Kun presidentti Trumpin virkaanastujaisissa samaan kuvaan presidentin rinnalle ikuistettiin maailman rikkaimmat miehet, alkoi puhe uuden sukupolven oligarkiasta. Siitä huolimatta Yhdysvaltojen politiikassa luokasta uskaltaa puhua vain harva, haiskahtaahan rikkaiden kritisointi amerikkalaiseen nenään helposti laiskuudelta ja kommunismilta. 

Ilman näyttävää uraa liike-elämässä Donald Trump ei olisi presidentti. Keskiluokkainen Trump olisi kaikella todennäköisyydellä kuin kuka tahansa Floridaan eläköitynyt kahdeksankymppinen newyorkilaisänkyrä, joka vaivaisi mauttomilla, polveilevilla ja itseäänkorostavilla anekdooteillaan lähinnä perhettään ja kanssagolffareita. 

Raha ja valta ovat kuitenkin aina löytäneet toisensa ja kirittäneet Trumpin Valkoiseen taloon jo kahdesti. Nyt toisen kauden aikana rahan mahti politiikan huipulla on räikeämpää kuin koskaan, ja miljardöörien näyttävä nousu Trumpin rinnalle onkin ollut enemmän kuin tavanomaista lahjoittajien liehittelyä. 

Välittömästi Trumpin toisen kauden käynnistyttyä presidentin kakkosmiehen rooliin nousi ilman poliittista mandaattia eteläafrikkalaistaustainen miljardööri Elon Musk. Vaikka ailahtelevan kaksikon yhteinen matka päättyi myöhemmin keväällä julkiseen sanasotaan, oli Muskin ja hänen johtamansa DOGE-viraston omavaltainen talouspolitiikka dystooppinen esimerkki siitä, miten lähes mystisenä liikemiesnerona tunnetuksi tullut Musk sai presidentiltä käytännössä vapaat kädet ”tehostaa” hallinnon keskeisiä toimielimiä.

Sattumaa se ei kuitenkaan ollut. Trumpin, Muskin, Mark Zuckerbergin ja Jeff Bezosin kaltaisten miljonäärien tarina puhuttelee monia amerikkalaisia sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Ja kun raha puhuu, amerikkalaiset kuuntelevat.

Oli kyse sitten valtakunnan politiikasta, toimistonsa sohvalla nukkuvasta Wall Street -mogulista tai kolmea työtä painavasta yksinhuoltajasta, amerikkalaisia ohjaa usko siitä, että menestys ja vauraus ansaitaan lahjakkuudella ja kovalla työllä, ja siten poikkeuksellinen menestys on merkki poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Uusrikkaille ei tuhahdella, vaan jokainen menestystarina on muistutus siitä, että amerikkalainen unelma on kuin onkin jokaisen saavutettavissa. Miljardööri on poikkeusyksilö.

Usko amerikkalaiseen unelmaan istutetaan varhain ja asuu syvällä. Kun keskivertoamerikkalaista pyytää kuvailemaan vanhempiaan, nousee ensimmäisten attribuuttien joukkoon lähes poikkeuksetta vahva työmoraali. ”Hardworking people” on kohteliaisuus, joka lausutaan ääni täynnä ylpeyttä ja jota usein seuraa lista vuosikymmeniä jollei sukupolvia kestäneistä uhrauksista, joiden varaan perheen toimeentulo ja lasten elämän edellytykset on rakennettu. 

”Surullista”, saattaisi moni eurooppalainen ajatella.

Siinä missä eurooppalaisille luokka on ollut perustavanlaatuinen, joskin tunteita herättävä osa poliittista järjestelmää kautta vuosisatojen, on monen amerikkalaisen vaikea nähdä systeemisten rakenteiden roolia vallan ja vaurauden kasautumisessa – ainakaan omassa yhteiskunnassaan. 

Amerikkalaisen identiteetin syvintä ydintä olevat periaatteet yksilön vapauksista ja vastuista ovat kautta aikojen ruokkineet poikkeuksellisia menestystarinoita. Ja kun talous on kasvanut ja työpaikkoja syntynyt, on kovan työn eetosta alettu tulkita niin, että vauraus on merkki kyvykkyydestä ja vain laiskat kritisoivat rikkaita. Näin jo valmiiksi etuoikeutetut nousevat asemaan, jossa raha tuo koskemattomuuden ja jota on erittäin vaikea haastaa ilman korkeaa poliittista hintaa ja kommunistiksi leimautumista. 

Tämän ongelman kanssa on jo ainakin kolmissa peräkkäisissä presidentinvaaleissa painiskellut myös demokraattipuolue. 

Puolueen vasemmistosiivestä löytyy ääntä ja erityisesti moniin urbaaneihin nuoriin vetoavaa aatteen paloa, jota edustavat niin vanhan koulun Bernie Sanders kuin milleniaalien Alexandria Ocasio-Cortez ja New Yorkin pormestarin paikasta mittelevä Zohran Mamdani. Samaan aikaan kuitenkin myös moni demokraatti vierastaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavaa, usein epäamerikkalaiseksi miellettävää retoriikkaa. Poliittinen realiteetti on, että monelle amerikkalaiselle luokkaeroista puhuminen on vähintäänkin mautonta ja pahimmillaan suorastaan radikaalia ja vaarallista.

Tulevien kahden vuoden aikana demokraattipuolueella on edessään tärkeä tehtävä, jonka keskiössä on se, miten rahasta uskalletaan puhua. Ennen seuraavan presidenttiehdokkaan valintaa on mietittävä, kuinka rohkeasti puolue itsensä asemoi niissä kriittisissä kysymyksissä, jossa arvot ja talouspolitiikka kohtaavat. 

Kun Musk ajoi keväällä läpi koko Yhdysvaltain kehitysyhteistyövirasto USAID:n lakkauttamisen, tiivisti Bill Gates nurinkurisen asetelman traagisuuden toteamalla maailman rikkaimpien miesten riistävän maailman köyhimmiltä lapsilta. Sen jälkeen leikkaukset ovat osuneet heikoimpiin myös kotimaassa – eikä vakavasti otettavaa poliittista vastavoimaa siitä huolimatta näy eikä kuulu.

”Iso osa ongelmaa on, etteivät amerikkalaiset lähimainkaan ymmärrä, miten rikas Amerikka on”, tiivisti eräs amerikkalainen analyytikko viime keväänä allekirjoittaneelle kahvikupin äärellä. ”Ja koska ihmiset eivät ymmärrä vaurauden mittakaavaa, eivät he myöskään osaa vaatia omaa osaansa – mikä toki hyödyttää niitä, joiden koreihin kansantalouden hedelmät kerätään.”

“Huippuyksilöiden” menestystarinat ruokkivat yksilökeskeistä kulttuuria, ja niin kauan kun keskivertoamerikkalaisen annetaan uskoa, että valta, vauraus ja viisaus kulkevat käsi kädessä, on amerikkalaisen yhteiskunnan lipuminen oligarkiaan todellinen uhka.