Kesällä 2026 yksi maailman seuratuimmista urheilutapahtumista levittäytyy Pohjois-Amerikkaan, kun Meksiko, Kanada ja Yhdysvallat toimivat kisajärjestäjinä jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuille. 16 kaupunkia täyttyy juhlista ja investoinneista saaden osakseen kansainvälistä huomiota. Spektaakkelin pinnan alla virtaa kuitenkin monimutkainen kertomus vedestä, siihen kohdistuvasta paineesta ja haitoista, jotka jakautuvat epätasaisesti.

Kesäkuun lähestyessä perinteinen ja sosiaalinen media, yritykset sekä mainostoimistot heräävät miljoonia katsojia ympäri maailmaa keräävän jalkapallon maailmanmestaruuskilpailun vetovoimaan. Eikä ihme, onhan kyseessä ennennäkemättömässä mittakaavassa järjestettävä jalkapallojuhla. Ensinnäkin kilpailut järjestetään kolmen maan, eli Meksikon, Kanadan ja Yhdysvaltojen, yhteistyönä. Lisäksi otteluita pidetään yhteensä 16:ssa kaupungissa ja osallistuvia joukkueita on 48, mikä on 16:n joukkueen lisäys verrattuna aikaisempiin maailmanmestaruuskilpailuihin.

Meksikossa otteluita järjestetään Guadalajarassa, Monterreyssa ja pääkaupunki Mexico Cityssä. Kiitos meksikolaisten ystävieni, sosiaalinen media syöttää minulle jo tässä vaiheessa mukaansa tempaavaa laulua ”Traigo los tres colores. Hoy gana México señores…” (suom. Tuon mukanani kolme väriä. Tänään Meksiko voittaa). Iloinen laulu sopii tunnelmaan –  pääseehän Meksiko jo kolmatta kertaa isännöimään tätä megalomaanista tapahtumaa.

Maat taistelevat kisaisännyydestä kynsin hampain. Puolestapuhujat rummuttavat lupauksia paremmista työllistymismahdollisuuksista ja suurista tuloista paikallisille yrityksille. Kisat ovat myös kannustin isäntämaalle tehdä parannuksia infrastruktuuriin. Vuoden 2014 kisoja isännöinyt Brasilia esimerkiksi sijoitti arviolta 19 miljardia dollaria erilaisiin projekteihin, kun taas vuoden 2022 Qatarin kisojen valmisteluihin kului yli 22 miljardia dollaria. Pääasiallisesti rahaa käytetään stadioneiden huoltoon ja rakentamiseen sekä lentokenttien ja teiden korjaamiseen. 

Lupauksissa on perää. Loppuunmyydyt stadionit ovat pullollaan katsojia, jotka tarvitsevat majoitusta ja ruokaa, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä he ostavat ja tekevät, ja mukaan voidaan laskea vielä pelaajat, huoltojoukot ja tuhannet tapahtumaa järjestävät ihmiset. Onko siis ihme, että pesot kiiluvat silmissä kuljetuspalveluissa, lentoyhtiössä, hotelleissa ja ravintoloissa? Kassavirran huumassa tuhansia ihmisiä palkataan ympäri maata (ainakin väliaikaisesti) töihin. 

Kansainvälisestä näkyvyydestä ei innostu vain Meksiko. Ilon kiljahduksia kajahtelee tapahtuman suurten kansainvälisten sponsoreiden toimistoissa ja streaming-palveluiden pääkonttoreissa. Yksi tapahtuman vetotekijöistä on myös lupaus näkyvyydestä sekä mahdollisuus houkutella kansainvälisiä sijoittajia. 

Tapahtumalla on kuitenkin kääntöpuolensa. Se, joka ei näy stadioneilla tai juhlissa. Se, joka ei saa paljon mediatilaa.

Jalkapallon maailmanmestaruuskisojen haitat eivät ole uusi ilmiö. Qatarin vuoden 2022 kisoja edelsi vaahtopäinen kritiikkiaalto ihmisoikeusloukkauksista,boikotointi-ilmoituksia sekä monenlaisia eri tahoilta satelevia vaatimuksia. Kritiikki oli aiheellista, liittyihän kisojen valmisteluun vakavia työoikeusongelmia, siirtotyöläisten hyväksikäyttöä sekä huonoista työoloista johtuvia kuolemia. Puhumattakaan ahtaasta tilasta, jossa LGBTQ-ihmiset maassa elävät. Aiemmin myös Brasilian vuoden 2014 kisojen protestit levisivät ympäri maata iskulauseella “FIFA-tason palvelut vs. arjen todellisuus”, mikä paljasti kuilun globaalin spektaakkelin ja paikallisten tarpeiden välillä.

Kisojen kustannukset ovat megalomaaniset. Rahat on hankittava jostain, joko lainoina tai karsimalla muista hankkeista. Ja miksi? Siksikö että kisayleisö pääsee nauttimaan huippuluokan stadioneista? Brasiliassa stadionit ovat saaneet lempinimen ”white elephants” eli valkoiset elefantit, koska ne ovat kisojen jälkeen olleet vajaakäytöllä ja muodostuneet taloudellisiksi rasitteiksi, joita ylläpidetään julkisilla varoilla. Mielipidekyselyssä 61 % brasilialaisista koki kisojen isännöinnin negatiivisena asiana. He perustelevat kantaansa sillä, että se vie julkisia varoja pois koulutuksesta ja muista julkisista palveluista, kuten vesihuollosta. Veteen ja sen puutteeseen liittyvät haitat jakautuvatkin epätasaisesti. Mutta miten jalkapallo ja vesi liittyvät toisiinsa?

Vesi, tuo sininen arvokimpale

Intialaisen ympäristöaktivistin Vandana Shivan mukaan vedestä on tullut 2000-luvun öljy. Siksi onkin osuvaa, että Qatarin vuoden 2022 kisojen ympäristökriitiikki kohdistui energiankulutuksen lisäksi vedenkulutukseen aavikko-olosuhteissa. Vesi, tämä pinnan alla virtaava kulta, on poissa katseista katsojien tuijotettaessa stadionin kentän poikki liitävää palloa. Kuitenkaan ilman vettä kisoja ei olisi.

Kisaisäntä Meksikolle ongelmat vesi-infrastruktuurin kanssa eivät ole uusia. Maa onkin paininut vesikysymysten kanssa jo pidempään ja suurkaupungit ovat riippuvaisia ylikäytetyistä pohjavesivarannoista. Meksikossa asuneet tai vierailleet ovat varmasti nähneet rakennusten katoilla komeilevat vesisäiliöt tai nauttineet hotellien alla olevista vesisäiliöistä, joita kutsutaan nimellä systernas, ja joista vettä pumpataan rakennuksiin hetkinä, jolloin veden jakelu on estynyttä tai se on katkaistu. Monissa kaupungeissa tuttuja ovat myös vesisäiliöiset autot, las pipas, joilla vettä kuljetaan ja joiden lasteilla paikataan vesijohtoverkoston puutteita. Välillä vesikuljetusten asiakkaina ovat yksityishenkilöt kippojensa ja kuppiensa kanssa. Välillä taas koko auton lasti pumpataan letkuja pitkin rakennusten vesisäiliöihin, koska niitä ei ole ehditty täyttää vesijohtovedellä ennen vesikatkosta.

Mitä enemmän on väkeä, sitä enemmän on kysyntää vedelle.

Kyseessä ei ole vain stadionin viherikkö, joka juo päivittäin jopa 100 000 litraa vettä. Vettä kuluu myös harjoituskenttien kasteluun, katujen huoltoon, sanitaatioon (mm. suihkuihin ja vessojen vetämiseen) sekä asuntojen ja hotellien tarpeisiin aina siivouksesta ruoanlaittoon. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä. 

 

Vaikka veden niukkuus pakottaa etenkin kaikista heikoimmassa asemassa olevia turvautumaan epävirallisiin vesipalveluihin tai jonottamaan astiat käsissä vesiautojen luona, ei Meksikossa ole kisoja edeltävänä aikana tehty suoria investointeja vesi-infrastruktuurin parantamiseen. Rahaa kyllä laitetaan palamaan, mutta Brasilian lailla suuri osa investoinneista kohdistuu lentokenttien ja stadioneiden kunnostamiseen. Vaikka varmasti kaikki Meksiko Cityn lentokentällä vierailleet ovat sitä mieltä, että kentän ehostus on ehdottoman tarpeellinen, myös rakennustyöt vaativat vettä.

Vesi-infrastruktuuriin liittyvä panostuksen puute ei tule yllätyksenä. Liittovaltion vesisuunnitelmasta vastaava CONAGUA (Comisión Nacional Del Agua) on vasta vuodesta 2024 alkaen ottanut viisivuotissuunnitelmassaan huomioon, että myös turismi vaikuttaa vesiverkoston kuormitukseen. Tätä ennen vesisuunnitelmassa todettiin vain, että veden puute voi vaikuttaa negatiivisesti turismin määrään. Tätä pidettiin huolestuttavana maan tavoitellessa paikkaa maailman viiden suosituimman matkailumaan joukossa.

Katsontatavan muutos on nähtävissä. Uudessa viisivuotissuunnitelmassa CONAGUA on huomioinut, että turismi ei saa vaarantaa paikallisväestön vedensaantia. Myös joulukuusta 2025 voimassa ollut laki kansallisista vesivarannoista (la Ley de Aguas Nacionales) on askel oikeaan suuntaan. Laki määrittää veden ihmisoikeudeksi ja asettaa veden saatavuuden turvaamisen päivittäistarpeisiin teollisten käyttötarkoitusten edelle. 

Huolestuttavaa toki on, että uusi laki sekä CONAGUA tarjoavat ratkaisuehdotuksiksi ainoastaan yritysvastuuta, painottaen hotellien ja turismipalveluiden vastuuta vedenkulutuksen säätelyssä. Suunnitelmaa riittämättömän vesi-infrastruktuurin parantamiseen ei ole. Yritykset toki voivat ja niiden tuleekin tehdä osansa, mutta ne eivät voi rakentaa kaupunkien tarpeita vastaavaa vesi-infrastruktuuria. Se on liittovaltion ja osavaltioiden tehtävä. 

Yhden kisakaupungin, miljoonien asukkaiden Mexico cityn, yksi tärkeimmistä veden lähteistä on Cutzamala-järjestelmä, joka rakennettiin vastaukseksi pääkaupungin kuivuneille pohjavesivarannoille jo 80-luvulla – osuvasti vuosikymmenellä, jolloin Meksiko viimeksi isännöi kisoja. Vesimäärä kuitenkin laskee vuosi vuodelta ja on tällä hetkellä alle kestävän uusiutumistason. Yksi syy on kasvanut väestö, jonka perässä kaupungin vesi-infrastruktuuri ei ole pysynyt. Veden tarpeen kasvaessa arviolta 35 % pääkaupungin vesiputkistoissa virtaavasta nesteestä valuu hukkaan vuotojen ja vanhentuneen järjestelmän vuoksi. Myöskään ilmastonmuutos ei helpota tilannetta: kuumuuden on arvioitu pahentuvan ja sademäärien ennustettavuuden heikentyvän tulevina vuosina. Kun tähän lisätään vielä mahdollisuus vesiverkostoa entisestään kuormittavista maanjäristyksistä, voisi luulla, että vesikysymykset olisivat tällä hetkellä kuumin poliittinen puheenaihe Meksikossa –  tai edes yksi tärkeistä investointien kohteista. 

Näin ei kuitenkaan ole. Vettä hallinnoivat tahot ohjaavat vettä järjestelmällisesti taloudellisesti tuottaviin kohteisiin, usein paikallisyhteisöjen kustannuksella. Eikä vain pääkaupungissa. Toinen isäntäkaupungeista, Monterrey, kärsi vuonna 2022 pitkään laajoista vesiongelmista. Tuolloin osassa kaupunginosista vesijohtovesi oli katkaistu jopa päiviksi ja ihmiset joutuivat turvautumaan vesiautoihin täyttääkseen päivittäisten askareiden, kuten ruoan laiton, veden tarpeen. Rikkaammillakin alueilla katkoksia esiintyi, mutta ei niin laajasti. Samaan aikaan alueella toimivat Coca-Cola ja Heineken pumppasivat miljardeja litroja vettä pullotettavaksi ja myytäväksi. Vaikka tämä on tuottoisaa näille ylikansallisille yrityksille Meksikon ollessa pullotetun veden valtamarkkina-aluetta, korostaa tämä hyvin vesikysymyksiin liittyvää epätasa-arvoa. Vettä riittää myytäväksi, mutta ei käytettäväksi.

Vaikka vesihaasteet puhuvat puolestaan, liittovaltio on kiristänyt vesi-infrastruktuurin osalta rahahanoja vuosi vuodelta tiukemmalle, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Investointeja on luvassa matkailijoiden suosimaan Baja Californian osavaltioon sekä kansainvälisiä yrityksiä houkuttelevaan Sonoran osavaltioon. 

Suurtapahtumien paradoksi: runsauden saarekkeita niukkuuden keskellä

Meksikossa kisavalmistelut etenevät kovaa vauhtia. Lentokenttien seinät saavat uutta maalia, stadioneita kiillotetaan ja viherikköjä kastellaan. Kysymykset pohjavesistöjen kestävästä käytöstä tai vesi-infrastruktuurin tasosta eivät kuitenkaan pääse otsikoihin. Ihmisillä on kiire pohtia, miten katsoa kaikki ottelut ja seurata, keitä pelaajia kentällä nähdään.

Vesi-infrastruktuurin laajamittaisen parantamisen osalta ei edes Ethan Hunt pystyisi tekemään tällä aikataululla mahdottomasta tehtävästä mahdollista. Tietoisuutta voi kuitenkin nostaa, veden käyttöä pohtia ja Qatarin ja Brasilian virheistä oppia. 

Vasta kisojen jälkeen voidaan arvioida niiden todelliset vaikutukset ja ympäristökuormitukset, mutta kisojen aikanakin vesikysymykset ovat nähtävissä niille, jotka osaavat katsoa. Veden puutokset tulevat näkymään paineen laskuna putkistoissa, tuntien tai jopa päivien mittaisina vedenjakelukatkoksina sekä jonoina vettä kuljettavien pipas-autojen luona. Lisäksi ne näkyvät kasvavana huolena ja aikataulutuksen haasteina, kun samaan aikaan pitäisi olla odottamassa vesiautoja ja tekemässä töitä. 

Ikävä kyllä stadioneilla ja hotelleissa tätä todellisuutta tuskin tullaan näkemään. Vierailijoiden silmät saavat pysyä rauhassa suljettuina, kun vettä ohjataan heitä kohti. Näyttäisi siltä, että vaatimus vesi-infrastruktuuriin panostamisesta tulee ajankohtaiseksi vasta, kun se vaikeuttaa etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisryhmien elämää. Vesi perusoikeutena kun ei (ainakaan vielä) ole kiilannut kaupallisten lupausten ohi, vaikka tavoite tästä onkin kirjattu uutuuttaan kiiltävään lakiin.

Kesällä 2026 maailma seuraa jalkapalloa. Pinnan alla käydään kuitenkin toista ottelua siitä, kenellä on oikeus veteen, kuka siitä päättää ja kuka maksaa hinnan.