Yksi kesäkuun alun Euroopan parlamentin vaalien yllättävimmistä seurauksista oli Ranskan presidentin Emmanuel Macronin päätös hajottaa kansalliskokous ja julistaa maahan ennenaikaiset parlamenttivaalit. Syynä tähän olin Macronin oman blokin häviäminen EU-vaaleissa äärioikeiston saadessa historiansa parhaan tuloksen. Vasemmistoblokki voitti vaalit, mutta mikään puolue ei saanut enemmistöä kansalliskokoukseen. Vaikka maahan saatiinkin uusi pääministeri syyskuun alussa, jatkunee poliittinen tilanne maassa turbulenttina vielä pitkään. Millaisia seurauksia kesän parlamenttivaalien tuloksella voi olla Ranskan politiikkaan pidemmällä tähtäyksellä?

Ranskan poliittinen maisema on vaalien jälkeen murroksessa ja aikaisempaa ennalta-arvaamattomampaa. 

Vaalien voittajaksi povattu laitaoikeiston kansallinen liittouma (Rassemblement national, RN) voitti ensimmäisen kierroksen, mutta jäikin vastoin odotuksia toisella kierroksella sekä vasemmistoblokin (Nouveau Front Populaire, NFP) että Macronin Ensemble pour la République -koalition taakse. 

Miksi neuvottelut uudesta pääministeristä olivat niin vaikeat?

Ranskassa ei ole totuttu neuvottelemaan ja etsimään kompromisseja hallituksen muodostamisessa samalla tavoin kuin monissa muissa manner-Euroopan maissa. Syynä tähän on maan erikoinen kahden kierroksen enemmistövaalitapa, jonka tarkoituksena on ollut yhdistää suhteellisen ja enemmistövaalitavan parhaat puolet: antaa ihmisille ensin mahdollisuus valita useiden puolueiden joukosta, mutta tuottaa lopulta selkeä ja tehokas enemmistö parlamenttiin. 

Nyt näin ei kuitenkaan käynyt. Kun mikään puolue ei saanut yksinkertaista enemmistöä kansalliskokoukseen, päästiin maassa tunnustelemaan parlamentarismiin kiinteästi kuuluvaa kaupantekoa ja kompromissien etsimistä. 

Tasainen vaalitulos johti kiivaisiin neuvotteluihin, joita Macron kävi eri puolueiden kanssa aina syyskuun alkuun asti. Neuvotteluista teki vaikeita eri blokkien jo etukäteen asettamat kynnyskysymykset, jotka hankaloittavat toimivan enemmistön tai edes vähemmistön löytämistä. 

Esimerkiksi Macronin vaaliliitto oli kampanjoinut vaaleissa lupauksella pitää kummatkin “ääripäät”, sekä vasemmisto että oikeisto poissa vallasta. Äärioikeisto puolestaan pyysi kierrosten välissä ranskalaisia antamaan itselleen yksinkertaisen enemmistön, jotta se ei joutuisi jakamaan valtaa muiden puolueiden kanssa. 

Edes keskustaoikeisto ei ollut vaalien jälkeen kovin halukas tukemaan epäsuosittua Macronia, vaikka hajontaa liikkeestä löytyykin. Perinteinen keskustaoikeistolainen valtapuolue Les Républicains ajautui juuri ennen vaaleja kriisiin, kun puolueen puheenjohtaja Éric Ciotti julisti yllättäen vaaliliiton kansallisen liittouman kanssa. Puolue erotti puheenjohtaja Ciottin, joka ei ollut hakenut päätökselle puolueen hyväksyntää. 

Mahdollisen pääministerin ja muiden ministereiden poliittinen linja herätti voimakkaita reaktioita puolueesta toiseen. Vasemmistoblokki NFP ehdotti pääministeriksi riveistään Lucie Castetsia. Macron kuitenkin kieltäytyi vasemmistovetoisesta hallituksesta, koska ei uskonut sen saavan tarvittavaa enemmistöä parlamentista taakseen. NFP:n mielestä Macron taas ylitti valtuutensa kieltäytyessään nimittämästä vaalien voittajan ehdokasta pääministerin paikalle.

Hallituksen nimittämisessä presidentillä on varsin paljon valtaa, eikä päätöksessä jättää esimerkiksi vaalit voittaneen blokin pääministeriehdokasta nimeämättä ollut asiantuntijoiden mukaan mitään laitonta. Lain mukaan presidentin tulee varmistaa omalla toiminnallaan valtion jatkuvuus ja instituutioiden säännöllinen toiminta. Ja juuri tähän Macron vetosi kieltäytyessään nimittämästä Castetsia.

Lopulta Macron nimitti pääministeriksi 5. syyskuuta konservatiivipoliitikko Michel Barnierin Les Républicains -puolueesta. Euroopassa Barnier tuli tunnetuksi EU:n Brexit-neuvottelijana. Macron toivookin, että taitavana neuvottelijana pidetty Barnier pystyisi luovimaan kolmen entistä tasaväkisemmän blokin muodostamassa poliittisessa maisemassa ja rakentamaan hallituksen, joka ei kaadu ainakaan heti kättelyssä. 

Taustalla jo pidempään jatkunut poliittisen maiseman murros

Ranskassa presidentti nimittää pääministerin johtamaan hallitusta, jonka tulee nauttia kansalliskokouksen enemmistön luottamusta. Yleensä Ranskassa parlamenttivaalit on järjestetty pian presidentinvaalien jälkeen. Näin vastavalittu presidentti on voinut hyödyntää tuoretta vaalivoittoaan kampanjoinnissa ja saanut nostetta omalle puolueelleen. Usein presidentin oma koalitio onkin voittanut parlamenttivaalit ja saanut yksinkertaisen enemmistön parlamenttiin.

Särö tähän kuvioon tuli jo vuoden 2022 parlamenttivaaleissa, joissa Macronin oma koalitio sai vain suhteellisen, ei ehdotonta enemmistöä, ja maahan syntyi vähemmistöhallitus. Tässä tilanteessa Macron on joutunut rakentamaan enemmistöjä lakiesitystensä tueksi tapauskohtaisesti eri poliittisten blokkien välillä. Kun tukea ei löytynyt epäsuositun eläkeuudistuksen kohdalla, käytti Macron Ranskan perustuslain artiklaa 49-3, joka mahdollistaa rajatuissa olosuhteissa lakien säätämisen ilman parlamentin tukea. 

Kesän vaalien jälkeen Macron joutui nimittämään pääministerin muusta kuin omasta puolueestaan. Presidentin ja pääministerin nimeäminen kahdesta eri poliittisesta liikkeestä – niin kutsuttu cohabitation – on Ranskassa harvinaista, mutta ei kuitenkaan ennenkuulumatonta. Nykyinen poliittinen maisema on kuitenkin aiempaa pirstaleisempi.

Ranskan poliittista ilmapiiriä leimaa polarisaatio, jossa erityisesti äärioikeiston RN on kasvattanut äänimääräänsä tasaisesti 2000-luvun aikana keskustan ja erityisesti keskustaoikeiston ollessa vaikeuksissa. Myös Macronin oman Renaissance-puolueen (aiemmin En Marche ! ja La République En Marche !) menestys 2010-luvun lopussa on osa kehitystä, missä perinteiset valtapuolueet menettävät kannatustaan uudemmille tai äärimmäisemmille voimille. 

Vuoden 2022 vaalien jälkeen Macronin toista presidenttikautta onkin leimannut poliittisten valtasuhteiden pirstaloituminen ja entistä suurempi yhteiskunnallinen epävakaus. Macronista ja häneen henkilöityvästä puolueesta on tullut aiempaa epäsuositumpi. 

Macron päätti uusista vaaleista tilanteessa, jossa hänellä oli vain menetettävää ja muilla blokeilla voitettavaa. Macronin hävitessä vaalit ei muilla blokeilla ollut haluja tinkiä tai tehdä kompromisseja.

Macron päätti uusista vaaleista tilanteessa, jossa hänellä oli vain menetettävää ja muilla blokeilla voitettavaa. Macronin hävitessä vaalit ei muilla blokeilla ollut haluja tinkiä tai tehdä kompromisseja. Klikkaa twiitataksesi!

Ranskan vastanimetty pääministeri Michel Barnier Euroopan parlamentissa vuonna 2019. Kuva: Euroopan parlamentti

Mitä seurauksia kesän vaaleilla on Ranskan poliittiseen maisemaan pidemmällä tähtäimellä? 

Tilanteessa, jossa uudella pääministerillä ei ole yksinkertaista enemmistöä takanaan, joutuu Barnier neuvottelemaan eri poliittisten voimien kanssa muodostaakseen hallituksen sekä improvisoimaan liittoumia yksittäisten lakiesitysten taakse. Tässä tilanteessa äärioikeiston RN ja vasemmiston NFP voisivat yhdessä kaataa Barnierin hallituksen äänillään luottamusäänestyksessä. 

Hajanaisessa poliittisessa kentässä kummatkin laidat ovat todennäköisiä voittajia suhteessa keskustaan. Vaalit voittanut vasemmistoblokki syyttää Macronia vaalivoiton varastamisesta tämän kieltäydyttyä nimittämästä heidän ehdokastaan pääministeriksi. Vasemmisto onkin jo ilmoittanut, ettei tule antamaan luottamustaan Barnierin hallitukselle. 

Hajanaisessa poliittisessa kentässä kummatkin laidat ovat todennäköisiä voittajia suhteessa keskustaan. Klikkaa twiitataksesi!

Vasemmiston suosio saattaakin kasvaa pattitilanteeseen kyllästyneiden äänestäjien keskuudessa, joille tärkeintä on äärioikeiston pitäminen hallituksen ulkopuolella. Näin erityisesti, jos Barnierin hallitus tekee myönnytyksiä kansalliselle liittoumalle pysyäkseen pystyssä. 

Yksi mielenkiintoinen kehityskulku on sosialistipuolueen (PS) kannatuksen kehitys. Perinteinen keskustavasemmistolainen PS menetti dramaattisesti kannatustaan 2010-luvulla, osittain Macronin En Marche ! -puolueelle. Sosialistipuolue on kuitenkin nyt kokemassa pienoista uutta tulemista, ainakin suhteessa muihin vasemmistopuolueisiin sekä Macronin koalitioon. Voisiko tilanne olla mahdollisuus maltillisempaa linjaa kannattavalle, pitkälti Suomen demareihin vertautuvalle PS:lle kasvattaa kannatustaan?

Äärioikeisto jatkanee nousuaan Ranskassa 

Vielä vasemmiston kannatuksen nousua todennäköisempää on äärioikeiston kesän pattitilanteesta saama lisäpuhti.

Ensimmäisen kierroksen voittanut kansallinen liittouma on syyttänyt häviöstään keskustan ja vasemmiston taktikointia. Totta onkin, että Macronin blokin ja NFP:n ehdokkaiden päätökset vetäytyä kierrosten välillä kisasta sellaisissa vaalipiireissä, joissa äänet olisivat jakaantuneet niiden kesken selittää osittain kansallisen liittouman häviötä. 

Tästä huolimatta RN sai kirkkaasti eniten ääniä, yli kolme miljoonaa enemmän kuin vasemmistoblokki. Tätä epäsuhtaa selittää se, että toisella kierroksella vain yksi ehdokas kustakin vaalipiiristä valitaan kansalliskokoukseen. 

Äärioikeisto hyötyy usein tilanteista, joissa se voi esittää itsensä vallitsevan systeemin kärsijänä ja kansan “todellisen” tahdon ilmaisuna. Vaalien häviäminen suuresta äänimäärästä huolimatta tukee tätä narratiivia. 

Muiden puolueiden haluttomuus tehdä yhteistyötä äärioikeiston kanssa, eli niin kutsuttu cordon sanitaire -periaate, on tehnyt kansallisen liittouman tiestä hallitukseen mahdottoman. Lopulta puolue on kuitenkin ehjä jopa keskeisimmässä roolissa Barnierin hallituksen kohtalon kannalta, ja saattaa näin saada läpi omia politiikkatavoitteitaan. Lähteiden mukaan kansallisen liittouman Marine Le Penillä oli osansa sanottavana jo Barnierin valinnassa pääministeriksi. 

Kävi miten kävi, todennäköistä on, että äärioikeisto kasvattaa entisestään kannatustaan. Tämä nostanee entisestään Marine Le Penin osakkeita vuoden 2027 presidentinvaaleissa, joissa Macron ei enää voi olla ehdolla. Voisiko Ranska äänestää itselleen vuonna 2027 äärioikeistolaisen presidentin? 

Vain muutos on pysyvää…

Tässä epäselvässä tilanteessa vain yksi asia vaikuttaa suhteellisen varmalta: Emmanuel Macronin toisen presidenttikauden viimeiset vuodet tulevat olemaan turbulentteja. Jo aiemmin epäsuosittu presidentti joutuu neuvottelemaan entistäkin enemmän ja muiden puolueiden suhtautuminen hänen politiikkaansa ja henkilöönsä on kesän neuvottelujen jälkeen vielä aiempaakin kielteisempää. 

Ranskan poliittisen kentän ollessa murroksessa ja kolmen melko tasavälisen koalition taistellessa vallasta saavat ranskalaiset totutella uudenlaiseen neuvotteluun ja kompromissien hakuun. Polarisoitunut ilmapiiri ei kuitenkaan tee tästä helppoa. Mielenosoituksia ja protesteja yhteiskunnan eri tasoilla tullaan varmasti näkemään. 

Euroopan tasolla Ranskan kokoisen valtion sisäpolitiikka ei ole yhdentekevää ja vaikuttaa myös EU:n toimintaan. Äärioikeiston nousu on osa Euroopan laajuista kehitystä. Kansalliskokouksen vaaleja edeltäneissä Euroopan parlamentin vaaleissa voiton vei kansallinen liittouma, joka liittyy EU-parlamentissa aiempaan isompaan laitaoikeistolaisten puolueiden joukkoon. 

Macron on presidenttikautenaan yrittänyt ottaa johtavaa roolia Euroopassa, viimeksi Ukrainan auttamisen suhteen. Kansallista liittoumaa ja myös vasemmistoblokkiin kuuluvan lannistumaton Ranska -puolueen Jean-Luc Mélenchonia on puolestaan arvosteltu liian läheisistä suhteista Venäjään. Ranskan uuden hallituksen linjalla ja sen kotimaisilla tukijoilla voi olla vaikutusta myös Euroopan halukkuuteen tukea Ukrainaan edelleen jatkuvassa sodassa. 

Aiempaa pirstaleisemman poliittisen kentän vaikutukset tulevat siis ulottumaan myös kauas maan rajojen ulkopuolelle.

Kirjoittaja: Mari Isomäki
Kommentointi: Anton Engelberg
Kielenhuolto: Matti Marjamäki