samalla lukijan “hakaristitietoisuutta”. Teivainen kutsuu pohtimaan hakaristin sekä muiden poliittisten symbolien merkityksiä nykypäivän yhteiskunnalle, ja kirjaa voikin pitää varsin onnistuneena avauksena laajemmalle yhteiskunnalliselle keskustelulle poliittisten symbolien käytöstä uudessa geopoliittisessa todellisuudessa.

Aikamme elokuvatuotanto sekä kirjallisuus ovat iskostaneet luuytimiimme vahvan reaktion hakaristiin. Symbolin lävähtäessä verkkokalvoille toisen maailmansodan kärsimykset ja saksalaisen kansallissosialismin aaveet heräävät hetkeksi henkiin. Jo Teivaisen kirjan puna-mustat värit tuntuvat vaarallisen tutuilta; Nürnbergin paraatiaukion katukiveystä vasten saattaa jopa kuulla etäistä sotilassaappaiden kopinaa. Mutta heti kirjan alkumetreillä nämä juurtuneet mielikuvat tuuletetaan pois.

Nürnbergin sijasta Teivainen vie lukijan tuhansien vuosien takaiseen Intiaan, jossa symboli tunnettiin “swastikana”. Sanskriitinkielinen termi tarkoittaa hyvinvointia ja hyvää onnea. Symboli kytkeytyy kyseisessä merkityksessään muun muassa buddhalaisuuteen, jossa “swastikaa” pidetään Buddhan sydämen tai jalanjäljen symbolina. Intiasta matka jatkuu Japaniin, jossa sama kuvio kulkee “manji”-nimellä. Teivaisen kierros hakaristin juurille jatkuu vielä muun muassa Mongoliaan sekä Kiinaan ja sieltä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan.

Professorin globaali ote maailmanlaajuiseen symboliin on virkistävän raikas, ja se päivittää kapeita mielikuvia yksinomaan vihaan yhdistetystä symbolista monipuolisemmaksi. Hakaristin maantieteellisen ulottuvuuden laajetessa syvenee myös ymmärrys sen ajallisesta luonteesta. 

“Muinaissivistystämme ja itsenäisyyttämme”

Teivainen muistuttaa terävästi, että modernin eurooppalaisen hakaristin alkuvaiheet ulottuvat reilusti kansallissosialistista Saksaa pidemmälle. Professori valottaa yksityiskohtaisemmin 1800-luvun nationalismin sekä esimerkiksi arkeologi Heinrich Schliemannin (1822–1890) hakaristilöytöjen merkitystä tuntemamme modernin eurooppalaisen hakaristin syntyvaiheisissa. 

Uusi, kansallinen ajattelutapa loi kysyntää kansallisen menneisyyden tutkimiselle sekä rakentamiselle, ja muinaisten kansallisten symbolien etsintä olikin vuosisadan trendin ytimessä. Näin hakaristi sujahti asteittain osaksi eurooppalaisia kansallisia kuvastoja, joista tunnetuin esimerkki on saksalaisen kansallissosialismin kuvasto – ja löysihän samainen symboli tiensä osaksi suomalaistakin nationalismia. 

Teivainen onnistuu tarjoamaan eurooppalaisen modernin hakaristin kattavalla tarkastelullaan uudenlaisen lähestymistavan myös kotimaisen hakaristin historiaan. Hän tuo terävästi ilmi kotimaisen hakaristin historian monivuosisataisen taipaleen, jonka aikana “vääräpää” tai “värttinäpyörä” on löytänyt paikkansa kotimaisista kankaista, vaatteista sekä kirkkojen somistuksista. 1800-luvun kansallisromanttiseen huumaan antautuneille suomalaisille intellektuelleille hakaristin esitteli arkkitehti J. J. Ahrenberg (1847–1914). Arkkitehti esitteli hakaristiä osana suomalaista kulttuuria muun muassa Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1878 ja ystävystyi modernin eurooppalaisen hakaristin historian keskeisen hahmon, aiemmin mainitun Schliemannin, kanssa Viipurissa. 

Teivainen kohdistaa tutkijan mikroskoopinsa myös Suomen kansallismaalariksikin tituleerattuun Akseli Gallen-Kallelaan (1865–1931). Mikroskooppiin on tosin valikoitunut yksinomaan poliittisia ja antisemitistisiä vivahteita havaitsevat linssit. Teivainen yhdistää Gallen-Kallelan intoilun hakaristien ympärillä ensisijaisesti vuosisatojen vaihteessa tapahtuneeseen kansallisromanttiseen heräämiseen Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vanhoista kankaista sekä kirkkojen ornamenteista löytyneet muinaiset hakaristit palvelivat sopivasti erillisen, suomalaisen kansallisen menneisyyden luomista, ja myöhemmin symboli kietoutui osaksi taistelua venäläistämistoimia vastaan.

Teivainen kuitenkin sivuuttaa täysin Gallen-Kallelan kiinnostuksen esoteriaan sekä teosofiaan. Viimeisimpien taidehistoriallisten tutkimusten perusteella tiedetään, että nimenomaan esoteerinen viehtymys muinaisiin symboleihin sekä niiden merkityksiin vaikutti huomattavasti Gallen-Kallelan taiteeseen. 

Kun Gallen-Kallelan hakaristi-intoa tarkastelee hänen mielenmaisemansa ja taiteellisen ajattelunsa kontekstissa, alkavat esoteeriset motiivit vaikuttaa todennäköisimmältä syyltä hyödyntää hakaristiä sekä taiteessa että myöhemmin valtiollisessa symboliikassa. Gallen-Kallelan hakaristien käyttö alkaa nimenomaan kansallisromanttisen taiteen piirissä, kuten Aino-triptyykissä, eikä osana minkäänlaista antisemitististä polemiikkia.

Vasta lähempänä Suomen itsenäistymistä Gallen-Kallelan symbolin käyttö laajenee selkeästi taiteellisten päämäärien lisäksi poliittiseen käyttöön. Teivaisenkin siteeraamassa Gallen-Kallelan kommentaarissa hakaristin käyttöön liittyen vuodelta 1929 taiteilija kertoo hakaristin symboloivan hänelle muun muassa “muinaisuuttamme”, “muinaissivistystämme” sekä “itsenäisyyttämme”. Näissä sanavalinnoissa toki kuulee nationalistista kalsketta, mutta etenkin muinaissivistyksen korostaminen vaikuttaa istuvan paremmin esoteeriseen kielenkäyttöön. Tämän vuoksi onkin kummallista, että Teivainen tarkastelee Gallen-Kallelaa ainoastaan historiallis-poliittisen linssin läpi.

Antisemiittejä metsästämässä

Toinen kummajainen Gallen-Kallelan tarkastelussa on Teivaisen tarmokas antisemitististen motiivien etsintä taiteilijan hakaristimieltymyksestä. On totta, että kirjaan valikoituneet Gallen-Kallelan kirjeet Mannerheimille sisältävät antisemitistisiä sanakäänteitä. Historialliseen kontekstiinsa sijoitettuna yksiselitteisten sanakäänteiden luonne paljastuu kuitenkin jälleen kerran moniselitteisemmäksi: esimerkiksi kirjeiden kirjoitushetkenä, vuonna 1920, juuri päättyneen sisällissodan voittaneiden valkoisten piirissä juutalaisuus sekä sosialismi ja bolševismi miellettiin usein samaksi asiaksi. Sanavalintoja on vaikea tulkita yksinomaan antisemitistisiksi, sillä taustalla saattoi olla ensisijaisesti antibolševismi. Bolševismin ja antisemitismin samaistaminen juontaa juurensa Venäjän keisarikunnan 1800-luvun juutalaisväestön aseman sekä oikeisto- ja nationalistiliikkeiden kehitykseen. Suuriruhtinaskunnan yläluokkien mielenmaiseman muotoutuminen ei suinkaan ollut irrallista näistä valtakunnan laajuisista trendeistä. 

Keisarikunnan oikeisto- ja nationalistipiirien joukkoon mahtuivat sekä antisemitistisesti ajattelevat että myös toimivat. Radikaalit marginaaliryhmät keisarikunnassa toteuttivat määrätietoisesti “pogromeina” tunnettuja väkivaltaisia hyökkäyksiä juutalaisväestöä kohtaan, ja osalla antisemitismi saattoi kytkeytyä laajempaan henkilökohtaiseen maailmanymmärrykseen vailla määrätietoista tai pitkäjänteistä juutalaisvastaista toimintaa. Gallen-Kallelan aikana antisemitismi toden totta oli hyvin laajalti jaettu asenne, mutta myös sen asteista ja muodoista löytyi ilmiselvää vaihtelua. 

Tämän vaihtelun käsittely jää kirjan ulkopuolelle, vaikka Teivainen itsekin toteaa, että Gallen-Kallelan kirjeiden sanavalintojen ja hakaristimieltymysten väliltä puuttuu suora yhteys. Gallen-Kallelan dogmaattisesta tai fanaattisesta juutalaisvastaisuudesta ei myöskään löydy viitteitä. 

Hoviupseerin kielenkäyttö

Samanlainen “metodologinen kummajainen” näkyy myös C. G. E. Mannerheimin (1867–1951) kohdalla. Marsalkka kasvoi sotilasammattiinsa ja teki merkittävän upseeriuransa Venäjän keisarikunnan yläluokan piirissä vuosisadan vaiheessa. Tässä kontekstissa oli hyvin tavanomaista mieltää juutalaiset ja antikeisarilliset terroristit samaksi ryhmäksi. Juutalaisten järjestelmällinen diskriminointi sekä yhteiskunnallisten oikeuksien kaventaminen ajoivat luonnollisesti useita kunnianhimoisia juutalaisnuorukaisia maanalaiseen, vallankumoukselliseen toimintaan. Tästä johtuen venäläisen ylimystön, poliisi- ja sotilasjohdon piirissä monarkian viholliset maalattiin kaikki samalla värillä. 

Näin ollen ei ole suinkaan ihmeellistä, että Mannerheimin, Venäjän valtakunnan hoviupseerin, mielikuvista ja sanakäänteistä löytyvät oman sosiaalisen viiteryhmänsä sanaparsia. Mannerheiminkaan tapauksessa ei kuitenkaan löydy todisteita siitä, että kyseisiä mielikuvia ja sanavalintoja olisi motivoinut dogmaattinen antisemitismi. Ei ole myöskään näyttöä, että Mannerheim olisi systemaattisesti harjoittanut antisemitistä toimintaa korkeissa viroissaan. Sen sijaan jälkiä uskollisesta monarkismista sekä antibolševistisesta vihasta löytyy runsaasti ylipäällikön henkilöhistoriasta.

Ohut kontekstualisointi ja Mannerheimin antisemitististen mielialojen kuittaaminen “varhaisella venäläisellä disinformaatiokampanjalla” avaa lukijoille luukun anakronistisiin päätelmiin. Mannerheimin julistaminen antisemitistiksi ilman punnittua historiallista taustoitusta antaa lukijalle kuvan ylipäälliköstä kansallissosialistisena rotufanaatikkona. Tästä ei kuitenkaan ole mitään näyttöä.

Todettakoon toki, että Teivainen tunnistaa osia tästä historiallisesta kontekstista, mutta ne jäävät vain sivumaininnoiksi eikä niitä pysähdytä avaamaan yksityiskohtaisemmin. Nähdäkseni lähestymistapa olisi siis voinut olla punnitumpi ja hienovaraisempi – etenkin kun kyseessä ovat kyseisen suuruusluokan historialliset hahmot, joihin jo valmiiksi liittyy paljon erilaisia mielipiteitä sekä tunnelatausta. 

Ajankohtainen hakaristi

Ennen hakaristin käyttöä Natsi-Saksassa sillä on ollut useita symbolisia merkityksiä. Suomessa se liittyi ensisijaisesti venäläisvastaisuuteen, ei antisemitismiin. Teivaisen lähestymistavan vaarana on, että se johdattaa lukijan anakronistisiin päätelmiin hakaristin merkityksestä Suomen nuoruusvuosina ja maalaa Gallen-Kallelasta ja Mannerheimista harhaanjohtavaa kuvaa dogmaattisina antiseministeinä.

Teivainen tekee kuitenkin myös erään arvokkaan löydön, josta ei voi olla mainitsematta. Professori oivasti osoittaa, että 1920- ja 30-lukujen suomalaiset olivat hyvin tietoisia siitä, että nuoren tasavallan symboli oli käytössä myös kansallissosialistisessa Saksassa nimenomaan antisemitistisissä ja rotuopillisissa merkityksissään, ja että suomalaisessa lehdistössä aktiivisesti punnittiin hakaristin käyttöä kotimaassa. Minkäänlaisesta “erillishakaristista” tai tietämättömyydestä saksalaisen äärioikeiston hakaristimieltymyksistä ei siis voida puhua.

Myös nykypäivän suomalaisessa yhteiskunnassa tunnistetaan hakaristin moraalisesti kyseenalaiset ulottuvuudet. Sen käyttö kuitenkin edelleen jatkuu muun muassa Ilmavoimien joukko-osastojen lipuissa – tosin Teivaisen teoksen myötävaikutuksesta symboli on päätetty poistaa joukko-osastojen lipuista. 

Tämä on loistava esimerkki siitä, miten Teivaisen teos kannustaa aiheelliseen pohdintaan hakaristin käytöstä Nato-Suomessa ja yleisesti suhteestamme erilaisiin poliittisiin symboleihin. Symbolien merkitys kansakuntien kehitykselle on usein ratkaisevaa, joten onkin ihmeellistä, miten vähän pohdimme niiden historiaa ja käyttöä. Teivainen on heittänyt meille pallon, johon on ehdottomasti syytä tarttua.