Havelin epäpoliittinen politiikka on arvopohjaista realismia: naureskelun sijaan se kannattaa ottaa vakavasti, koska se voi yhdistää ihmisiä yhteisiin arvoihin ja tavoitteisiin aikana, jolloin vastakkainasettelu vahvistuu.

Kirjailija, ajattelija ja yksi merkittävimmistä tšekkiläisistä poliitikoista, Václav Havel, syntyi yhdeksänkymmentä vuotta sitten. 

Havel ei saanut perheensä porvaritaustan takia opiskella kommunistisessa Tšekkoslovakiassa mitään taiteeseen liittyvää, mutta siitä huolimatta hän ryhtyi esseiden ja absurdien näytelmien kirjoittajaksi. 

Havel kuului hallintoa avoimesti arvostelevien ja sen vainoamien ihmisten joukkoon, ja hänen teostensa – jotka kritisoivat usein sensuuria ja byrokratiaa – julkaiseminen ja esittäminen kiellettiin. Havel toisinajattelijakollegoineen puolusti epäoikeudenmukaisesti oikeudessa tuomittuja ihmisiä ja vaati hallinnolta ihmisoikeuksien noudattamista.  

Havel joutui toimintansa seurauksena kahdesti vankilaan. Ensimmäisen vankeusrangaistuksen sijaan Havelille tarjottiin mahdollisuus lähteä maanpakoon Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi.

Vuoden 1989 samettivallankumouksen aikana Havel oli yksi maan demokratisoitumista vaativan Kansalaisfoorumi-liikkeen perustajista ja myöhemmin liikkeen presidenttiehdokas. Havel äänestettiin Tšekkoslovakian presidentiksi joulukuussa 1989 ja hän toimi Tšekkoslovakian ja myöhemmin Tšekin presidenttinä vuoteen 2003 saakka.

Ei liene liioiteltua sanoa, että Havelin nauttima vahva arvostus lännessä on parantanut Tšekin mainetta ja edesauttanut maata pääsemään Natoon sekä EU:hun tilanteessa, jossa maan tilannetta ovat värittäneet erilaiset sisäpoliittiset kriisit ja yhteiskunnalliset levottomuudet. 

Tšekissä suhtautuminen Haveliin ei ole ollut yhtä yksituumainen kuin ulkomailla. Toisille hän on demokratian puolustaja ja rakentaja, jopa moraalinen auktoriteetti. Toisille Havel taas on ollut tekopyhä moralisti, naiivi haaveilija tai pettymyksen aiheuttaja, kun demokratia ja vapaus toivat mukanaan myös epävarmuutta, elintason laskua ja työttömyyttä.    

Vaikka Havelia käsittelee monipuolisesti laaja joukko dokumenttielokuvia ja kirjoja, hänestä on tullut jokseenkin yksinkertaistettu symboli tai suorastaan ikoni. 

Ilman perehtymistä Havelin ajatteluun on kuitenkin mahdotonta sanoa, onko Havel pelkästään merkittävä historiallinen hahmo, vai ovatko hänen ajatukset relevantteja edelleen, Tšekissä tai Suomessa.   

Epäpoliittinen politiikka  

Václav Havelilta kysyttiin usein, onko hän vasemmistolainen tai oikeistolainen. Havel kieltäytyi luokittelemasta itseään oikealle tai vasemmallekaan. Hän sanoi sydämensä olevan kallella vasemmalle siinä mielessä, että hän oli kiinnostunut sorretuista ja solvatuista. Toisaalta hän näki, että markkinatalous on ainoa toimiva talousjärjestelmä – silloin, kun se on ankkuroitu moraaliin, sääntelyyn ja tapoihin. 

Havel selitti maailmankuvaansa myös sillä, ettei hän halunnut hyväksyä minkään ideologian suljettua sääntöjärjestelmää ja ennakkoluuloja. Hän oli omasta mielestään valmis muuttamaan mieltään, jos huomasi olevansa väärässä. Esimerkiksi vielä 1990-luvun alussa Havel oli sitä mieltä, että Neuvostoliiton hajottua Natoakaan ei enää tarvita. Myöhemmin hänestä kuitenkin tuli Tšekin Nato-jäsenyyden vahva kannattaja. 

Miten yhteiskunta sitten piti Václav Havelin mielestä järjestää? Havel muotoili omaa poliittista ohjelmaansa niin sanottuna epäpoliittisena politiikkana. Sen keskiössä oli inhimillinen elämä ja aidot ihmissuhteet, moraalin nostaminen politiikan yläpuolelle, henkilökohtaisen vastuun kantaminen ja luonnon suojeleminen. Vastustettavien joukkoon kuuluivat puolestaan ideologiat, jäykät massamaiset puolueet tunnuslauseineen, kuluttamisen palvonta sekä byrokratia. Nämä kaikki olivat Havelin mielestä manipulointia, joka vieraannuttaa ihmistä luonnollisesta maailmasta. 

Hän uskoi aitoon yhteisöllisyyteen ja spontaaniin organisoitumiseen. Vakiintuneita organisaatioita parempia olivat Havelin mukaan innokkaiden ad hoc toteuttamat rakenteet, jotka tavoitteensa saavutettuaan katosivat. 

Vaikka Havel tunnetaan erityisesti totalitaarisen järjestelmän osuvasta kritiikistä ja pilkkaamisesta, hän ei ollut ollenkaan varma siitä, pystyvätkö länsimaiset demokratiat ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmia, kuten maapallon resurssien rajallisuuden ja talouskasvun yhteentörmäystä, yhtään sen paremmin. Havel näki myös, että lännessä pystytään manipuloimaan ihmisiä paljon itää ovelammin, erilaisia markkinointikikkoja hyödyntäen. 

Havelin ajattelu voi nykyajasta käsin vaikuttaa varsin utopistiselta. Tämä johtuu siitä, että hän muotoili sitä ajassa, jolloin Neuvostoliiton hajoaminen tai kommunismin romahtaminen ei näyttänyt todennäköiseltä. Siksi toisinajattelijat keskittyivät pikemminkin “totuudessa elämiseen” omassa yhteisössään järjestelmästä huolimatta kuin paremman järjestelmän keksimiseen. 

Havelin ajatukset nykymaailmassa

Usein kuulee, että elämme nyt poikkeuksellisia aikoja täynnä epävarmuutta ja murrosta. Joissain asioissa 2020-luvun Suomi kuitenkin muistuttaa 1990-luvun Tšekkiä, jolloin Havel toimi maan presidenttinä. Sille ajalle oli ominaista muun muassa korkea työttömyys, ihmisten sosiaalinen eriytyminen, vastakkainasettelu ja rasismi. Siksi on syytä pohtia, olisiko Havelin ajatuksista hyötyä nykytilanteessamme. 

Havelin haluttomuutta asemoitua poliittiselle kartalle voi kritisoida populistisena pyrkimyksenä kerätä poliittisia pisteitä mahdollisimman laajalta. Se on mahdollista nähdä myös jonkinlaisena älyllisenä alibina, vastuuvapauslausekkeena. Toisaalta sitä voi myös pitää haluna itsenäiseen ajatteluun, joka on kiinnostavaa juuri tässä ajassa, jolloin kaikki ihmiset ja ajatukset yritetään sijoittaa sopivaan lokeroon vasemmisto–oikeisto–liberaali–konservatiivi-nelikentässä. Joskus taustalla on yksinkertaistamisen halu, joskus ihan vain lyömäaseen saaminen vastustajaa vastaan.

Tästä seuraa kärjistäen se, että poliittisen lokeron mukana tulee valmis paketti ennakkoon mietittyjä kantoja asiaan kuin asiaan, joita täytyy puolustaa henkeen ja vereen. Aidon debatin sijaan kaivaudutaan omiin poteroihin ja huudetaan sieltä päin. Sellaista nähdään myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa, varsinkin nyt, kun eduskuntavaalit lähestyvät. Olisi kuitenkin virkistävää kuulla päättäjiltä enemmän itsereflektointia siitä, että jokin ideologisesti motivoitunut ratkaisu ei osoittautunutkaan toimivaksi, ja siksi sitä on muutettava. Se olisi myös vastuunkantoa, jota Havel peräänkuulutti. 

Havelin epäpoliittisella politiikalla on periaatteellisen tason lisäksi myös käytännön taso, joka tarkoitti itseorganisoitumista yhteisen hyvään eteen. Tässä kärjistyneessä ajassa ihmisiä yhteentuova paikallinen, ruohonjuuritason toiminta on korvaamaton sosiaalisen koheesion lähde. Ei liene sattumaa, että myös Tšekin presidentti Petr Pavel vetosi viime uudenvuodenpuheessaan aktiiviseen kansalaistoimintaan ja yhteistyöhön, kuten vapaaehtoiseen palokuntaan, urheiluseuroihin ja kaikenlaiseen vapaaehtoistoimintaan. Pavelin mukaan kansan yhtenäistämistä on turhaa odottaa poliitikoilta, sillä politiikan perusluonne on asioiden asettaminen vastakkain. Yhteiset ponnistukset sen sijaan paljastavat, ettei kahtiajako ole niin syvä kuin miltä se joskus tuntuu.

Epäpoliittinen politiikka voi paikallisen tason lisäksi toimia myös silloin, kun halutaan saavuttaa isoja yhteiskunnallisia muutoksia. Kansalaisliikkeet, jotka eivät julistaudu tietyn ideologian tai puolueen kannattajiksi, voivat saada helpommin laajempaa hyväksyntää ja kannustusta.

Serbian korruption vastaiset ja parempaa hallintoa vaativat mielenosoitukset olivat opiskelijoiden, ei oppositiopuolueiden, vetämiä. Tämä toimi paikallisessa kontekstissa, jossa oppositio on heikko ja hajanainen. Päivänpolitiikan yläpuolella oleminen pystyi turvaamaan mielenosoituksille laajan yhteiskunnallisen tuen.    

Vähän samantyyppisen lähestymistavan on valinnut myös Unkarin nykyinen pääministeri Péter Magyar. Magyar ei voittanut Unkarissa 16 vuotta hallinnutta Fidesziä loikkaamalla sieltä vakiintuneeseen oppositiopuolueeseen, vaan liittymällä tuntemattomaan pienpuolueeseen, josta hän teki koko kansan liikkeen. 

Kanadan pääministeri Mark Carney taas löysi Havelin ajatuksista ratkaisuja kasvaviin jännitteisiin Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten välillä sekä maailmanjärjestyksen murrokseen. Viime vuonna Davosissa pitämässään puheessa Carney viittasi Havelin vuonna 1978 kirjoittamaan Voimattomien voimaa -esseeseen. Esseessä Havel selittää, että järjestelmän voima ei ole peräisin sen totuudenmukaisuudesta vaan siitä, että jokainen yksilö esittää järjestelmän olevan totta, vaikkei usko siihen. Toisin sanoen: elää valheessa.

Carneyn mukaan olemme eläneet valheessa, kun olemme vedonneet yhdysvaltavetoiseen sääntöpohjaiseen järjestelmään, vaikka tiesimme, että sääntöjä sovelletaan valikoivasti, emmekä puuttuneet siihen. Olemme olleet mukavuudenhaluisia, ja Yhdysvaltain hegemonia on sopinut meille. Carneyn mielestä meidän täytyy elää totuudessa, eli tunnustaa tosiasiat ja tehdä työtä niiden asioiden eteen, joihin uskomme. Tämä tarkoittaa keskisuurten valtojen yhteistyötä. Paluuta vanhaan järjestelmään Carney ei näe. 

Haasteet ja vahvuudet

Havelin ajattelun ytimeen liittyy kuitenkin myös perustavanlaatuisia haasteita. Kuka määrittelee sen moraalin ja ne arvot, jotka nostetaan politiikan yläpuolelle? Mikä ja kenen totuus on se, jossa ihmisten pitää elää? Jos Havel näki, että demokraattisissa yhteiskunnissa manipuloidaan ihmisiä paljon ovelammin, tarkoittaako se, että juuri demokratiassa olemme taipuvaisia elämään valheessa? Tarvitseeko siis demokratia toisinajattelijoita? 

Juuri tästä Havelin ajattelua joskus kritisoidaan. Tšekkiläisen toimittaja Michal Tomešin mukaan Havelin ajatukset ovat osoittautuneet osittain tyhjiksi, sillä käytännössä niihin voi vedota kuka tahansa “nationalisteista kommunisteihin”. 

Äärimmäisenä esimerkkinä Havelin ajatusten muodollisesta soveltamisesta voi pitää konservatiivista amerikkalaista Return to the Land -yhteisöä, joka rakentaa vain valkoisille tarkoitettua asutusta Arkansasissa. Kyse on paikallisen yhteisön spontaanista toiminnasta yhteisen päämäärän eteen. Yhteisön jäsenet varmasti pitävät toimintaansa omien arvojensa mukaisena.

Väitän, että tällainen toiminta ei kuitenkaan ole Havelin ajatusten hengen mukaista. Havel vetosi toisinajattelijan kapeassa tilassaan hieman epämääräisesti moraaliin ja totuuteen. Kun Havelilla oli vapaan maan presidenttinä jo enemmän liikkumatilaa, hänen arvomaailmansa konkretisoitui demokratian, oikeusvaltion ja yhdenvertaisuuden puolustajaksi.

Hän puolusti monipuoluejärjestelmää tilanteessa, jossa suurimmat puolueet halusivat kaventaa pienempien puolueiden vaikutusvaltaa. Hän puolusti yleisradion riippumattomuutta silloin, kun vaikutti siltä, että poliitikot halusivat ohjailla sitä. Hän myös vaati Euroopalta vastuunkantoa maailman ekologisista, sosiaalisista ja taloudellisista haasteista – ilman entisen hegemonin postkolonialistista ylimielistä holhoamista ja maailman moninapaisuutta kunnioittaen. 

Jossain määrin tämä muistuttaakin presidentti Alexander Stubbin arvopohjaista realismia. Stubb määrittelee sen itse niin, että sen peruskiviä ovat länsimaiset arvot, kuten demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet, mutta samalla maailman suurten haasteiden ratkaisemiseksi on tehtävä yhteistyötä myös sellaisten maiden kanssa, jotka ovat kanssamme eri mieltä. 

Sekä Stubbin että Havelin konsepteja voi oikeutetusti kritisoida siitä, että ne tarkoittavat yhtä aikaa kaikkea ja ei mitään, sillä niiden alle mahtuu paljon, jopa liikaakin. Niiden laajuus voi kuitenkin yhdistää ihmiset oikealta vasemmalle ja liberaaleista konservatiiveihin. Se ei ole tässä maailmantilanteessa vähäistä. 

Esseen lähteenä on käytetty teosta Václav Havel: Euroopan toivo – Esseitä ja puheita 1978-2002 (Niin & näin, 2020).