Turkin ulkopolitiikassa saatetaan kokea muutoksen tuulia tulevissa vaaleissa. Maa on viime vuosina keskittynyt tasapainottelemaan idän ja lännen välissä, painottaen tilannekohtaisia liittolaisuuksia. Tällä hetkellä moni pohtii, miten Turkin ulkosuhteiden käy toukokuun vaalien jälkeen.

Turkissa pidetään 14. toukokuuta ennenaikaiset presidentin- ja parlamenttivaalit, joita on jo kutsuttu vuoden tärkeimmiksi maailmassa. Vaalien sanotaan sinetöivän maan suunnan, ja vaikutusten odotetaan heijastuvan kauas sen rajojen ulkopuolelle. Suomessa Turkin tulevia vaaleja on seurattu kiinnostuksella pitkäksi venyneen Nato-jäsenyyden ratifiointiprosessin vuoksi, joka kuitenkin saatiin lopulta päätökseen.

Historiallisia aikoja todistaessa on aiheellista pohtia sitä, millaiseksi Turkin ulkopolitiikka kehittyy vaalien jälkeen. Paljon on annettu painoarvoa Turkin presidentti Recep Taayip Erdoğanin johtamalle Oikeus- ja kehityspuolueelle (AKP), mutta hänkin on jatkanut aiempien visionäärien, kuten ex-presidentti Turgut Özalin viitoittamalla tiellä.

Satavuotisjuhliaan viettävän tasavallan ulkopolitiikka on merkittävästi muuttunut vuosikymmenien saatossa. Tuhoisia sotia viime vuosisadan alussa kokenut maa otti linjakseen Mustafa Kemal Atatürkin lauseen ”rauha kotona, rauha maailmassa”. Heikko ja köyhä maa haki erilaisilla sopimuksilla ja liittoumilla turvaa milloin fasistista Italiaa, milloin Neuvostoliittoa vastaan. Turkki oli kuitenkin länsiorientoitunut valtio, josta tuli puolustusliitto Naton jäsen vuonna 1952.

Nykyiseen tilanteeseen johtanut kehityskulku alkoi jo kylmän sodan loppuvuosina, ja 1990-luvulla Turkissa alettiin hakemaan aktiivisempaa roolia rajojen ulkopuolella. Erityisesti vauhti on kiihtynyt AKP:n valtakaudella, ja kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana Turkki on aktiivisesti kasvattanut läsnäoloaan muun muassa Afrikassa, Balkanilla ja Latinalaisessa-Amerikassa sekä syventänyt suhteitaan Keski-Aasian tasavaltojen kanssa.

Erdoğan on aktiivisesti julistanut “maailman olevan viittä [YK:n turvallisuusneuvoston pysyvää jäsentä] isompi”.  Se kuvaakin ja selittää Turkin ulkopoliittista ajattelua hyvin. Vaikka Turkki on Naton jäsen, sille Yhdysvaltojen rooli maailmanpoliisina ei ole mieluisa, ja Turkin epäluulolla Yhdysvaltoja kohtaan on jo pitkä historia. Turkki onkin pitänyt yllä suhteita myös Venäjään, eikä ole valinnut suoraan puoliaan lännen tai Venäjän välillä. Turkki-tutkija Anu Leinosen mukaan Turkin ulkopolitiikkaa kuvaakin hyvin “tilannekohtainen liittolaisuus”, eli se, että Turkki arvioi suhteitaan ulkovaltoihin tilannekohtaisesti, pysyvimpien liittolaissuhteiden sijasta. 

Vaikka Turkki on Naton jäsen, sille Yhdysvaltojen rooli maailmanpoliisina ei ole mieluisa, ja Turkin epäluulolla Yhdysvaltoja kohtaan on jo pitkä historia. Klikkaa twiitataksesi!

Turbulentit suhteet länsimaihin

Vielä 2000-luvun alussa monissa läntisissä piireissä suhtauduttiin Turkin kehitykseen optimistisesti. Maa hyväksyttiin Euroopan unionin jäsenehdokkaaksi vuonna 1999, ja erityisesti syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Turkkia pidettiin tärkeänä liittolaisena muslimimaailmassa. Yhdysvaltojen vastavalittu presidentti Barack Obama vieraili Turkissa vuonna 2009 korostaakseen maansa ystävällistä suhdetta muslimimaailmaan. Pääministerinä toiminut Erdoğan sai tuolloin ylistystä muun muassa talous- ja ihmisoikeustilanteen parantamisesta. Turkissa tehtiin monia uudistuksia esimerkiksi oikeusjärjestelmään EU-jäsenyyden edistämiseksi.

Reilu vuosikymmen myöhemmin arviot Turkin suunnasta ovat toista luokkaa. Maan EU-jäsenneuvottelut eivät ole edenneet pitkään aikaan, eikä presidentti Joe Biden kesällä 2022 tekemiensä Lähi-idän vierailujen yhteydessä käynyt Turkissa. Maiden välejä kiristää etenkin Turkissa vuonna 2016 tapahtunut vallankaappausyritys. Turkin hallinto pitää sen pääarkkitehtinä islamilaisen Gülen-järjestön johtajaa, Yhdysvalloissa asuvaa Fethullah Gülenia, jota Yhdysvallat ei ole suostunut luovuttamaan Turkille. Turkkia on ärsyttänyt myös erityisesti Yhdysvaltain tuki kurdien YPG-järjestölle Syyriassa. Yhdysvallat asettui tukemaan YPG:ta osana taistelua äärijärjestö Isisiä vastaan. 

Länsimaissa puolestaan huolta herättivät Turkin luisuminen autoritaarisempaan suuntaan muun muassa lehdistönvapauden ja oikeusvaltion suhteen. Etenkin vallankaappausyrityksen jälkeen lehdistönvapautta ja kaikenlaista hallinnon kritisointia on tuntuvasti rajoitettu. Maassa toteutettiin myös laajat “puhdistukset”, joissa hallinnon mukaan haluttiin “siivota valtion virkoja gülenisteista”. Turkin oikeusministeriön mukaan vuonna 2021 eli viisi vuotta tapahtumien jälkeen vielä yli 130 000 ihmistä oli rikostutkinnan alla epäiltynä linkeistä vallankaappausyritykseen, ja yli 20 000 ihmistä vangittu asian vuoksi.

Nollasta ongelmasta useisiin ongelmiin

Ulkoministerinä vuosina 2009–2014 toimineen Ahmet Davutoğlun visiot vaikuttavat edelleen Turkissa, ja hänen ajattelunsa nojasi maailman moninapaistumiseen sekä Turkin vaikutusvallan kasvuun entisen Osmanivaltakunnan alueilla. Davutoğlun lanseeraama “nolla ongelmaa naapureiden kanssa” -politiikka taas epäonnistui täysin.

Arabikevään jälkimyllerryksissä Turkki pyrki aluksi hyötymään naapurimaiden kansannousuista, eikä sen nolla ongelmaa -politiikkaa näkynyt käytännössä, kun suhteet moniin valtioihin kiristyivät. Syyrian sodassa maa alkoi aseistaa Syyrian kapinallisia presidentti Bašar al-Assadia vastaan, mikä herätti myös syytöksiä siitä, että aseita olisi valunut Syyriassa toimiville ääriryhmille. Samalla Turkki myös tarjosi turvapaikkaa miljoonille syyrialaisille.

Syyrian sota on kestänyt kuitenkin nyt yli 10 vuotta, ja samalla Turkin tavoitteet ovat muuttuneet. Turkin ulkoministeri Mevlüt Çavuşoğlu on väläytellyt sitä, että Syyrian hallituksen ja opposition tulisi löytää kompromissi vuosia jatkuneeseen sotaan, minkä tulkittiin viittaavan siihen, ettei vallanvaihto Syyriassa olisi enää Turkin tavoite. Syyrian vallanvaihdon sijasta Turkki voikin pitää nyt olennaisimpana varmistaa, ettei sen rajalle synny kurdien YPG:n johtamaa aluetta. YPG hiertää Turkkia, koska sitä pidetään yleisesti Turkissa toimivan kurdien sissijärjestö PKK:n sisarjärjestönä. Niin Turkki kuin EU on määritellyt PKK:n terrorijärjestöksi.

Viime vuosina Turkki onkin aloittanut sotaoperaatioita Pohjois-Syyriassa, omien sanojensa mukaan taistellakseen ”terrorismia vastaan”. Samalla länsivaltojen tuki Syyriassa toimivalle YPG:lle on hiertänyt Turkkia niin paljon, että se käytti sitä ainakin julkisesti syynä vastustaakseen Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksiä. Turkki muun muassa vaati Suomea ja Ruotsia luovuttamaan “terroristeinaan” pitämiä henkilöitä vastineena maiden Nato-ratifiointien hyväksynnästä. Vaikka ainakaan Suomessa ei oikeusministeriön mukaan Turkin luovutuspyyntöjä hyväksytty, pääsi Suomi tästä huolimatta Natoon. Osa tutkijoista onkin arvioinut, että Ruotsin jättäminen odotustilaan hyödyntää Turkin ulkopolitiikkaa: se osoitti, ettei pelaa Venäjän pussiin, mutta saa silti edistettyä omia tavoitteitaan ja huomiota itselleen huoleksi kokemille asioille. 

Suhteita Egyptiin lämmitellään taas

Myös muissa suhteissa arabimaihin on tapahtunut muutoksia. Esimerkiksi Egyptissä Turkki tuki vallankumouksen jälkeen valtaannoussutta Muslimiveljeskuntaa. Turkki myös tarjosi liikkeen jäsenille turvapaikkoja sen jälkeen, kun liike syöstiin ulos vallasta Egyptissä, ja maan armeija palasi valtaan tiukoin ottein. Viime vuosina Turkki on kuitenkin pyrkinyt lämmittelemään suhteitaan myös Egyptiin, ja maaliskussa maat tapasivat ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen. Myös suhteita Israeliin ja Saudi-Arabiaan on lämmitelty. 

Yksi useita muutoksia käynyt suhde on ollut Venäjän kanssa. Vuonna 2015 maiden välit kiristyivät, kun Turkki ampui alas ilmatilastaan venäläisen hävittäjän. Vuoden 2016 jälkeen välit alkoit jälleen lämmetä, kun Turkki otti etäisyyttä länteen.

Ukrainan sodassa Turkki on ottanut puolueetonta roolia, eikä suoraan asettunut länsimaiden rintamaan Venäjää vastaan. Yhdeksi syyksi on arvioitu muun muassa taloudellisia syitä, sillä Turkki on kärsinyt viime vuosina pahasta talouskriisistä, ja kauppasuhteet Venäjän kanssa ovat sille tärkeitä. 

Ukrainan sodassa Turkki on ottanut puolueetonta roolia, eikä suoraan asettunut länsimaiden rintamaan Venäjää vastaan. Klikkaa twiitataksesi!

Samalla Turkilla ei ole mitään erityistä halua edistää länsikeskeistä ulkopolitiikkaa tai kaksinapaista maailmaa, vaan se haluaa vahvistaa omia siteitään itselleen tärkeäksi katsomiensa maiden kanssa. Turkkia ja Venäjää yhdistääkin tietynlainen länsivastaisuus ja epäluulo Yhdysvaltojen valta-asemaa kohtaan. Turkkia tuskin myöskään harmittaa, ettei Venäjä kritisoi sen ihmisoikeusloukkauksia samalla tavalla kuin länsimaat. 

Erdoğanin ja presidentti Vladimir Putinin tapaamiset ovatkin jatkuneet tiiviinä, ja Istanbulin lentokentästä on muodostunut venäläisille tärkeä väylä matkustaa ulkomaille. Venäläisrahalla rakennetaan Turkkiin myös maan ensimmäistä ydinvoimalaa, jonka on arvioitu maksavan 20 miljardia euroa. Krimin liittämisen Venäjään vuonna 2014 Turkki on kuitenkin tuominnut, ja myös vaatinut osana YK:n yleiskokousta Venäjää vetäytymään Ukrainasta. 

Näyttääkin siltä, että Turkki haluaa pitää yllä sille tärkeää suhdetta Moskovaan, mutta ilman, että ärsyttää länttä liikaa.

Turkki ulkopoliittisessa labyrintissa

Viime vuosien käänteet osoittavat, että Turkki kykenee tarvittaessa aina kääntämään suuntaansa tavalla, jotka ulkopuolisille tarkkailijoille voivat vaikuttaa takinkäännöiltä, mutta kuitenkin Turkille itselleen loogiselta.

Mitä on tapahtumassa seuraavaksi? Turkin valtion johto on puhunut noususta maailman kymmenen suurimman talouden joukkoon, ja puheet ovat edelleen pateettisia, vaikka Turkin talous on ollut jo monta vuotta vaikeuksissa.

Suuri kiinnostus Turkin kohdalla kohdistuu mahdolliseen vallanvaihtoon, minkä vuoksi voidaan pohtia mahdollisia muutoksia ulkopolitiikan saralla, mikäli monissa gallupeissa johdossa ollut oppositio todella veisi vaalit.

Kuuden puolueen muodostama oppositio julkaisi yhteisen yhteisymmärryspöytäkirjan, joka voi antaa vihjeitä Turkin mahdollisesta suunnasta. Oppositio haluaa omien sanojensa mukaan palata länsiorientoituneeseen linjaan, mutta se ei ole tehnyt selkeitä linjauksia siitä, mitä tämä tarkoittaisi. Tämä ei sinällään ole yllätys, sillä ulkopolitiikka ei ole nyt käytävissä vaaleissa keskeinen tai erityisesti äänestäjiä innostava teema, vaan Turkin kaduilla puhuttavat ennen kaikkea talous, demokratiakehitys ja muut sisäiset ongelmat. 

Kuuden oppositiopuolueen koalitio koostuu varsin erilaisista tahoista, joiden yhteisenä tavoitteena on syrjäyttää Erdoğanin hallinto. Klikkaa twiitataksesi!

Oppositio on kuitenkin maininnut tavoitteekseen muun muassa Turkin EU-jäsenyysprosessin uudelleenlämmittelyn ja maan ihmisoikeustilanteen parantamisen. Lisäksi pääministeriksi mielivä Meral Akşener on luvannut palauttaa Turkin naisten väkivaltaa vastustavaan Istanbulin sopimukseen, mutta tästä ei ole mainintaa pöytäkirjassa. Kuuden oppositiopuolueen koalitio koostuu varsin erilaisista tahoista, joiden yhteisenä tavoitteena on syrjäyttää Erdoğanin hallinto. Toinen kysymys onkin, että millaista yhteistyötä kyseiset puolueet kykenevät tekemään saavutettuaan päätavoitteensa.

Turkin uusi vuosisata – Turkin vuosisata?

Turkin suuria ulkopoliittisia kysymyksiä tällä hetkellä ovat Ukrainan ja Syyrian tilanteet, ja se miten maan hallitus – oli kyse sitten opposition johtamasta uudesta hallinnosta tai Erdoğanin AKP:sta – alkaisi arvioida näitä suhteita. Jotakin saattaa olla tapahtumassa, sillä Turkin, Syyrian ja Venäjän puolustusministerit tapasivat joulukuussa Moskovassa. Ulkoministerien tapaamista pidetään varmana, mutta ajankohdasta ei ole vielä tietoa.

Syyrian sota on myös sisäpoliittinen kysymys, sillä Turkissa asuu 4 miljoonaa syyrialaista. Pakolaisvastaiset asenteet ovat kiristyneet etenkin talouskriisin aikana, ja pääoppostiokoalition presidenttiehdokas Kemal Kılıçdaroğlu haluaa palauttaa syyrialaiset takaisin Syyriaan kahden vuoden sisällä. Miten miljoonien ihmismassojen siirtely yhä sodan keskellä olevaan maahan käytännössä onnistuisi on mysteeri, puhumattakaan tällaisen toiminnan humanitaarisista vaikutuksista.

Pakolaisvastaiset asenteet ovat kiristyneet etenkin talouskriisin aikana, ja pääoppostiokoalition presidenttiehdokas Kemal Kılıçdaroğlu haluaa palauttaa syyrialaiset takaisin Syyriaan kahden vuoden sisällä. Klikkaa twiitataksesi!

Maailma on muuttunut ja Turkki on muuttunut, mutta Turkin merkitys kansainvälisessä politiikassa ei tule pienenemään. Kaiken kaikkiaan maa elää mielenkiintoisia aikoja, ja vaalien lopputulos tulee määrittelemään sen, millaisen aloituksen tasavallan toinen vuosisata saa.

On syytä ottaa huomioon myös se skenaario, että Turkissa opposition voitto voi laukaista jonkinlaista sisäpoliittista kuohuntaa. Ei ole varmuutta, hyväksyykö Erdoğan vaalitappionsa kädenpuristuksella, vai pyrkiikö hän haastamaan tulosta vuoden 2019 kuntavaalien tapaan, jolloin Turkin oppositio vei pormestarinpaikan useissa Turkin suurimmissa kaupungeissa. Tämä mahdollinen kuohunta veisi väkisinkin huomiota ainakin hetkellisesti pois ulkosuhteista. Tässä tilanteessa kiinnostavaa kuitenkin tulisi olemaan kansainvälisen yhteisön reaktio ja se, kuinka suurvallat siihen reagoisivat.

—

Kirjoittajat: Omar Fasolah, Sanna Raita-Aho

Editointi: Agneta Kallström, Niko Järvi, Mariette Hägglund

Kielenhuolto: Hanna Lehto