Japanin pitkäaikaisimmaksi pääministeriksi noussut Shinzo Abe luopui pääministerin tehtävistä elokuussa. Japanin poliittista eliittiä edustava Abe kohosi saarimaan huipulle sukunimensä ja yhteyksiensä perusteella. Hän jättää taakseen ristiriitaisen perinnön: Aben kaudella Japanista tuli jälleen ulkopoliittinen pelaaja, mutta hänen suurin poliittinen tavoitteensa jäi kuitenkin saavuttamatta.

Helteisenä päivänä elokuun puolivälissä Japanin 98. pääministerin Abe Shinzon (sukunimi ennen etunimeä on nykyisin peräti valtiontason vaatimus) autosaattue kaarsi Keion yliopistosairaalan eteen. Kesän läpi jatkuneen mediaspekuloinnin ja maan hallintokortteleissa kuiskittujen huhujen seurauksena sairaalan edessä saattuetta oli vastassa noin 50 toimittajaa, jotka toivoivat Aben – tai jonkun hänen lähipiiristään – valottavan pääministerin sairaalavisiitin syitä. Aben lähipiiristä kuitenkin toisteltiin pääministerin olevan väsynyt, mutta kunnossa: median pettymykseksi Abe ei puhunut mitään paikalle kerääntyneelle toimittajajoukolle.

Viikkoa myöhemmin Abe saapui jälleen Keion sairaalaan jatkotutkimuksia varten. Spekulaatiot hänen terveydentilastaan kiihtyivät toisen visiitin kestäessä peräti seitsemän tuntia. Viimein perjantaina 28.8. järjestetyssä lehdistötilaisuudessa Abe ilmoitti luopuvansa pääministerin tehtävästä. Eron syynä oli krooninen paksusuolen tulehdus, josta hän on kärsinyt jo pitkään ja joka oli jo kerran melkein koitunut hänen poliittisen uransa kohtaloksi. Nyt vaikutti siltä, että koronaviruspandemian torjunnasta koitunut stressi oli pahentanut sairautta niin paljon, ettei Abe tuntenut pystyvänsä enää hoitamaan pääministerin tehtäviä.

Aben oli tarkoitus toimia pääministerinä vielä ensi vuoden syksyyn asti, jolloin hänen kolmas ja sääntöjen mukaan viimeinen kautensa liberaalidemokraattisen puolueen johtajana (Jimintō, Liberal Democratic Party) olisi tullut päätökseen. Nyt hänen on kuitenkin tyydyttävä elämään tavallisena, joskin erittäin vaikutusvaltaisena, rivikansanedustajana.

Valtaeliitin valtaeliittiä

Abe Shinzo syntyi Tokiossa vuonna 1954. Aben suku on peräisin Yamaguchin prefektuurista, joka sijaitsee Japanin pääsaaren Honshun läntisessä kärjessä. Abe on taustaltaan Japanin valtaeliitin ehdotonta kermaa. Hänen isänsä, Abe Shintaro, oli pitkän linjan kansanedustaja ja työskenteli muun muassa ulkoministerinä, ja hänen isoisänsä Kishi Nobusuke, joka oli syytettynä sotarikoksista Tokion kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa, toimi pääministerinä vuosina 1956–1960.

Kahdesta sukulaisesta erityisesti Kishillä oli Abeen suuri vaikutus: hänen poliittisessa ajattelussaan korostui näkemys, jonka mukaan Japanin tulisi karistaa jaloistaan toisen maailmansodan tomut ja perintö ja nousta takaisin maailman suurfvaltojen joukkoon. Kishi – ja myöhemmin myös Abe – näki tavoitteen saavuttamisen kannalta keskeiseksi poistaa, tai vähintäänkin muokata, Japanin perustuslain yhdeksättä artiklaa, joka kieltää maalta sodankäynnin ja asevoimien ylläpidon. Abelle perustuslakimuutos olisi toki antanut mahdollisuuden vankistaa Japanin itsepuolustusvoimien laillista perustaa, mutta muutos olisi toiminut ennen kaikkea symbolisena irtiottona amerikkalaisten miehittäjien kynästä syntyneestä perustuslaista.

Abe opiskeli oikeustieteitä ja valtio-oppia yksityisessä Seikein yliopistossa, jossa hänet Tobias S. Harrisin hiljattain ilmestyneen Aben elämäkerran, The Iconoclastin, mukaan nähtiin pitkälti ”pumpulissa kasvaneena” rikkaan ja vaikutusvaltaisen perheen vesana. Abe työskenteli pitkään Kobe Steel -teräsyhtiön palveluksessa ennen kuin päätti 1980-luvun lopulla siirtyä Japanin politiikan hermokeskuksena ja parlamentin kotina toimivan Tokion Nagata-chon poliittisille taistelutantereille. Abe aloitti työnsä tuolloin ulkoministerinä työskennelleen isänsä esikunnassa.

Sieppauskiista Pohjois-Korean kanssa oli Aben nousun keskiössä

Aben isän kuoltua vuonna 1990 oli selvää, että Abe todennäköisesti perisi tämän Yamaguchin prefektuurissa sijaitsevan vaalipiirin. Perhedynastinen politiikka on Japanissa maan tapa, ja noin neljäsosa nykyisen alahuoneen edustajista tulee suvuista, joissa oli muitakin poliitikkoja. Tietyt suvut saattavat hallita tiettyä vaalipiiriä vuosikymmenien ajan, ja sinä aikana luodut tukiverkostot sekä vaalipiireihin suunnatut siltarumpuhankkeet luovat vankkoja poliittisia dynastioita ympäri maata. Paikallisia tukiverkostoja ei juuri haitannut se tosiasia, ettei Abe ollut koskaan elämässään asunut vaalipiirissä tai edes koko Yamaguchin prefektuurissa. Ilmiselvästi yhteistyö Abe Shintaron kanssa oli sujunut niin hyvin, etteivät paikalliset äänestäjät nähneet tarvetta vaihtaa tilalle eri sukuun kuuluvaa kansanedustajaa.

Abe saapui parlamenttiin lopulta vuonna 1993. Hänen tosiasiallinen nousunsa kansallisen tason politiikkaan alkoi kuitenkin vasta vuonna 2001, jolloin valtaan tuli muun muassa intohimoisena Elvis-fanina tunnettu Koizumi Junichiro, joka säilytti edellisen pääministerin kabinetin (tavallaan valtioneuvoston kanslian) varapääsihteeriksi ylentämän Aben samassa pestissä.

Aben profiili kasvoi erityisesti hänen otettuaan näkyvän roolin Koizumin hallituksen ryhtyessä normalisoimaan suhteitaan Pohjois-Korean kanssa. Pohjois-Korea oli kylmän sodan aikana siepannut joitain kymmeniä japanilaisia, jotka toimivat maassa muun muassa kielenopettajina. Siepattujen vanhemmat olivat pitkään toivoneet, että Japanin hallitus ottaisi heidän asiansa näkyvämmin esiin ulkopolitiikassa.

Kansalaisten silmissä Abe oli taistellut urheasti siepattujen ja heidän perheidensä puolustamiseksi. Klikkaa twiitataksesi!

Vaatimuksia oli kuitenkin hyssytelty lähinnä diplomaattisista syistä, sillä Japanin ulkoministeriö ei halunnut riskeerata mahdollisuutta lämmitellä suhteitaan Pohjois-Korean kanssa. Abe asettui asiassa kuitenkin vahvasti siepattujen palautusta vaativien vanhempien taakse, ja hän edellytti Pohjois-Korealta anteeksipyyntöä ja siepattujen palauttamista, jotta maiden väliset suhteet voitaisiin normalisoida.

Kun jotkut siepatut lopulta pääsivät muutaman päivän visiitille Japaniin, vaati Abe hanakasti, ettei heitä sopimuksesta huolimatta enää palautettaisi Pohjois-Koreaan. Siepatut jäivätkin lopulta Japaniin. Kansalaisten silmissä Abe oli taistellut urheasti siepattujen ja heidän perheidensä puolustamiseksi ja päihittänyt Kasumigasekin hallintokorttelien diplomaattista arkaluontoisuutta korostaneet byrokraatit sekä itse Pohjois-Korean hallinnon.

Ensimmäinen pääministerikausi ja romahdus pohjalle

Syyskuussa 2007 Abe järjesti tiedotustilaisuuden, joka oli kuin esimakua tämän vuoden syyskuusta. Hän ilmoitti eroavansa pääministerin tehtävästä vain hieman yli vuoden jälkeen. Paksusuolentulehdus oli palannut, eikä hän kokenut enää pystyvänsä fyysisesti toimimaan pääministerinä.

Abe oli noussut huipulle, pääministerin tehtävään, ja pudonnut sieltä pohjalle vain vuotta myöhemmin. Hänen ensimmäinen kautensa oli lähes täydellinen katastrofi. Hallitusta ravisteli muun muassa skandaali, jossa kävi ilmi, että maan eläkeviranomaiset eivät tienneet jopa 50 miljoonan kansalaisen yhteystietoja eläkkeiden maksamista varten. Hallinto ryvettyi lisäksi myös korruptioskandaaleissa, jotka päättyivät lopulta traagisesti korruptiosta syytetyn maatalousministeri Matsuoka Toshikatsun itsemurhaan.

Kummassakin tapauksessa Aben toimia leimasi kyvyttömyys aistia poliittista ilmapiiriä. Klikkaa twiitataksesi!

Kummassakin tapauksessa Aben toimia leimasi kyvyttömyys aistia poliittista ilmapiiriä, mikä johti muun muassa päätökseen tuoda perustuslain uudelleentulkinta liberaalidemokraattisen puolueen vaaliohjelman kärkeen hetkellä, jolloin iso osa kansaa oli huolissaan kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta. Aben johtamat liberaalidemokraatit ajoivat omaa lempihankettaan eivätkä ymmärtäneet, mitä äänestäjät todellisuudessa kaipasivat. Ei siis ihme, että juuri eriarvoisuuden vähentämisellä kampanjoineet demokraatit (Minshutō, Democratic Party of Japan) veivät voiton LDP:stä kesän 2007 ylähuonevaaleissa.

Abe oli romahtanut poliittisesti ja fyysisesti pohjalle vain vuosi sen jälkeen, kun Koizumi oli pedannut hänelle tien pääministeriksi. Yli 70 prosentin kannatuksella valtaan noussut Abe vietti seuraavat viisi vuotta melko matalan profiilin poliitikkona.

Aben vastaisku

Vuoden 2012 alahuonevaalien lähestyessä liberaalidemokraattien paluu valtaan vaikutti jo selvältä. Enää täytyi vain selvittää, kuka nousisi uudeksi pääministeriksi.

Demokraattien kolmivuotinen hallituskausi oli ollut kaoottinen, minkä vuoksi liberaalidemokraatit nähtiin ennalta arvattavana mutta turvallisena vaihtoehtona. Demokraattipuolueen lyhyeksi jääneellä valtakaudella Japania hallitsi kolmen vuoden aikana kolme eri pääministeriä. Monelle äänestäjälle demokraattipuolueen kohtalon sinetöi kuitenkin puolueen johdon haparoiva kriisinhallinta Tohokun maanjäristyksen, tsunamin ja Fukushima Dai-ichin ydinvoimaonnettomuuden yhteydessä.

Abe oli pedannut tien demokraattien valtaannousulle, mutta omassa puolueessaan moni näki hänet häviäjänä. Hänen oma poliittinen kunnianhimonsa ei kuitenkaan ollut heikentynyt tippaakaan, ja hän päätti lopulta ilmoittautua liberaalidemokraattien puheenjohtajakisaan. Erityisen suosittujen, tai puolueen sisäisissä valtakamppailuissa vahvojen, kandidaattien puuttuessa Abe onnistui lopulta voittamaan puheenjohtajakisassa. Hänen johdollaan liberaalidemokraatit yhdessä hallituskumppaninsa Komeiton kanssa nuijivat demokraatit maan rakoon syksyllä 2012 järjestetyissä alahuonevaaleissa perussuomalaiselta kalskahtavan Nihon wo torimodosu (Japani takaisin) -sloganin saattelemana.

Mitä pääministeri Abe sai aikaan?

Toisella yrityksellään Abe halusi välttää ensimmäisen kautensa virheet. Hän aloitti lupaamalla mullistaa ja puhaltaa henkeä Japanin kaksi vuosikymmentä aneemisesti kasvaneeseen talouteen. Tätä varten hän kehitti kolmeen ”nuoleen” perustuvan Abenomics-talousohjelman.

Kaksi ensimmäistä nuolta osuivat kohteisiinsa. Niiden tarkoituksena oli lisätä rahaa Japanin talouteen investointien sekä keskuspankin tekemän elvytyksen kautta. Kolmannen nuolen tehtävänä oli puolestaan vankistaa taloutta rakenteellisten uudistusten kuten naisten työllisyyden lisäämisen kautta.  

Talouspoliittiset uudistukset saivat kyllä Japanin talouden kasvamaan, joskin koronaviruspandemia sekä hallituksen laajasti kritisoitu päätös nostaa arvonlisäveroa talouden jo sakatessa ovat saattaneet pyyhkiä leijonanosan kasvun hedelmistä ainakin hetkellisesti. Abenomics-ohjelman kolmannen nuolen rakenteelliset uudistukset jäivät jossain määrin puolitiehen.

Vaikka esimerkiksi naisten työllisyys ja ulkomaalaisen työvoiman määrä kasvoivat huomattavasti Aben kaudella, pohjautui naisten kohdalla kasvu suurelta osin massiiviseen osa-aikaisen ja matalapalkkaisen työllisyyden yleistymiseen. Niin ikään ulkomaalaisen työvoiman kasvattamisen taustalla on lähinnä pyrkimys tuoda Japaniin lisää matalapalkkaisia työntekijöitä korvaamaan saarimaan ikääntyvää työväestöä. 

Aben johdolla Japani on toiminut myös vahvana vapaan ja sääntöpohjaisen kauppapolitiikan puolestapuhujana. Japani pelasti TPP-kauppasopimuksen, solmi kauppasopimuksen EU:n kanssa ja oli lisäksi tiiviisti mukana hiljattain sovitussa 15 Aasian ja Tyynenmeren maata sisällyttävässä RCEP-kauppasopimuksessa. Kauppasopimukset ovat merkittävä saavutus maassa, jossa liberaalidemokraattien keskeisimpiin kannattajiin kuuluvat maataloustuottajat ovat pyrkineet torppaamaan kaikki yritykset maataloustuonnin kasvattamiseksi.

Aben ehdoton linja Pohjois-Korean suhteen ei tuottanut tulosta suhteiden normalisoinnin eikä siepattujen japanilaisten palauttamisen suhteen, eikä hän kyennyt solmimaan rauhansopimusta Venäjän kanssa. Jälkimmäisen kohdalla onnistuminen olisi vaatinut Venäjältä sen alueiden luovuttamista Japanille ja oli siten lähtökohtaisesti melko epätodennäköinen. Lisäksi Aben johdolla Japanin suhteet Etelä-Koreaan ovat olleet melkoisen myrskyisät maiden välisten historiallisten erimielisyyksien vuoksi. Toisaalta Japanin suhde sen tärkeimpään liittolaiseen Yhdysvaltoihin säilyi melko ehjänä presidentti Donald Trumpin kaudesta huolimatta, ja maiden johtajat viettivät laatuaikaa muun muassa golfin parissa.

Abe vahvisti Japania myös turvallisuuspoliittisesti. Maasta on kasvanut todellinen Aasian valtapolitiikan peluri, joka on rakentanut entistä tiiviimpiä turvallisuussuhteita esimerkiksi Australian kanssa. Aben hallitus uudelleentulkitsi perustuslain sodankäynnin ja asevoimien olemassaolon kieltävän yhdeksännen artiklan. Uudistuksen myötä Japanin itsepuolustusvoimat kykenevät rientämään liittolaismaan avuksi, jos liittolaisen asevoimia kohtaan hyökätään ja jos hyökkäys liittolaista kohtaan uhkaa myös Japanin turvallisuutta.

Aben Japani ei astunut vielä pois toisen maailmansodan varjosta

Aben kauden pituus ja tasaisuus oli saavutus itsessään. Hänen toista kauttaan edeltäneet kuusi pääministeriä olivat jokainen, Abe itse mukaan lukien, selvinneet virassa vain noin vuoden kerrallaan. Toisella yrityksellään Abe voitti kuudet vaalit peräkkäin, lamaannutti opposition sekä kesytti liberaalidemokraattien sisäisten ryhmittymien väliset valtakamppailut. Hän keskitti yhä enemmän valtaa pääministerin kansliaan ja pois perinteisesti vaikutusvaltaiselta virkamiehistöltä. Abe pysyi virassaan siitäkin huolimatta, että hänen hallitustaan syytettiin muun muassa valtion maan myymisestä reiluun alihintaan Aben kaverin omistamalle äärinationalistiselle koululle sekä valtion varojen käytöstä LDP:n omien sidosryhmien kestitsemiseen hanami-juhlan yhteydessä.

Aben perinnön kannalta tärkein kysymys on kuitenkin se, onnistuiko hän todella ”vapauttamaan” Japanin toisen maailmansodan jälkeisestä pasifistiseen perustuslakiin pohjautuvasta turvallisuuspoliittisesta konsensuksesta. Perustuslain kohdalla tiivistetty vastaus on ei: pistettä tai kirjoitusmerkkiäkään ei Japanin perustuslaissa tai sen yhdeksännessä artiklassa ole muutettu. Abe onnistui kyllä luomaan Japanista turvallisuuspoliittisesti vahvemman toimijan, mutta häntä epäilemättä edelleen kaihertaa ajatus siitä, ettei perustuslakiuudistuksesta muodostunutkaan hänen pysyvää perintöään.

Pistettä tai kirjoitusmerkkiäkään ei Japanin perustuslaissa tai sen yhdeksännessä artiklassa ole muutettu. Klikkaa twiitataksesi!

Lakiuudistus kompastui lopulta pitkälti samaan kiveen, johon Aben ensimmäinen pääministerikausi kaatui. Vasemmistolaisemmat oppositiopuolueet, sekä LDP:n hallituskumppani Komeito, suhtautuivat kielteisesti tai vähintäänkin nihkeästi uudistukseen, eivätkä äänestäjät vieläkään olleet vakuuttuneita uudistuksen tarpeellisuudesta. Talouskasvun suoma poliittinen tuki ei lopulta riittänyt toimimaan uudistuksen palanpainikkeena: yhdeksännen artiklan muuttaminen on Japanissa yksinkertaisesti edelleen poliittisesti liian vaikeaa. Vaikeutta selittävät niin kansalaisten pelot, joissa perustuslakiuudistus kasvattaisi Japanin riskiä joutua sotaan, sekä toisen maailmansodan traumoista juurensa juontava poliittinen pasifismi, jossa Japani nähdään yksinomaan rauhanomaisena valtiona.

Mitä Abe jättää taakseen? Hänen pääministeriytensä ei lopulta tuonut vastauksia Japanin suurimpiin haasteisiin. Maan syntyvyys laahaa edelleen pohjalukemissa, talouskasvu on hidastunut, eikä maata ole juuri näkynyt ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun etulinjassa. Japanin haparoiva reaktio koronaviruspandemiaan ei ole myöskään tuonut kansansuosiota hallitukselle, vaikkakin se on lukujen valossa edelleen tehokkaampi kuin isossa osassa Eurooppaa. Ulkopoliittinen ja turvallisuuspoliittinen aktivoituminen jäävätkin todennäköisesti Aben näkyvimmäksi perinnöksi. Sen tulokset eivät kuitenkaan monen japanilaisten arjessa juuri näy.