Maailmanmaineeseen noussut kirjailija on onnistunut kertomaan modernin Chilen sydäntäriipaisevan tarinan, jossa uhreja eivät ole pelkästään syrjityt, vaan myös yhteiskunnan vahvat. 

Alia Trabucco Zeránin teos Puhdas (esp. Limpia) kuvaa yksilapsista lääkäriperhettä viiltävällä tavalla. Tarinaa kuljettaa päähahmo, Etelä-Chilestä kotoisin oleva Estela, joka jättää elämän maaseudulla taakseen ja ottaa paikan vastaan rikkaan perheen kotiapulaisena pääkaupunki Santiagossa. Seitsemän vuoden ajan Estela pesee heidän pyykkinsä, säilyttää heidän salaisuuksiaan, katsoo heidän kipuaan sekä kasvattaa heidän tytärtään. Estela ei ole luonteeltaan alistuva, vaan hän ymmärtää oman arvonsa perheen ketjussa: hänen takiaan perhe molemmat vanhemmat voivat tehdä uraa samalla, kun koti ja kulissit pysyvät pystyssä. Ongelmana vain on se, että Estelasta tuntuu, että häneltä vaaditaan enemmän kuin hän olisi valmis antamaan. Perheen palveluksessa mikään ei ole Estelan omaa, ei edes kulkukoira, johon hän kiintyy kovin. Taloudenhoitaja oppii piilottamaan tunteensa katkeraan loppuun, perhettä kohtaavaan tragediaan saakka. 

Taloudenhoitajalle ei olla töykeitä. Kun Estelan äiti sairastuu, hän pääsee katsomaan tätä perheen kustannuksella. Hän syö, katsoo televisiota ja elää perheen keskuudessa kuin perheenjäsen konsanaan, mutta kaikkialla vaanii kuitenkin asetelma, jossa puikoissa on joku muu kuin Estela, viiltävän älykäs kotiapulainen, josta olisi voinut tulla vaikka mitä, mutta puitteet päättivät toisin. 

Vaikka Estelalle väitetään, että hän on kuin perhettä, ei hän koskaan kuitenkaan sitä ole. Sen osoittaa esimerkiksi perheenäidin halveksuva katse, kun Estela kerran yrittää päälleen äidin  mekkoa. “Pese se”, käskee perheenäiti tylysti. Siskojen ja ystävien kesken asetelma ei olisi tällainen. Ehkä äiti näkee, että myös Estelassa olisi kaikki ainekset siihen, että hän ottaisi äidin paikan, nainen kun tuntee myös kulttuuria eikä ole ihan pellossa kasvanut. Ystävyyden varjolla Estelaa pyydetään tekemään tehtäviä, joista hän ei käytännössä voi kieltäytyä, kuten kaitsemaan perheen pientä lasta. Estela ymmärtää, että hänen ja lääkäriperheen välillä vallitsee kuilu, jonka hyväosaiset ovat kykenemättömiä ylittämään, näkemään sen, miten hänen ruumiinsa on aina vain toisen oma, se kuuraa ja kaitsee väsymättä, päivästä toiseen. 

Chilessä suosion saavuttaneen Trabucco Zeránin kirjaa on kiitelty sen kylmän kliinisestä otteesta, jossa köyhät eivät ole dickensimäisen hurskaita, vaan katkeruuden kyllästämiä. Estela ei ole nuori tyttönen, eikä häntä saa alistumaan samalla tavoin kuin ehkä nuoremman naisen saisi. Kirjaa on myös kiitelty siitä, että se kuvaa hyvin Chileä, jonka yhteiskunnalliset erot ovat  maailman suurimpia ja jossa katkeruus maanmiehiä kohtaan läikkyy välillä yli äyräiden. 

Kirjan tapahtumat saavat traagisen lopun, ja tiedämme heti alussa, että joku kuolee. Estela puhuu jollekulle, kenties poliisin kuulustelijalle, sitä emme koskaan saa tietää. Ehkäpä Estelan sanat on tarkoitettu yleisölle, joka koostuu niistä, joilla on aikaa lukea. Hän tuntuu olevan katkera jollekulle, ei välttämättä itse perheelle, sillä sekin tuntuu olevan yhteiskunnallisten olojen uhri, vaan ennemminkin koko yhteiskunnalle. 

Syvä eriarvoisuus

Maailman suurin kuparintuottajamaa Chile on rikastunut viime vuosikymmeninä kiihtyvällä vauhdilla. Rikkaudet eivät ole kuitenkaan jakautuneet tasaisesti: Vaikka eriarvoisuus on vähentynyt huomattavasti vuodesta 2014, kasaantuu varallisuus edelleen: rikkaimman 10 prosentin osuus maan kokonaisvarallisuudesta on 69 prosenttia ja ylimmän 1 prosentin osuus yli kolmannes.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on saanut chileläiset kaduille: vuosina 2019 ja 2020 pääkaupunki Santiagon sekä muiden kaupunkien, kuten Valparaíson ja Concepciónin kaduille jalkautui suuri määrä mielenosoittajia vaatimaan sosiaalisia uudistuksia. Protestit lähtivät liikkeelle metrolippujen hinnan kallistumisesta, mutta niissä arvellaan olleen ennemminkin kyse elinkustannusten noususta, terveydenhuollosta, veden yksityistämisestä, vaikeudesta saada työtä yliopisto-opintojen jälkeen sekä korruptiosta. Ennen näitä suuria protesteja oli Chilessä ollut paljon yhteiskunnallisen tyytymättömyyden ilmauksia jo aiemmin. 

Kun itse asuin Chilessä yli kymmenen vuotta sitten, opin nopeasti eri yhteiskuntaluokkia tarkoittavat pilkkasanat cuico tai cuica ja flaite. Molemmat termit kantavat sisällään paljon merkityksiä ja stereotypioita. Flaitella tarkoitetaan vulgaaristi käyttäytyvää alemman yhteiskuntaluokan edustajaa, jonka vaate- ja kulttuurimaku ei vastaa ylemmän yhteiskuntaluokan makua. Cuico tai cuica taas viittaa vastaavasti ylemmän yhteiskuntaluokan edustajaan, jonka usein ajatellaan olevan täysin tietämätön niistä vaikeuksista, joita Chilen alemmat yhteiskuntaluokat kohtaavat, ja haluavan erottua alemmistaan kaikin tavoin. Samoin kirjan isä opettaa lastaan tunnistamaan sanat ja sananparret, jotka erottavat hänet alemmasta yhteiskuntaluokasta. Kodinhoitaja Estelan lapselle opettamat sanat eivät kelpaa: täytyy osata sanoa kainalo, ei hikikuoppa. 

Taustalla pitkäaikainen kehitys 

Mistä Chilen epätasa-arvoisuus sitten juontaa juurensa? Moni tuntee Chilen synkän historian, johon sisältyy väkivaltainen vallankaappaus La Monedan palatsissa. Kenraali Augusto Pinochetin johtamat joukot valtasivat presidentin palatsin aseistettujen joukkojen tuella, ja maan tuolloinen presidentti Salvador Allende teki oletetusti itsemurhan samaisessa paikassa. Chilessä oli kuitenkin vaikuttanut jo 1960-luvulta lähtien niin kutsuttu Chicagon koulukunta, eli Chicagon yliopistossa opiskellut nuori eliitti, joka vakiinnutti asemansa muun muassa konservatiivisen El Mercurio -sanomalehden kautta. Koulukunta koostui äärimmäistä vapaamarkkinataloutta suosivista taloustieteilijöistä. 

Allenden aikana inflaatio huiteli pilvissä, joten vallankaappauksen jälkeen Chicagon koulukunnan edustajat saivat avainaseman Chilen parlamentista ja tehtävän uudistaa maan taloutta. Koulukunnassa oltiin sitä mieltä, ettei valtion tulisi tarjota sellaisia palveluita, joista markkinat voisivat huolehtia. Ajanjaksolla 1975–1986 maa koki valtavan taloudellisen vallankumouksen, jossa tärkeimmät valtionyritykset, sosiaaliturva ja terveydenhuolto yksityistettiin. Valtion omaisuutta myös siirrettiin hallinnon liittolaisille matalin hinnoin, mikä taas mahdollisti sen, että Chilen eliitti ja Pinochetin liittolaiset saattoivat rajoittaa markkinakilpailua ja luoda monopoleja, mikä kasvatti maan epätasa-arvoa.

Ihmiset jakautuivat niihin, joilla oli, ja niihin, joilla ei ollut, lääkäriperheeseen ja Estelaan. Kirjassa kuvataan hyvin, kuinka jo lapset ymmärtävät, että ne, joilla ei ole, ovat huonompia. Kodinhoitaja sattuu kuulemaan. kuinka pikkutyttö kysyy äidiltään, miksei tämä lainaa meikkejään Estelalle, jotta tästäkin tulisi puhdas. Estela ymmärtää, ettei tyttöä voi pelastaa siltä sokeudelta, jonka hänen vanhempansa ovat hänen ylleen langettaneet. 

Uusia suuntia 

Kirjan päähenkilö Estela on ulkopuolinen, hän ei liity ammattiliittoon, eikä löydä hengenheimolaisia muualta kuin eläinmaailmasta. Hän on tullut Santiagoon etsimään onneaan, tienatakseen rahaa sairaan äitinsä hoitoihin, mutta törmää epätasa-arvoon, jonka juuret ovat syvällä hänen kotimaansa mullassa. Estelan tarina on hänen äidissään, joka oli myös kotiapulainen ja sukupolvesta toiseen jatkuvassa köyhyydessä, jossa ne, joilla on, oppivat kyykyttämään ja ne, joilla ei ole, oppivat vihaamaan alistajiaan. Vaikka suuri tragedia kohtaa perhettä, ei Estelalta heru enää kyyneleitä heidän puolestaan, hän on jo ne vuodattanut. Hän myös tietää, että hänen tragediansa ovat hänen omiaan, eivät ne rikkaita kosketa. 

Chileläisten keskuudessa vaikuttaa olevan yhteisymmärrys, että asioita pitäisi muuttaa, mutta harvalla tuntuu olevan ajatusta siitä, miten. Esimerkiksi Chilen perustuslakia on yritetty uudistaa jo kaksi kertaa siinä onnistumatta. Nykyisen oikeistolaispresidentin José Antonio Kastin kaudella uutta uudistusprosessia tuskin tullaan käynnistämään. 

Ennen vahvasti kahtia vasemmistoon ja oikeistoon jakautunut maa tuntuu tällä hetkellä olevan matkalla entistä pirstaloituneemmaksi, kun koko järjestelmää vastustava liikehdintä vahvistuu. Vuonna 2019 perustettu Partido de la Gente (suom. Kansan puolue), joka vastustaa perinteistä  poliittista eliittiä ja pyrkii nostamaan “syvää kansan ääntä” esiin, on saanut ääniä erityisesti niiltä, jotka kokevat olevansa vasemmisto-oikeisto-akselin ulkopuolella, kaukana valtaapitävien huoneista. Puolueen vuoden 2025 vaalien slogan ni fachos ni comunachos (ei fasisteja eikä kommunisteja) kuvaa kenties sitä, miten puolue ja sen kannattajat asemoivat itsensä. 

Pieneen tyttöön, jota Estela kasvattaa ja viittaa tähän yleisesti pronominilla hän, Estela suhtautuu kahtiajakoisesti. Kun pieni tyttö syntyy, saa Estela myös hänen kasvatuksensa harteilleen. Hän näkee, kuinka tyttöä koulitaan erottumaan alaluokasta, hän myös näkee kaiken sen materiaalisen rikkauden, joka tyttöä ympäröi. Estela vihaa Juliaa, tyttöä, mutta samalla myös rakastaa tätä epätoivoisesti. Tulee mieleen erään chileläisen ystäväni kommentti: “Vihaan tätä maata niin syvästi, mutten osaa kuvitella asuvani muuallakaan.” 
Kohdattuaan tarpeeksi menetyksiä Estela vaikenee, hän lakkaa puhumasta, eikä edes pikkutytön Julian jatkuva kiusaaminen saa häntä pukahtamaan. Hän kärsii mykkänä ja katsoo vierestä, kun hänen palvelemansa rikas perhe vajoaa omaan onnettomuuteensa, jonka vääjäämätön lopputulos perhettä ravisteleva tragedia tuntuu olevan. Trabucco Zeránin teos saa muistamaan toisen loistavan kirjailijan, Tolstoin, kuuluisat sanat: “Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Ehkä tämä sama pätee myös maihin.