Jaa

Suomessa turvallisuuspoliittinen keskustelu on perinteisesti ollut eliittivetoista. Yleensä vaalien alla tai jonkin kansainvälispoliittisen käänteen myötä aktivoituva keskustelu on kansalle keskeinen tietolähde, joka vaikuttaa myös julkisen mielipiteen muodostukseen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on säilynyt politiikkalohkona, jossa poliittiseen johtoon luotetaan.

Tässä suhteessa presidentinvaalit näyttäytyykin merkittävimpänä tilaisuutena käydä perustavanlaatuista keskustelua Suomen suunnasta ja asemasta kansainvälisen politiikan pelikentällä. Keskusteltavaa on periaatteessa riittänyt. Viime vuodet ovat olleet maailmanpoliittista hullunmyllyä, ja erityisesti Euroopan turvallisuustilanne on kehittynyt huonoon suuntaan.

Mullitusten keskellä Suomen turvallisuuspolitiikka on läpikäynyt suurimman muutoksen sitten kylmän sodan lopun ja EU-jäsenyyden. Puolustusyhteistyöstä on tullut Suomen ulkosuhteiden keskeinen veturi. Suomi on käytännössä muuttanut ”sotilasliittoon kuulumattomuutensa” sisällön uudelleen.

Tämä on muun muassa tarkoittanut sitä, että Ruotsin kanssa tehtävä puolustusyhteistyö on edennyt vaiheeseen, jossa maat harjoittelevat aluepuolustusta. Nato-kumppanuuden fokus on taas siirtynyt kriisinhallinnasta Suomen aluepuolustuksen tukemiseen, ja tiivistyneen kahdenvälisen kumppanuuden myötä Suomi on poliittisesti lähempänä Yhdysvaltoja kuin koskaan ennen. Kaiken kukkuraksi Suomi viestittää, että se on valmis niin vastaanottamaan kuin antamaan sotilaallista apua mahdollisen kriisin sattuessa.

Presidentinvaaleissa keskustelua on käyty niin kuin mitään muutosta ei olisi tapahtunutkaan. Debateissa on normaaliin tapaan pohdittu lähinnä sitä, miksi Natoon ei pidä liittyä, ja Nato-kysymyksestä on vaaleissa muodostunut kokoaan suurempi periaatteellinen kysymys, jonka käytännön vaikutukset ovat jääneet vaalipaneeleissa täysin taka-alalle.  Lisäksi ainakin yksi ehdokas puhuu Suomesta edelleen puolueettomana maana. Miten tämä on mahdollista?

Muutoksesta perillä olevat ehdokkaat eivät kenties ole halunneet politisoida hyvin käyntiin lähteneitä yhteistyökuvioita, joista vallitsee puolueiden kesken ainakin jonkinlainen konsensus. Mielipidemittausten mukaan kansa kuitenkin tukee olemassa olevia puolustusyhteistyörakenteita, joiden puitteissa yhteistyötä on syvennetty. Mandaatti on siis jo tavallaan olemassa. Toinen – ja edellistä huolestuttavampi – syy voi olla se, että osa ehdokkaista ei yksinkertaisesti ole riittävän hyvin perillä siitä, mitä Suomen turvallisuuspolitiikassa on viime vuosina tapahtunut.

On perin suomalaista käydä keskustelua siitä, miten turvallisuuspolitiikasta tulisi keskustella. Se, millä tavalla Suomen merkittävimpään ulkopoliittiseen tehtävään pyrkivät kandidaatit debatoivat maan asemasta, ei kuitenkaan ole yhdentekevää. Vaikka turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä ei voida välttää poliittisen johdon ja kansan välillä vallitsevaa informaatioepäsymmetriaa, johdon ja kansalaisten tilannekuvan tulisi kuitenkin olla niin yhteneväinen kuin vain suinkin on mahdollista. Näin ei välttämättä tällä hetkellä ole. Almamedian teettämän gallupin mukaan 56 prosenttia suomalaisista piti – kenties parempien vastausvaihtoehtojen puutteessa – Suomea puolueettomana maana.

On hyvin todennäköistä, että istuva presidentti Sauli Niinistö äänestetään jatkokaudelle historiallisesti jo ensimmäisellä kierroksella. Hän saa toiselle kaudelle vahvan mandaatin.

Niinistö on ylläkuvatun ja sinänsä täysin perustellun turvallisuuspoliittisen mullistuksen pääarkkitehti. Hänen vastuunaan on täten myös nykyistä selvemmin artikuloida kansalle Suomen turvallisuuspolitiikassa ja maan asemassa tapahtunut syvä muutos. Suomen turvallisuuspoliittisen johdon soisi lisäksi tekevän synteesiä siitä, mihin viime vuosien päätökset ovat Suomea vieneet ja mitä vastuita, paineita ja mahdollisuuksia Suomen muuttunut asema ja syventyneet kumppanuudet maalle lähivuosina tuovat.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa