Anssi Ylirönni on bioanalyytikko, tietokirjailija ja YTM. Artikkeli on osa laajempaa esseetä, joka ilmestyy tulevan Possujunalla Turkuun -sarjakuva-albumin osana.

Vladimir Putin ei kysynyt poliittisen eliitin saati kansan mielipidettä päättäessään Ukrainan sodan aloittamisesta. Sotaa edeltänyt turvallisuusneuvoston kokous oli näytelmä, jossa neuvoston muiden jäsenten rooliksi jäi päätöksen kannattaminen. Mitä ”tavalliset venäläiset” ajattelevat tapahtuneesta? Onko kyseessä Putinin vai koko kansan sota?

Heti sodan alettua tutkimuslaitokset VTsIOM ja FOM toteuttivat kyselytutkimuksia, joiden mukaan yli 60 prosenttia venäläisistä kannatti ”sotilaallista erikoisoperaatiota” Ukrainassa. Vuosi sodan alkamisen jälkeen Venäjän kolmas suuri tutkimuslaitos Levada-keskus julkaisi tutkimustuloksia, jotka kertoivat sodan kannatuksen nousseen jopa 75 prosenttiin. Sosiologi Aleksei Bessudnovin mukaan ei ole syytä uskoa, että laitosten tutkijat väärentäisivät tuloksia. Sen sijaan niihin on voinut vaikuttaa muita tekijöitä, kuten kysymysten muotoilu. Levadan sivuilta ei löydy tietoja kyselyjen toteutustavoista, kuinka paljon vastaajia niihin on osallistunut, ja mikä tärkeintä – kuinka moni on kieltäytynyt vastaamasta kyselyyn. Lisäksi yhteiskunnalliset odotukset ja normit vaikuttavat vastauksiin. Tässä tapauksessa kenellekään ei ole epäselvää, mikä on ”oikea” vastaus. Sodan tukeminen on Venäjällä käytännössä pakollista, kun taas sodan vastustaminen voi olla vaarallista, jopa rikollista, jos vastustuksensa ilmaisee julkisesti.

Suurten tutkimuslaitosten lisäksi venäläisten suhdetta sotaan ovat tutkineet riippumattomat tutkijaryhmät Russian Field ja Hroniki. Molemmat tutkimusorganisaatiot julkaisevat tutkimustulostensa ohella myös vastausasteen eli haastatteluun suostuneiden vastaajien osuuden koko otoksesta. Nyky-Venäjällä luku on mitättömän alhainen. 

Politiikantutkija Marija Snegovaja arvioi joulukuussa 2024 julkaistussa raportissaan venäläiset mielipidetutkimukset luotettaviksi. Kyselyitä kritisoivat viittaavat usein alhaiseen vastausprosenttiin, mutta Snegovajan mukaan se ei poikkea amerikkalaisista kyselytutkimuksista. Snegovaja myöntää, että osa vastaajista saattaa kätkeä todellisen mielipiteensä. Hän ei kuitenkaan usko ilmiön vääristävän tuloksia enempää kuin kuudesta kymmeneen prosenttiyksikköä.

Vastausaste on laskenut vuosien mittaan monissa länsimaissakin, mutta silti kyselyihin luotetaan. Tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että tärkeää ei ole vastausaste itsessään, vaan se, poikkeavatko kyselyyn vastaamatta jättäneet jollakin tietyllä yhtenevällä tavalla kyselyyn vastanneista. Venäjällä puhelinkyselyiden vastausaste on samaa luokkaa kuin Yhdysvalloissa (5–7 prosenttia), mutta Venäjällä vastaamattomuuden syyt liittyvät usein suoraan politiikkaan.

Kyselyitä käytetään Putinin vallan pönkittämiseen

Kyselytutkimusten mukaan sodan kannatus on pysynyt suhteellisen vakaana. Ilmaan jää kuitenkin kysymyksiä: jos sota todella nauttii koko kansan suosiota, miksi vain harvat venäläiset ripustavat autoihinsa sota-aiheista symboliikkaa, miksi rintamalle ei juurikaan rynnistä vapaaehtoisia ja miksi juuri kukaan ei osallistu sotaponnistuksia tukeviin patrioottisiin tilaisuuksiin muuten kuin viran puolesta? 

Pelkkä kysymys sodan kannattamisesta ei välttämättä paljasta paljoakaan vastaajan ajattelusta. Hronikin tutkijat ovat tehneet vastaajille erilaisia täydentäviä kysymyksiä, joiden avulla he määrittelivät sodan vakaumuksellisiksi kannattajiksi vajaat 40 prosenttia vastanneista. Ryhmä koostui vastaajista, jotka eivät halua vetää joukkoja pois ennen sodan päämäärien saavuttamista. Tähän joukkoon kuului vuoden 2023 helmikuussa 39 prosenttia ja lokakuussa 27 prosenttia vastanneista. Tutkijat tarjosivat vastaajille myös vaihtoehdot ”en osaa sanoa” ja ”en halua vastata”, joista jommankumman valitsi jopa noin kolmasosa vastanneista. Sotaan myönteisesti asennoituvat hallitsevat julkisuutta, mutta he saattavat olla enemmistön sijasta vähemmistöä.

Mutta vastaavatko haastatellut niin kuin he oikeasti ajattelevat? Vaalitarkkailujärjestö Golosin johtoon kuuluva Stanislav Andreitšuk havaitsi yli kymmenen vuotta sitten järjestettyihin vaaleihin liittyvää kyselyä toteuttaessaan, että haastateltujen antamat ”viralliset” vastaukset poikkesivat radikaalisti heidän tosiasiallisista mieltymyksistään, jotka tulivat ilmi heti vastaamisen jälkeen. Ihmiset valitsivat lähes poikkeuksetta valtapuolue Yhtenäisen Venäjän ehdokkaan. Jälkeenpäin he kuitenkin kertoivat, että itse asiassa heitä olisi miellyttänyt jokin toinen ehdokas, mutta tämän ei anneta voittaa.

Vastaajat pelkäävät tuoda ilmi todellisia ajatuksiaan, koska heitä voidaan rangaista ”vääristä” vastauksista. Saksalainen Deutsche Welle -uutiskanava toteutti Moskovassa katukyselyn, johon osallistuneita vastaan nostettiin oikeusjuttuja. Eräs moskovalaismies tuomittiin peräti viideksi vuodeksi vankilaan sen jälkeen, kun hän oli maininnut siviilien murhaamisen ja kauppakeskusten pommittamisen Radio Svobodan katukyselyssä.

On kyseenalaista, voidaanko diktatuurin oloissa toteutettujen kyselyiden avulla ymmärtää todellisia yhteiskunnallisia mielialoja. Hallinto voi joka tapauksessa käyttää niitä omiin tarpeisiinsa. Jos kyselyt eivät anna vallanpitäjiä miellyttäviä tuloksia, niiden menetelmiä rukataan ja tuloksia sensuroidaan. Vuonna 2019 VTsIOMia käskettiin uudistamaan menetelmiään sen jälkeen, kun laitoksen mittaama luottamus Putiniin oli vajonnut alle 32 prosenttiin.

Sosiologi Grigori Judinin mukaan kyselyt toimivat jo kauan ennen sotaa yhtenä Putinin vallan keskeisistä teknologioista. Ne tuottivat Putinille legitimiteettiä maan sisällä ja vakuuttivat puolestaan venäläisille, että valtava enemmistö kansasta seisoo johtajan takana. Rivikansalainen ei siis ajattelekaan protestoimista, jos on vakuuttunut kaikkien hänen ympärillään tukevan Putinia. Sodan vastustajat tuntevat itsensä marginaaliin ajetuiksi ja yksinäisiksi.

Epäpoliittiset venäläiset yrittävät elää kuin sotaa ei olisikaan

Kyselytutkimusten lähtökohtana on, että ihmisillä on jonkinlainen mielipide tärkeistä poliittisista teemoista. Venäjällä merkittävä osuus väestöstä ei kuitenkaan koe tarpeelliseksi muodostaa mielipidettä asioista, joihin he eivät kykene vaikuttamaan. Venäjä on maa, josta politiikka on riisuttu pois. Russian Fieldin tekemien tutkimusten mukaan jopa puolet venäläisistä on valmis tukemaan presidenttiä, päätti hän mitä hyvänsä. Toukokuussa 2022 toteutetussa kyselyssä kaksi kolmasosaa vastaajista tuki ”erikoisoperaatiota”. Kuitenkin sama määrä ihmisiä vastasi tukevansa Putinin päätöstä, jos hän päättäisi lopettaa sodan huomenna.

Monet kommentaattorit ovat selittäneet sodan kannatusta imperialistisella ideologialla, joka läpäisee koko venäläisen yhteiskunnan ja kulttuurin. Sosiologit Volodymyr Ištšenko ja Oleg Žuravljov väittävät kuitenkin sodan ensimmäisinä kuukausina kerättyjen syvähaastattelujen perusteella, että hyökkäyksen kannattajat eivät ole tyypillisesti sitoutuneita imperialistiseen ideologiaan, eivätkä he toista Kremlin tarinaa Ukrainasta ”epäonnistuneena valtiona” ja ”vajavaisena kansakuntana”. Tuki on luonteeltaan passiivista ja epäpoliittista. Sodan kannattajat uskovat usein, että Putin tietää jotain, mitä he eivät tiedä. Lisäksi he ovat vakuuttuneita, ettei hän aloittaisi sotaa ilman syytä.

Grigori Judinin mukaan Putinin kannattajia tai vastustajia ei ole kovinkaan paljon. Monet venäläiset eivät yksinkertaisesti välitä. Judin uskoo nimenomaan epäpolitisoituneen yhteiskunnan olevan Venäjän pääongelma. Sosiologi Igor Eidman toteaa vastaavasti, ettei venäläisten yleinen mielipide tue Putinia, vaan venäläisellä yhteiskunnalla ei yksinkertaisesti ole omaa mielipidettä. Neuvostoliittolaisen kyselytutkimuksen pioneereihin kuulunut Vladimir Šlapentoh on kirjoittanut, että vallanpitäjistä riippumaton mielipide on mahdoton ilman vakavasti otettavaa oppositiota ja todellisia vaihtoehtoja erilaisten poliittisten voimien välillä. 

Suurin osa venäläisistä yrittää elää niin kuin mitään sotaa ei olisikaan. Länsimaiden asettamien pakotteiden yhtenä tarkoituksena oli herätellä venäläisiä apatiasta ja saada heidät toimimaan sotaa ja hallintoa vastaan. Tämä ei onnistunut. Toisaalta venäläiset ovat passiivisia myös toiseen suuntaan. Sodasta intoilevat Z-kirjoittajat harmittelevat enemmistön välinpitämätöntä suhtautumista ”erikoisoperaatioon”. Värväämisen vaikeuksista taas kertoo se, että sopimuksesta tarjottavia palkkioita on täytynyt korottaa säännöllisesti. Itse värväysprosessiin liittyy usein manipulaatiota ja hallinnollista tai psykologista painostusta.

Miksi venäläiset ovat niin epäpoliittisia ja apaattisia? Yleisen uskomuksen mukaan Neuvostoliitossa kehittyi uusi ihmisen alalaji, Homo sovieticus eli neuvostoihminen, joka on yhä nyky-Venäjällä hallitseva sosiaalinen tyyppi. Neuvostoihmisen tyypillisiin piirteisiin kuuluvat kollektivismi ja individualismin inho, holhouksenalaisuus ja passiivisuus sekä pyrkimys yhdenmukaisuuteen ja mieltymys tasapäistämiseen. Judinin mukaan tutkimukset kuitenkin osoittavat, että käsite ei sovellu nykyvenäläisen tai edes neuvostovenäläisen kuvaamiseen. Nykyvenäläinen on stereotypian vastaisesti äärimmäisen individualistisesti suuntautunut. Tätä todistavat esimerkiksi kansainväliset arvotutkimukset, joiden mukaan Venäjä on yksi yksilökeskeisimmistä maista.

Judin toteaa, että tutkimustuloksissa ei ole mitään ihmeellistä, sillä individualismia tasapainottavat kollektiivisen elämän instituutiot eivät ole Venäjällä kehittyneitä. 1990-luvun Venäjällä rakennettiin liberaalidemokraattista järjestelmää. Paikallistason demokratiaa ei kuitenkaan juuri kehitetty, ja myöhemmin sitä alettiin määrätietoisesti tukahduttamaan. Päätehtävinä pidettiin markkinatalouden rakentamista, talouskasvun takaamista ja kilpailun luomista. Ihmiset pakotettiin yritteliäisyyteen ja heille opetettiin, että kukaan muu ei huolehdi heistä kuin he itse. Tuloksena oli ihmisten vieraantuminen toisistaan ja yleinen epäusko kollektiivista toimintaa kohtaan.

Judinin mielestä venäläistä yhteiskuntaa kuvaava avainsana ei ole kollektivismi eikä individualismi vaan atomisaatio. Venäläiset ovat uppoutuneet syvälle yksityiselämäänsä, eikä heillä ole yhteishenkeä, joka ulottuisi oman lähipiirin ulkopuolelle. Politiikan kanssa ei haluta olla missään tekemisissä. Venäjällä vallitsee aggressiivinen individualismi, joka ilmenee kovana kilpailuna, keskinäisenä epäluottamuksena ja sotana kaikkia vastaan. Arkipäivän moraalia voidaan kuvailla pääasiassa kyyniseksi. Jos joku puhuu yhteisestä hyvästä, hän tekee itsestään naurunalaisen ja leimautuu naiiviksi hölmöksi, joka ei tiedä, miten maailma toimii. Judin tähdentää tällaisen asennoitumisen olevan tulosta kehittymättömästä kollektiivisesta elämästä.

Väestöryhmien väliset erot murtavat kuvan yhtenäisestä kansasta

Grigori Judinin mielestä venäläiskyselyt eivät mittaa yleistä mielipidettä, mutta eivät ne täysin hyödyttömiä ole. Jopa näissä oloissa muuttujien voimakkaat heilahdukset tai vastaajaryhmien väliset erot voivat olla huomionarvoisia. Suuret venäläiset tutkimuslaitokset jättävät usein kertomatta ryhmien välisistä eroista, koska ne murtaisivat kuvan yhtenäisestä kansasta.

Ikä on tärkein sosiaalis-demografinen tekijä, joka vaikuttaa sotaan liittyviin mielipiteisiin. Nuoret suhtautuvat sotaan vanhoja kriittisemmin. Ensimmäisten kyselyiden mukaan peräti yhdeksän kymmenestä yli 70-vuotiaasta tuki ”erikoisoperaatiota”. Alle 30-vuotiaista sen sijaan noin puolet oli vastaan, ja toiseen puoleen kuuluvista monet valitsivat vaihtoehdon ”en osaa sanoa”. Snegovajan raportin tietojen mukaan 18–30-vuotiaista sotaa tuki 29 prosenttia vastanneista, kun taas 45–60-vuotiaissa tukijoita oli 58 prosenttia. Putin itse täytti sodan alkamisvuonna 70 vuotta, ja suurin osa turvallisuusneuvoston jäsenistä oli hänen ikätovereitaan.

Ikääntyneiden tuki sodalle selittynee ennen kaikkea heidän alttiudellaan propagandalle. Kyselyiden mukaan nimenomaan television katsojat tukevat sotaa. Etenkin eläkeläiset katsovat televisiota ahkerasti, kun taas nuoret suosivat enemmän muita informaation lähteitä. Televisio näyttää propagandaa, mutta toisaalta sen vaikutus on kaksisuuntainen: sitä katsovat eniten ne, jotka ovat jo valmiiksi yhteiskunnallis-poliittisesti samoilla linjoilla.

Toinen erottava tekijä on sukupuoli: miehet tukevat sotaa naisia enemmän. Ero näkyy erityisesti keski-ikäisten vastaajien kohdalla. Snegovajan raportissa esitettyjen lukujen mukaan 53 prosenttia miehistä kannattaa täysin tai jossain määrin sotaa, kun taas naisista vain 36 prosenttia.

Eliitti kannattaa sotaa enemmän kuin tavallinen kansa

Sodan kannattajan muotokuvaa hahmotellessa esiin puskee mielikuva köyhistä ja kouluja käymättömistä kansan syvistä riveistä – väestä, jota taiteilija Vasili Šulženko kuvaa groteskeissa ja inhorealistisissa tauluissaan. Kyselytutkimukset ovat kuitenkin kerta toisensa jälkeen näyttäneet, että rikkaat tukevat sotaa köyhiä enemmän. Sotaa ei siis tue niinkään tavallinen rahvas, vaan globaalisti verkostoitunut eliitti. Esimerkiksi Russian Fieldin tietojen mukaan Putinin, ”erikoisoperaation” ja osittaisen liikekannallepanon tukeminen, luottamus virallisiin lausuntoihin ja jopa valmius osallistua henkilökohtaisesti sotatoimiin korreloi suoraan vastaajien vaurauden kanssa: taloudellisen tilanteensa hyväksi arvioivien lojaalius on ylittänyt sodan aikana keskimäärin 15–25 prosenttiyksiköllä niiden lojaaliuden, jotka arvioivat tilanteensa äärimmäisen heikoksi tai heikoksi. Tavalliset kansalaiset ovat mukautuneet sotaan osana sosiaalista järjestystä, mutta yhteiskunnan eliitti vastaa tästä sosiaalisesta järjestyksestä, sen tuottamisesta ja legitimoinnista.

Ei ole lopulta kovinkaan yllättävää, että nimenomaan yhteiskunnan taloudellinen eliitti kannattaa sotaa. Koostuuhan eliitti hallintojärjestelmän kannattajista, jotka hyötyvät vallitsevasta sosiaalisesta järjestyksestä ja ovat ansainneet paikkansa eliitin riveissä juuri lojaaliudellaan. Raha on eliitille rakkainta, ja täten voidaan olettaa, että lompakon oheneminen horjuttaa tehokkaimmin lojaaliutta. Eliitin aatteettomuus ja kansan epäpoliittisuus vaikuttavat kielteisiltä ilmiöiltä, mutta toisaalta ne herättävät toivon siitä, että olosuhteiden muuttuessa putinismi voidaan siivota nopeasti historian roskakoriin.