Pekka Korhonen on maailmanpolitiikan emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Kilpailevien valtioiden, erityisesti Kiinan, teollinen ja teknologinen kehitys on horjuttanut Yhdysvaltain kansainvälistä asemaa. Yhdysvaltain oma teollinen kapasiteetti on heikentynyt, mikä murtaa sen sotilaallista toimintakykyä, ja jatkuva velkaantuminen vaikeuttaa sen laajan kansainvälisen tukikohta- ja valvontarakenteen ylläpitoa. Tilanne rasittaa Yhdysvaltain liittolaisia, jotka on pakotettu yhä enenevässä määrin pitämään huolta omasta turvallisuudestaan. Kaikki liittolaiset ovat huolissaan siitä, että Yhdysvallat vähentää entisestään niiden tukemista. 

Yhdysvalloista on totuttu puhumaan pitkään maailman suurimpana taloutena. Asia on kuitenkin helppo tarkistaa Kansainvälisen valuuttarahaston tilastoista: ostovoimapariteeteilla mitattuna Kiinan kansantuote on 19 % maailman bruttokansantuotteesta Yhdysvaltain ollessa alle 15 %. Kiina on globaali teollisuustavaroiden tuottaja, Yhdysvallat globaali palveluntuottaja. Kiinan laivanrakennuskapasiteetti on  yli 50 % maailman tuotannosta, kun taas Yhdysvaltain vastaava teollisuudenala on kutistunut jokseenkin mitättömäksi. Yhdysvaltain laivasto ikääntyy ja sen telakat ovat vaikeuksissa laivojen huollon kanssa.

Tilanne on samantapainen muunkin sotakaluston kanssa räjähteistä ja ohjuksista hyökkäysvaunuihin. Amerikkalainen sodankäyntitapa on pitkään perustunut sen kykyyn tuottaa hyvää aseistusta enemmän ja nopeammin kuin sen kilpailijat, mutta tämä kyky on nyt siirtynyt Kiinalle. Yhdysvallat ei nykyisellään pystyisi käymään pitkäkestoista konventionaalista sotaa kohtalaisen vahvaa merentakaista vastustajaa vastaan, koska siltä loppuisivat ammukset, eikä se pystyisi nopeasti korvaamaan tuhottua kalustoaan. 

Yhdysvaltain kilpailijat seuraavat tilannetta tarkkaan ja näkevät, kuinka perinteinen Länsi menettää nopeasti merkitystään. Samalla maan liittolaisilla on ilmeisiä vaikeuksia hahmottaa syntynyttä uutta tilannetta. Silloin tällöin kuulee Euroopassa epäilyn, että Yhdysvallat voisi vetää joukkonsa mantereelta pois ja siirtää ne Tyynenmeren alueelle, koska se ymmärrettävästi pitää Kiinaa päävastustajanaan. Epäilyn jälkimmäinen osa pitää kyllä paikkansa, mistä syystä puhumme nyt toisesta kylmästä sodasta, mutta edellinen lienee lumetta. Ei se lisäjoukoilla siellä mitään tekisi. Syy selviää, kun tarkastelee kahden suuren merialueen tilannetta Yhdysvaltain traditionaalisen sodankäynnin logistiikan ja geopolitiikan kannalta. 

Atlantti on Yhdysvalloille helpompi toimintaympäristö

Geopoliittisesti Atlantti ja Tyynimeri ovat aina olleet osa Yhdysvaltain turvallisuusvyöhykettä. Suora laivastohyökkäys kumman tahansa merialueen poikki Yhdysvaltoihin on lentoaseen kehityttyä ollut mahdotonta, koska mitä lähemmäs tällainen hyökkäävä saattue tulisi Amerikan mannerta, sitä kauempana se olisi omista tukikohdistaan, ja sitä voimakkaammin Yhdysvaltain laivasto ja ilmavoimat voisivat hyökkääjää torjua. Yhdysvaltain pohjois- ja eteläpuolella taas on sotilaallisesti heikkoja ja kohtuullisen ystävällismielisiä valtioita, joiden ei voi olettaa yrittävän maahyökkäystä Yhdysvaltoihin. 

Toinen olennainen geopoliittinen elementti on Yhdysvaltain laaja perinteinen liittolaisrakenne, ja liittolaisten kontrolli Euraasian mantereen länsi- ja itäpäissä on keskeistä Yhdysvaltain geopoliittisessa strategiassa, kuten Nicholas Spykman alustavasti asian muotoili vuonna 1944 The Geography of the Peace teoksessaan. John Mearsheimer kommentoi vuonna 2014 Yhdysvaltain ylivoimaiselta näyttävää maailmanpoliittista asemaa esittäen sen olevan erittäin turvallisessa asemassa oleva maa, joka “voi harjoittaa tyhmää politiikkaa ja säilyä silti maailman vahvimpana valtiona.”

Maailma kuitenkin muuttuu. Kuluneen lyhyen vuosikymmenen jälkeen ei Mearsheimerin ennustus ole enää itsestään selvä asia. Suojaavat valtameret aiheuttavat logistisia ongelmia myös Yhdysvalloille ja sen liittolaisille. Atlantilla tilanne on yksinkertaisempi. Ukrainan sota on valaissut tilannetta Atlantilla hyvin. Laskemalla sea-distances.orgin avulla sotilassaattueen matka-ajan Yhdysvaltain sotilassatamista, kuten Norfolkista, Ukrainan tukisaattueiden purkusatamaan Tanskan Aarhusiin, matka kestää 16 päivää. 

Huomionarvoista on, että lähes koko matka voidaan turvata Yhdysvaltain ja liittoutuneiden maa-alueilla olevien ilma- ja merivoimien tukikohtien avulla. Yhdysvaltain, Kanadan, Islannin, Färsaarten, Britannian ja Norjan rannikoilla on myös lukuisia tutka-asemia ja hydroakustisia valvonta-asemia. Eurooppaan saavuttua on paljon turvallisia satamia, joissa lasti voidaan purkaa. 30 Nato-maata ja muutama ystävällismielinen liittoutumaton valtio pitävät mahdolliset sotilaalliset uhkaajat maantieteellisesti kaukana. Vaikka Euroopassa puhutaan vain siitä, puolustaako Nato Eurooppaa, Yhdysvaltain kannalta Naton perimmäinen tarkoitus on puolustaa Yhdysvaltoja sekä pitää kilpailevien maiden sotavoima poissa Pohjois-Atlantilta. 

Tyynimeri on logistisesti vaikea

Tuotantokapasiteettinsa ja laivastonsa koon kasvattamisen lisäksi Kiina on vahvistanut meripuolustustaan ​​pitääkseen tarvittaessa Yhdysvallat kaukana rannoiltaan. Kuten Matti Puranen valaisevassa tutkimuksessaan Informaatioherruus osoittaa, Kiina on tehnyt vuosikymmeniä kärsivällistä ja johdonmukaista työtä juuri tähän päämäärään pääsemiseksi. 

Suurin osa Tyynenmeren yli kulkevasta rahdista kulkee nykyään kiinalaisilla aluksilla. Kiina on vähitellen hankkinut omistus- tai ylläpito-oikeudet useisiin satamiin Kaakkois-Aasiassa, Etelä-Aasiassa ja muualla maailmassa. Rauhan aikana tämä tarkoittaa suurempaa tuottavuutta, koska Kiinan hallinnoimat satamat ovat kustannustehokkaita, mutta mahdollisen sodan aikana se tarkoittaa Kiinan laivaston helpompaa toimintaa ulkomailla, koska monet satamat on organisoitu samalla tavalla kuin kotimaassa, missä kaupallis-sotilaallinen yhteiskäyttö on normina. 

Yhdysvalloilla on alueella vain kolme varsinaista liittolaista: Etelä-Korea, Japani ja Australia. Niitä kutsutaan ”ensisijaisiksi toimijoiksi”, ja niiden voi odottaa auttavan Yhdysvaltoja sotilaallisessa kilpailussa Kiinan kanssa samalla tavalla kuin Nato-maiden voisi odottaa toimivan Atlantin alueella Venäjän suhteen. Etelä-Korea on kuitenkin kiinni omassa kylmässä sodassaan pohjoisen naapurinsa kanssa. Australia taas on kohtuullisen kaukana tulenaroilta alueilta eikä sen pieni 27-miljoonainen väestöpohja tee siitä kovin suurta sotilasmahtia. Taiwan ei ole virallisesti Yhdysvaltain liittolainen, vaikka Taiwanin aseistaminen on ilmeinen osa Yhdysvaltain sotilasstrategiaa. Muut alueen maat todennäköisesti yrittäisivät pysyä puolueettomina Yhdysvaltain ja Kiinan välisessä sotilaallisessa konfliktissa. 

Vuosittaisissa kyselyissä noin puolet Kaakkois-Aasian yhteistyöjärjestö ASEANin jäsenmaiden väestöstä ilmoittaa olevansa Kiinan puolella, ja hallitukset systemaattisesti noudattavat perinteistä ASEANin puolueettomuspolitiikkaa. Filippiinit on lähimpänä Yhdysvaltoja, sillä se sallii Yhdysvaltain vaihtuvan sotilaallisen läsnäolon yhdeksässä sotilastukikohdassaan valvontaa ja tarvikkeiden varastointia varten. Yhdysvaltain ja Filippiinien keskinäinen luottamuksen taso ei kuitenkaan ole korkea, vaikka Donald Trumpin hallinto pyrkiikin nostamaan Filippiinien liittolaisprofiilia. 

Singapore, Thaimaa ja Vietnam sallivat Yhdysvaltain ylilennot ja tiedustelun tukien näin Yhdysvaltoja passiivisesti, mutta tällaiset luvat on tietysti helppo perua. Liittolaisten kannalta Yhdysvaltain strateginen tilanne on huomattavasti heikompi kuin Atlantilla, sillä niitä ​​on vain kolme verrattuna 30 Nato-liittolaiseen. Kiina on sotilaallisesti paljon Venäjää vahvempi. Tässä mielessä resurssien siirto Euroopasta läntiselle Tyynellemerelle olisi tietysti looginen ajatus, mutta tilanne on monimutkaisempi. 

Yhdysvaltain suhteellinen sotilaallinen heikkous Tyynellämerellä

Tyynellämerellä laivastosaattueen matka on pitkä ja suurelta osin avomerta, mikä vaatii paljon meritukea sukellusvenehyökkäyksiä vastaan. Vaikka saattue pääsisi noin 20 päivässä Yhdysvaltain tukikohtiin Japanissa tai Guamilla, pitää vielä matkata useita päiviä ensisijaisille konfliktialueille, eli Korean niemimaalle, Taiwaniin tai Etelä-Kiinan merelle. Mitä lännemmäksi Yhdysvaltain sotilassaattueet etenisivät, sitä helpompia kohteita niistä tulisi Kiinalle, Pohjois-Korealle tai – hyvin epätodennäköistä – Venäjälle. 

On arvioitu jo seitsemän vuotta sitten, että noin 2000 kilometrin päässä Kiinasta sijaitseva Yhdysvaltain laivastosaattue voisi saada niskaansa yhden vuorokauden aikana 2000 kiinalaista ohjusta ja liitopommia. Kaikkia niitä olisi mahdoton torjua. Yhdysvallat veti pois strategiset pommikoneensa Guamilta jo 2020, koska ne eivät enää olleet mahdollisen konfliktin sattuessa turvassa siellä.

Huhtikuussa 2025 puolustusministeri Pete Hegsethin raportoitiin ilmoittaneen, että Yhdysvallat systemaattisesti häviää Kiinalle kaikki Pentagonin organisoimat sotapelit Tyynellämerellä, ja että Kiina pystyisi tuhoamaan kaikki Yhdysvaltain lentotukialukset 20 minuutissa hypersonisilla ohjuksillaan. Kyseinen haastattelu ei koskaan ilmestynyt tekstinä puolustusministeriön kotisivulle, eikä tiedetä, onko se raportoitu täsmälleen oikein. 

Joka tapauksessa on selvää, että Kiinan ohjusase on seitsemässä vuodessa kehittynyt paljon, ja että Yhdysvaltain johdossa vaikuttaa olevan paniikkia asian takia. Nykytilanne merkitsee valtavaa logistista epätasapainoa mahdollisella läntisen Tyynenmeren sotatoimialueella Yhdysvalloille. Se tietysti kiinnittää huomion Yhdysvaltain alueellisiin liittolaisiin.  

Japanin keskeinen merkitys

Yhdysvaltain alueellisista liittolaisista olennaisesti vain Japani itsepuolustusvoimineen ja laivanrakennuskykyineen sekä Japanin kohtuullisen suuri maa-alue tarjoavat suhteellisen vankan maantieteellisen perustan Yhdysvaltain sotilasoperaatioille läntisellä Tyynellämerellä. Toisin kuin ensimmäisen kylmän sodan aikana, Japani on nyt etulinjan maa. Jopa Yhdysvaltain suora sotilaallinen tuki Etelä-Korealle on olennaisesti riippuvainen pääsystä sinne Japanin merialueen kautta. Kaikki tämä tekee Japanista Yhdysvaltain keskeisen strategisen liittolaisen Tyynenmeren alueella.

Japanilla on aidosti merkittävä organisatorinen rooli Tyynenmeren alueella kolmantena elementtinä Yhdysvaltain perinteisissä kahdenvälisissä liittolaisuuksissa. Se myös varustaa nykyään Kaakkois-Aasian maita, kuten Filippiinejä ja Vietnamia, luotuaan perinteisen taloudellisen kehitysavun rinnalle sotilaallisen kehitysapujärjestelmän. Japani on myös muuttanut sotilasdoktriiniaan ja hankkii ilmapuolustuksen lisäksi pitkän matkan ohjusaseistusta, jolla voi iskeä Kiinan maaperälle. Kehitys on jokseenkin ennenkuulumatonta valtiolle, jonka perustuslaki kieltää sodankäynnin. 

Japanin tärkeästä roolista huolimatta tämä ei silti tarkoita, että maa suhtautuisi  innokkaasti ajatukseen sotilaallisesta yhteenotosta Kiinan kanssa, esimerkiksi Taiwanin konfliktissa, joka todennäköisesti muodostuisi kauppasaarroksi ja mahdolliseksi japanilais-amerikkalaiseksi yritykseksi saarron murtamiseksi. Taiwanin suora sotilaallinen valtaaminen olisi Kiinallekin hyvin vaikeaa. Japanin suosimaa kantaa voidaan kuvata niin, että  liittolaissuhde Yhdysvaltain kanssa on Japanin ulkopolitiikan perusta, mutta Kiinan kanssa päämääränä on kohtelias molemminpuolinen rinnakkaiselo. Japanissa pyrkimyksenä on nostaa sotilaallista kapasiteettia kylmän sodan logiikan mukaisesti, mutta pitää maa selvästi irti kuumasta sodasta.  

Lopuksi

Yhdysvalloilla ei oikeastaan ole mitään varsinaista Kiina-strategiaa, koska sillä ei ole keinoja sellaisen toteuttamiseen. Presidentti Barack Obama alkoi vuonna 2012 puhua “painopisteen muuttamisesta Itä-Aasiaan”, mutta olennaisesti hän, kuten myös hänen seuraajansa, ovat yksinkertaisesti pyrkineet pitämään yllä status quota alueella. Toinen tunnettu Obaman aikainen slogan oli “strateginen kärsivällisyys”, jolla kuvattiin Yhdysvaltain politiikkaa Pohjois-Korean suhteen. Se tarkoitti vain kritiikkiä ja taloudellisia sanktioita parasta toivoen, koska mitään muuta Yhdysvallat ei pystynyt tekemään. 

Tilanne on sama Kiinan suhteen. Yhdysvallat kritisoi verbaalisesti Kiinaa, aiheuttaa sille jonkin verran taloudellisia hankaluuksia tulleilla ja korkean teknologian vientirajoituksilla, mutta pienempi talous ei tällaisilla toimilla voi kovin vakavasti estää suuremman talouden jatkuvaa, joskin hidastuvaa, nousua. Edes Pohjois-Korean nousua varteenotettavaksi sotilasvaltioksi vastaavanlainen toiminta ei ole estänyt. Vuoden 2012 jälkeisistä Yhdysvaltain hallinnoista – Obama II, Trump I, Biden, Trump II – yksikään ei ole olennaisesti kasvattanut sotilaallista voimaansa läntisellä Tyynellämerellä; trendinä on sen sijaan ollut lisääntyvä varovaisuus ja vastuun siirtäminen sen kolmelle liittolaisille, erityisesti Japanille. Aivan samoin on toimittu Euroopassa.

Joukkojen vähentäminen Euroopassa tekisi toki hyvää Yhdysvaltain puolustusbudjetille, ja niin voi jossain määrin tapahtuakin, mutta Pohjois-Atlantin turvaaminen säilyy silti jatkossakin sille ensiarvoisen tärkeänä asiana, huolimatta presidentti Trumpin ja varapresidentti JD Vancen ajoittaisista Eurooppaa vähättelevistä lausumista. Yhdysvaltain on myös paljon helpompaa toimia Atlantilla kuin Tyynellämerellä. Koska näin voidaan tehdä vain pitämällä läntisen Euroopan liittolaiset kohtuullisen kontrollin alaisina, mikä Naton kautta tapahtuu kätevästi, ei Yhdysvaltoja oletettavasti saisi pois Euroopasta kuin karkottamalla. Yhdysvaltain lähdöstä Euroopasta ei siksi tarvitse olla huolissaan, mutta puolustuksestaan eurooppalaisten on paras vastata itse, kuten Garrett Martin ja Ville Sinkkonen mainiosti argumentoivat.