Nato-oraakkeliksi kutsuttu Risto E. J. Penttilä on yhdessä pitkän linjan ulkomaantoimittajan Jyrki Karvisen kanssa laatinut kuluneesta vuodesta aikalaiskuvauksen Pitkä tie Natoon, joka jäsentää ja taustoittaa vuoden 2022 Nato-jäsenyysprosessia. Kirjassa hahmotetaan vuoden 2022 tapahtumia sekä Nato-keskustelua jatkumona kylmästä sodasta sen jälkeiseen kauteen. Lopuksi palataan takaisin nykyhetkeen.

Pitkä tie Natoon (2022, Otava. Risto E. J. Penttilä ja Jyrki Karvinen)

Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne näyttäytyy lehtiä lukevalle kansalaiselle hyvin ahdistavana. Oman dynamiikkansa asiaan tuovat nykyisen mediakentän monet äänet, jolloin periaatteessa jokainen pääsee sosiaalisessa mediassa osallistumaan keskusteluun. Samalla myös valetiedon määrä on lisääntynyt. Siksi tällaisten teoksien edustamat perusteellisemmat näkökulmat ovat tarpeellisia. Ne lisäävät myös maamme iskunkestävyyttä.

Teoksessaan Venäjän vieressä: Suomen turvallisuusilmasto 1990–2012 (2015) Jukka Tarkka lanseeraa turvallisuusilmaston käsitteen. Tarkka määrittää turvallisuusilmaston käsitteen näin (kursiivit tämän kirjoittajan):

Tapahtumahistorian kuvauksen ja arvioinnin yhteydessä olen melkein huomaamattani alkanut hahmotella alalla käsittääkseni uutta turvallisuusilmaston käsitettä. Se on yritys kuvata ajan poliittis-älyllisen hengen niitä liikkeitä, jotka eivät välttämättä paljastuisi pikkupiirteiselläkään alkuperäislähteiden sisältöanalyysilla. Turvallisuuspoliittinen ilmasto ei rakennu pelkästään valtiojohdon, ulkoministeriön ja puolustushallinnon päätöksistä ja pohdinnoista vaan myös monella tasolla rinnakkain, limittäin ja vähin äänin tapahtuvista asioista. Tähän ilmastoon vaikuttavat kansalaismielipiteen liikahdukset ja liikkumattomuus, jotka ruokkivat toisiaan poliittisessa arkikeskustelussa, järjestöjen ruohonjuuritason toiminnassa ja mielipidemittauksissa, viime aikoina myös sosiaalisen median tuotoksissa.

Aikakauden yleiseen virittymiseen vaikuttaa ehkä sekin, mitä poliitikot ajattelevat kansalaismielipiteen pinnan alla ehkä liikkuvan, ja miten he arvelevat voivansa hyödyntää näitä piilossa olevia asioita urasuunnittelussaan ja puolueen vaalityössä. Nämä pitämykset eivät läheskään aina perustu reaalimaailmasta tehtyihin havaintoihin vaan ovat usein yleisiä musta tuntuu -asenteita, joita ei tarvitse perustella. Silti ne ohjaavat ja joskus myös rajoittavat poliittisen johdon toimintaa.

Mitenkähän arvioitavana olevassa teoksessa turvallisuusilmastomme kehitys jäsentyy? Kirjoittajat tekevät jaon neljään pidempään ajanjaksoon. Ensimmäinen ajanjakso oli kylmän sodan jälkeinen aika eli vuodet 1989–1995, jolloin olennaista oli järjestelmätason murros. Neuvostoliitto hajosi vuosina 1989–1991. Sen seurauksena Suomi irtautui Neuvostoliiton kanssa solmitusta ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimuksesta eli YYA:sta. Kylmän sodan jälkeistä kautta leimasi uusien jäsenmaiden liittyminen Euroopan unioniin ja Natoon. Suomessa tuettiin vahvasti sääntöperustaista monenkeskistä maailmanjärjestystä ja toisaalta vahvistettiin kansallista puolustusta. Nato painotti tuolloin kriisinhallintaa, eikä Suomessa Natoon liittymiselle ollut suurta kannatusta päättäjien eikä kansan parissa.

Toinen ajanjakso oli Lipposen aika 1995–2000, jolla viitataan pääministeri Paavo Lipposen johtajuuteen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Lipponen toimi pääministerinä myös vuoden 2000 jälkeen, mutta teoksessa ulkopolitiikan linjanvedon nähdään sen jälkeen siirtyneen presidentti Tarja Haloselle. Lipposen aikana olennaista oli ”Eurooppa ensin” -ajattelu, joka tarkoitti myös, että Suomi pyrki sitoutumaan Saksan linjauksiin. Teoksessa kuvataan, kuinka länsisuuntautunut Lipponen koki sisäpoliittisen, varsinkin SDP:n omien toimijoiden, paineen niin suurena, ettei voinut olla aloitteellinen Nato-jäsenyysasiassa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Presidenttinä toimi Martti Ahtisaari, jonka vahvasti länsimyönteinen näkökulma Natoon koettiin SDP:ssä ongelmana. Kaudelle sattui Naton interventio Kosovon kriisiin sekä Naton ensimmäinen itälaajentuminen, kun Puola, Tšekki ja Unkari otettiin mukaan puolustusliittoon.

Vuodet 2000–2012 olivat kirjoittajien mukaan tasavallan presidentti Tarja Halosen ulkopoliittisen johtajuuden aikaa, jolloin olennaisena käännekohtana toimivat syyskuun 11. päivän terrori-iskut syksyllä 2001 ja siitä lähtölaukauksen saanut vuonna 2003 alkanut Irakin sota. Se nostatti vahvasti Yhdysvaltojen vastaista asennoitumista kaikkialla maailmassa. Suomessa Halosen aikaa leimasi yleinen Nato-vastaisuus, mikä heijasteli yleisempää asenneilmapiiriä Euroopassa. Vuonna 2004 puolustusliittoon liittyivät Viro, Latvia, Liettua, Bulgaria, Romania, Slovakia sekä Slovenia. Niille turvallisuus oli historian kokemusten vuoksi tärkein prioriteetti. Edelleen keväällä 2004 laajeni myös Euroopan unioni, kun se otti nämä maat jäsenikseen. Elokuussa 2008 maailmaa järkytti Venäjän hyökkäys Georgiaan, mutta reaktiot varsinkin Euroopassa jäivät lopulta laimeiksi.

Suomessa painotettiin vakauspolitiikkaa, minkä vuoksi Nato-jäsenyys oli poliittisesti arka asia. Tähän tilanteeseen Nato-optio oli tilanteen pohjalta nouseva laajasti hyväksytty kompromissi. Sitä ohjasi etenkin sisäpoliittinen paine, siis puolueiden ja muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien asenteet ja vaikuttamistyö. Samalla, varsinkin vuodesta 2011 eteenpäin, puolustusvoimien teknisiä toimintoja vietiin yhä vahvemmin yhteensopiviksi Naton kanssa.

Penttilän ja Karvisen teoksen loppupuolella tullaan lähemmäksi nykyaikaa, eli siirrytään tasavallan presidentti Sauli Niinistön presidenttikauteen, joka kattaa ajanjakson vuodesta 2012 lähitulevaisuuteen eli vuoden 2024 alkuun. Tätä nyt käynnissä olevaa ajanjaksoa määritti helmikuussa 2014 Venäjän toteuttama Krimin miehitys ja Maidanin aukion tapahtumat, jotka aloittivat nyt yli jo yhdeksän vuotta jatkuneen Venäjän sodan Ukrainassa. Helmikuussa 2022 alkaneesta, eli tästä viimeisimmästäkin tuhoamissodan vaiheesta, tulee kuluneeksi jo yli vuosi. Britannian EU-ero, Trumpismi Yhdysvalloissa ja kaikki edellä kuvattu ovat signaaleja aikakauttamme leimaavasta murroksesta ja epävakaudesta. Millä nimellä tätä jaksoa lopulta kutsutaan, on tämän tekstin kirjoitushetkellä vielä epäselvää.

Suomen linjaksi muodostui lopulta aktiivinen vakauspolitiikka. Sen tavoitteena oli vakaus Itämerellä, mihin kuului kansainvälisen yhteistyön ja kumppanuuksien vahvistaminen ja toisaalta toimiminen myös välittävänä tahona suurvaltasuhteissa. Vakauspolitiikkaa tuki vahva sisäpoliittinen paine, ja Naton kannatusluvut pysyivät melko alhaisina koko 2010-luvun. Kesän 2018 huippukokous Helsingissä oli välittäjäroolin eräänlainen huipentuma, joka jälkikäteen tarkasteltuna oli eräänlaista välttämättömyyden hyväksymistä. Presidentit Trump kuin Putin ovat omalla toiminnallaan sen jälkeen lopullisesti romahduttaneet oman arvovaltansa. Helmikuun 24. eli Matin päivänä vuonna 2022 alkanut Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan ja sitä seurannut tuhoamissota käänsivät kansalaismielipiteen ja käynnistivät prosessin, jonka puitteissa Suomi haki puolustusliitto Naton jäsenyyttä yhdessä Ruotsin kanssa.

Teoksesta välittyy kuva, jossa päättävä kerrostuma toisaalta ohjaa turvallisuusilmastoa, mutta toisaalta kansalaismielipiteellä on oikeasti merkitystä. Klikkaa twiitataksesi!

Teoksesta välittyy kuva, jossa päättävä kerrostuma toisaalta ohjaa turvallisuusilmastoa, mutta toisaalta kansalaismielipiteellä on oikeasti merkitystä. Pelkistäen: kun kansan mielipide muuttuu merkittävästi, muuttuvat myös linjaukset. Tämä korostaa jatkuvan koulutuksen ja kansanvalistustyön merkitystä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Päättäjänhän on oltava asioista perillä. Tähän tarkoitukseen on myös The Ulkopolitist tarkoitettu, ja sillä on edeltäjänsä niin sähköisen median kuin painetun sanan foorumeissa historian eri vaiheissa. Hyvä näin ja tätä työtä pitää jatkaa. Suomessa pitkänä linjana on ollut tukea sääntöpohjaisia kansainvälisiä suhteita ja vakautta ja toisaalta rakentaa omaa vahvaa maanpuolustusta siten, kuin todellinen tilanne sitä vaatii.

Demokratia ja demokratian prosessit ovat Suomessa vahvoja, ja kansan mielipiteellä on suuri merkitys linjauksille. Suomen kansainvälistä yhteistyötäkään ei rakenneta pelkästään valtiojohdon kautta, vaan laajasti ja monen tason ponnisteluilla. Siihen osallistuvat Suomen viralliset edustajat, mutta myös kansalaisyhteiskunnan toimijat kuten kansalaisjärjestöt ja yhdistykset. Tärkeä merkitys on myös yksittäisten kansalaisten ponnisteluilla. Kaikkia näitä toiminnan sektoreita käsillä olevassa teoksessakin sivutaan. Demokratian erityispiirre on, että monipuolinen yhteistyö tukee myös järkevää ja läpinäkyvää päätöksentekoa suurista kysymyksistä silloin, kun se on tarpeen. Näinhän Nato-prosessissa kävi, ja sitä käsillä oleva teos dokumentoi.

Turvallisuusilmastomme on ollut siis demokraattinen. Silti on myönnettävä, että menneinä vuosina olisi aiheesta kaivattu suorempaa ja avoimempaa keskustelua. Ulkopolitiikan toisinajattelijoita on tarpeettomasti vaiennettu. Siksi: asiantuntemus rohkeasti esille ja avoin keskustelukulttuuri kunniaan!

Lopussa hahmoteltu näkökulma tulevista imperiumien maailmasta on kiinnostava yritys jäsentää tulevaa maailmanjärjestystä. Imperiumimallissa maailma jakautuu Yhdysvaltojen, Euroopan ja Kiinan johtamiin valtakeskuksiin ja toisaalta niin sanottuihin pivot-alueisiin, kuten Intiaan, Venäjään ja Etelä-Amerikkaan. Pivot-alueiden on mahdollista toimillaan vaikuttaa tapahtumien kulkuun ja suuntaan, mutta ei sanella sitä. Käytetty käsitteistö lienee saanut vaikutteita geopolitiikan historiasta, esimerkiksi Halford J. Mackinderin (1861–1947) ajattelusta.

Kriittisinä havaintoina teoksesta nousevat esiin ensiksikin tietynlainen kiireen tuntu. Teos lienee laadittu nopeasti nimenomaan aikalaiskuvaukseksi. Tämä on välttämätöntä, koska teos on nimenomaan katsaus läheisimpään menneisyyteen, johon on kirjattu vielä loppusyksyn 2022 vaiheita. Toiseksi, teoksen painotus on vahvasti – joskin kiinnostavalla tavalla – ulko- ja turvallisuuspolitiikan eliitissä. Olisi kiinnostava näkökulma avata aivan tavallisen kansalaisen näkökulmaa. Sellainen näkökulma teokseen olisi voitu kehitellä vaikka lyhyenä erillisosiona.

Taustamateriaalia aiheesta 

Juonala, Jouko (2023). Naton vuosikymmenet – näin sotilasliitto muutti muotoaan Euroopan mullistuksissa. Ilta Sanomat 28.3.2023. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009476970.html 

Penttilä Risto ja Karvinen Jyrki (2022). Pitkä tie Natoon. Helsinki: Otava.

Pesu, Matti ja Iso-Markku, Tuomas (2022). Finland as a Nato Ally: First Insights Into Finnish Alliance Policy. https://www.fiia.fi/wp-content/uploads/2022/12/ffpp9_finland-as-a-nato-ally.pdf Tarkka, Jukka (2015). Venäjän vieressä: Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012. Helsinki: Otava.

Pesu, Matti (5.2.2015). Voihan Optio! https://ulkopolitist.fi/2015/02/05/voihan-optio/

Ulkopoliittinen Instituutti (2023). Suomi Natossa. Mikä muuttuu? Keskusteluohjelma, joka on julkaistu 31.3.2023. Katsottavissa YouTube-suoratoistopalvelusta.

YLE (2023). Suomen juoksu sotilasliittoon on aivan kalkkiviivoilla: Koostimme Nato-polun keskeiset hetket. https://yle.fi/a/74-20024401

Kirjoittaja: Niko Niemisalo
Kommentointi ja editointi: Helinä Teittinen ja Tuukka Tuomasjukka
Kielenhuolto: Anna Kananen