Vammaiset henkilöt muodostavat maailman suurimman vähemmistön, mutta heidän äänensä on jäänyt taka-alalle turvallisuuspolitiikkaa tai rauhaa edistävässä päätöksenteossa. Vammaisella henkilöllä voi olla jopa nelinkertainen riski menehtyä konfliktin aikana. Samanaikaisesti turvallisuuskoneistojen vammaisinkluusio kehittyy hitaasti.

“Miksi vammaisuus on niin monella tapaa näkymätöntä turvallisuuskysymyksissä?”

Vammaisten henkilöiden kansainvälisten oikeuksien erityisneuvonantaja Sara Minkara Yhdysvaltojen ulkoministeriöstä esittää kysymyksen painokkaasti haastattelun lopuksi. Hän on tullut Suomeen kolmipäiväiselle vierailulle kannustaakseen Suomea edistämään vammaisuuden, turvallisuuden ja rauhan kysymyksiä sekä Natossa että Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä Etyjissä. Suomi on Etyjin puheenjohtajamaa vuonna 2025.

“Ihmiset haluavat nopeita ratkaisuja tähän ongelmaan”, hän sanoo, napsuttaa sormiaan kuin kiireen merkiksi, ja jatkaa: “Haasteet liittyvät kuitenkin sopeutumiseen, jolloin tekniset ratkaisut eivät tule ratkaisemaan mitään. Meidän täytyy käydä vaikeita keskusteluja.”

Vaikeiden keskustelujen käymistä edistää yhteinen kieli. Esimerkiksi kansainvälisessä lainsäädännössä hyödynnetään käytännössä neljää eri määritelmää vammaisuudesta. Alan ammattilaisten työn tuloksena on kuitenkin syntynyt suhteellisen vahva yhteisymmärrys yhdestä määritelmästä, joka etenee nyt hitaasti kansainvälisissä turvallisuuskoneistoissa, lakikokonaisuuksissa ja rauhantoimijoiden keskuudessa.

Tätä yhteisymmärrystä kutsutaan sosiaaliseksi määritelmäksi vammaisuudesta. Tässä määritelmässä vammaisuus ei synny yksilön ominaisuudesta vaan yksilön vamman ja ympäristön esteiden välisestä vuorovaikutuksesta. THL:n määritelmässä vammaisuus on myös pohjimmiltaan kielellinen määritelmä, jolloin viime kädessä yksilöllä on lopullinen päätäntävalta siitä, käsittääkö hän itsensä vammaisena henkilönä. 

Joskus sosiaalista määritelmää laajennetaan käsityksellä vammaisuudesta ihmisoikeuskysymyksenä, jolloin yksilön vamman ja ympäristön esteiden välisen vuorovaikutuksen lisäksi tarkastellaan ihmisarvoisen elämän edellytyksiä.

Sosiaalisesta määritelmästä käsin on helpompi huomata, kuinka samanlaista vammaa kantavat henkilöt voivat kohdata hyvin erilaisia rajoitteita, jotka riippuvat ympäröivästä kontekstista. Sillä, kulkeeko kotioven edestä ehjä vai pommitusten runnoma asfalttitie, on valtaisa merkitys yksilön mahdollisuuksille osallistua tai toimia yhteisössään tai yhteiskunnassa.

“Me vammaisyhteisöinä emme ole haavoittuvaisia vammojemme tähden, vaan me olemme haavoittuvaisia siksi, että yhteiskunnalliset rakenteet eivät ole saavutettavia tai inklusiivisia”, Minkara summaa.

Suojelu vaatii kehittämistä

Kun vammaisuutta tarkastellaan sosiaalisesta näkökulmasta, vastuu turvallisuuden ja rauhan kysymyksissä asettuu valtioille, verkostoille ja kansainvälisille organisaatioille. Nämä tahot ovat luomassa niitä rakenteita, jotka joko syrjivät vammaisia henkilöitä tai vahvistavat heidän osallisuuttaan eli vammaisinkluusiota.

Vastuu korostuu konflikti- ja kriisitilanteissa, joissa siviiliuhreja ja siviilien kärsimystä pyritään ehkäisemään muun muassa hätätila- ja kriisinhallintasuunnitelmilla, evakuointirakenteilla, humanitaarisella avulla, sotilasoperaatioiden suunnittelulla ja varoittamalla hyökkäyksistä ennakkoon. 

“Usein evakuointiviestillä saatetaan ilmoittaa, että hei, sinun täytyy paeta tämän ja tämän ajan kuluessa. Vammaisille henkilöille se ei ole kuitenkaan välttämättä mahdollista. […] Se on kuin pyytäisi meitä lentämään.”

Kun esimerkiksi hyökkäyksistä annetaan ennakkovaroitus, on annettu pakenemisaika usein mitoitettu ajattelematta yksilöiden erilaisia kyvykkyyksiä pakenemiseen. Jollekin viisi minuuttia voi olla enemmän kuin tarpeeksi, toiselle täysin mahdotonta. Vammaiset henkilöt voivat olla tässä suhteessa eriarvoisessa asemassa myös keskenään. Samalla suurempaan vaaraan joutuvat myös ne lähimmäiset ja avustajat, jotka tukevat vammaisen henkilön evakuoitumista.

Lisäksi vammaiset henkilöt kohtaavat myös muita haasteita.

“Usein kriisin syttyessä evakuointiin tarkoitetut kulkuneuvot eivät ole esteettömiä, pommisuojat eivät ole esteettömiä, humanitaarinen apu ei tavoita heitä, viestintä ei ole saavutettavaa, rajoilla ilmenee haasteita vammaisten henkilöiden ja heidän avustajiensa suhteen, ja voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin.”

Silloinkin, kun vammaisten henkilöiden erityisasemaa muistetaan tarkastella, unohdetaan, että vammaisuus on erittäin moninaista. Pääasiassa kriisitilanteissa siviilit käsitetään kuitenkin yhä yhtenä yhdenmukaisena joukkona esimerkiksi sotilaallisten toimijoiden keskuudessa. 

“Joskus hätätilasuunnitelmissa puhutaan ikään kuin yhdestä haavoittuvasta väestönosasta, joka sisältää naiset ja nuoret. Mutta myös vammaisyhteisöistä on puhuttava eksplisiittisesti, sillä meidän tarpeemme ovat ainutkertaisia”, Minkara sanoo.

Vammaisuuskysymyksistä ei voi puhua vain rivien välissä. Minkaran mukaan vastuun kantamisessa auttaa disability lens eli suomeksi vammaisnäkökulma.

Vammaisinkluusio turvallisuuskoneistoissa on muutakin kuin tasa-arvoa

Entä osallistuvatko vammaiset henkilöt riittävästi turvallisuuden ja rauhan rakentamiseen? 

“Ei”, Minkara vastaa ennen kuin kysymys on ehditty esittää loppuun saakka. “Rauhan rakentamisen kohdalla on arvioitu, että vain noin 6 % [projekteista] sisällyttää vammaisten henkilöiden äänet ja näkökulman. Tämä on äärimmäisen matala prosentti.”

Ainakin 15 % maailman väestöstä uskotaan kuuluvan vammaisten henkilöiden ryhmään. Vammaisten henkilöiden määrä on usein myös kohonnut konfliktimaissa.

Vammaisinkluusion puolesta puhuvat niin maalaisjärki kuin vähemmän ilmeiset syyt. Kaikki vähemmistöjen yhteiskunnallinen osallistuminen vähentää syrjintää, parantaa elämänlaatua ja edistää tasa-arvoa. Konflikteissa vammaisnäkökulma mahdollistaa sellaisten epäkohtien huomaamisen ja niihin puuttumisen, joita vammattomat yksilöt eivät osaa aina ajatella. Hyviä esimerkkejä ovat edellä mainitut liian lyhyet hyökkäysten ennakkovaroitukset sekä siviilien turva-alueiden eläinkiellot, jotka eivät ota huomioon, että esimerkiksi näkövammaiselle opaskoira voi olla välttämätön apu leirillä selviytymiseen. Korkeampi vammaisinkluusio parantaa siis siviilien suojelua ja ihmisarvoista kohtelua.

Rauhan rakentamisen kohdalla on arvioitu, että vain noin 6 % projekteista sisällyttää vammaisten henkilöiden äänet ja näkökulman.

Klikkaa twiitataksesi.

Vähemmän ilmeisiä syitä on taas löydetty tutkimuspuolelta.

“Joissain tapaustutkimuksissa on huomattu, että kun vammaisia henkilöitä tuodaan mukaan rauhanrakentamisen prosesseihin, se itseasiassa edesauttaa keskustelua“, Minkara sanoo. “Esimerkiksi Pohjois-Irlannin levottomuuksien aikana huomattiin, että kun neuvotteluihin tuotiin mukaan vammaisyhteisöt molemmilta osapuolilta, tämä synnytti rakentavampaa dialogia rauhan edistämiseksi.” 

Ilman vammaisnäkökulmaa rauhanrakentaminen voi myös synnyttää ei-toivottuja lopputuloksia. Esimerkiksi Sierra Leonessa vuonna 2007 tehty tutkimus havaitsi, että kun taisteluissa vammautuneita syrjittiin sodan jälkeen eikä heidän vaatimuksiaan oikeudenmukaiseen kohteluun täytetty, kasvoivat jännitteet merkittävästi maan väestön keskuudessa. Koko rauhanprosessi heikkeni riittävän vammaisnäkökulman puuttuessa.

“Vammaisyhteisö voi tuottaa paljon lisäarvoa. Ja uskon, että yhteiskunta ei näe tätä vielä. Me tuotamme lisäarvoa, sillä esteettömät hätätilasuunnitelmat hyödyttävät kaikkia, me voimme tuottaa lisäarvoa rauhan rakentamisen prosesseihin, ja me voimme tuottaa lisäarvoa elpymiseen sekä jälleenrakentamiseen.”

Vammaisnäkökulman koko potentiaalista tiedetään vielä hyvin vähän. Esimerkiksi vuonna 2019 valmistuneessa Alice Priddyn kokoavassa tutkimuskatsauksessa todetaan, että datasta ja ylipäätään tutkimuksesta vammaisuuteen ja konflikteihin liittyen on merkittävä puute.

Miten vammaisnäkökulmaa voidaan lisätä turvallisuuskoneistoihin ja rauhan rakentamiseen? Minkaralla on selkeä näkemys ensimmäisestä askeleesta vammaisinkluusion lisäämiseksi.

“Jokaisen maan ja valtion, joka hyödyntää hätätila- ja kriisinhallintasuunnitelmia, on varmistettava, että vammaisorganisaatiot ovat mukana keskustelussa alusta alkaen, osana näiden toimintaperiaatteiden suunnittelua, osana testaamista ja toteuttamista.”

Vammaisyhteisö voi tuottaa paljon lisäarvoa. Yhteiskunta ei näe tätä vielä.

Klikkaa twiitataksesi.

Suomi on uusien vaikuttamismahdollisuuksien äärellä

YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista astui voimaan vuonna 2006. Kymmenen vuotta myöhemmin Istanbulissa syntyi peruskirja vammaisten henkilöiden sisällyttämisestä humanitaariseen toimintaan. YK:n turvallisuusneuvoston päätös 2475, joka velvoittaa jäsenmaita oikeudellisesti suojelemaan erityistoimin vammaisia henkilöitä konfliktin aikana, astui voimaan vuonna 2019. 

Minkaran mukaan vammaiskysymyksissä on ollut kehitystä turvallisuuden ja rauhan saralla, mutta prosessi vammaisnäkökulman toimeenpanemiseksi laajasti on yhä vasta alussa. Myös vastuunkannossa on kehitettävää, jotta sanat eivät jää vain paperille, vaan heijastuvat myös tekoihin.

“Me puhuimme Natolle, ja he sanoivat, että he eivät mieti vammaisuutta, rauhaa ja turvallisuutta siinä määrin kuin heidän pitäisi.”

Yhdysvallat toivoo Natoon tässä suhteessa muutosta ja katsoo, että Suomella on tuoreena Naton jäsenvaltiona mahdollisuus edistää vammaisnäkökulmaa organisaation sisällä. Minkaran mukaan Natoa tulisi kehittää kokonaisvaltaisesti vammaisuuden ja turvallisuuden näkökulmasta.

“Tämä on tärkeä aihe, ei vain inhimillisestä näkökulmasta vaan myös poliittisesta ja sotilaallisesta. Minusta olisi upeaa, jos Naton jäsenmaat olisivat tietoisia siitä, miten varmistaa, että heidän asevoimansa hyödyntävät vammaisnäkökulmaa operaatioissaan ja niin edelleen.”

Lisäksi Etyjin puheenjohtajuus on yksi merkittävä paikka edistää vammaisten henkilöiden äänen kuulumista.

“[Suomen puheenjohtajakaudella] tulee olemaan myös vuorovaikutusta kansalaisyhteiskunnan kanssa. Kuinka me varmistamme, että vammaisorganisaatiot ovat osa tätä? […] Kuinka me seuraamme Etyjin toimintaa ja varmistamme, että vammaisuus on osa jokaista [turvallisuuspolitiikan] osa-aluetta?”

Suomalaisten kehitysapujärjestöjen asiantuntemus vammaisinkluusiossa tunnetaan kansainvälisesti. Myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa korostetaan vammaisinkluusiota. Minkara nostaakin esiin suomalaisen osaamisen hyödyntämistä erityisesti esteettömän Ukrainan jälleenrakentamisessa.

Vaikka työtä vammaisnäkökulman omaksumiseksi ja kehittämiseksi on vielä paljon tehtävänä, Minkara esittää vahvan näkemyksen, jonka pohjalta rakentaa kansainvälistä yhteistyötä.

“Vammaisuus on siitä hieno kysymys, että kaikki voivat olla yhtä mieltä siitä, että sen eteen on työskenneltävä. Se on jotain, jonka eteen valtiot ovat valmiita työskentelemään, jos heidät vain tehdään tietoiseksi asiasta. He eivät välttämättä priorisoi vammaisuuskysymyksiä, joten kuinka me varmistamme, että he nostavat sen prioriteeteissaan korkeammalle? Se on perimmäinen kysymys.”