Karibian Haiti ja Andien Ecuador edustavat kahta erilaista, mutta toisiinsa kytkeytyvää kehityskulkua valtiollisen järjestyksen murenemisesta: toisessa valtio on menettänyt käytännössä monopolinsa väkivaltaan, toisessa valtio on vastannut rikollisuuden haasteeseen militarisoimalla sisäisen turvallisuuden. Molemmat tapaukset pakottavat kysymään, mitä tapahtuu, kun rikollisten aiheuttama väkivalta muuttuu poliittiseksi kysymykseksi ja missä vaiheessa rikollisuuden torjunta alkaa muokata itse valtiota?

Valtion väkivallan monopoli eli ajatus siitä, että vain valtiolla on oikeus käyttää järjestäytynyttä väkivaltaa yhteiskuntarauhan turvaamiseksi, on modernin valtion keskeinen tunnuspiirre. Tämä periaate voi kuitenkin heikentyä, hajota tai muuntua tavoilla, jotka paljastavat valtion vallan rajat. Haitin ja Ecuadorin viimeaikainen kehitys havainnollistaa tätä murrosta kahdesta vastakkaisesta suunnasta. Haitissa väkivaltamonopoli on käytännössä rapautunut, kun aseelliset ryhmät ovat ottaneet haltuunsa valtiolle kuuluvia tehtäviä. Ecuadorissa taas valtio pyrkii säilyttämään otteensa väkivallasta laajentamalla turvallisuuskoneistoaan ja militarisoimalla rikollisuuden torjuntaa. Kummassakaan tapauksessa valtio ei pysty enää tuottamaan turvallisuutta kansalaisilleen. Ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja kärsivät esimerkiksi nälästä ja väkivallasta. Kärsimys myös lisää väkivaltaa ja itseään ruokkiva väkivallan kierre on valmis. Pikkuhiljaa väkivallan monopolin mureneminen johtaa myös legitimiteetin murenemiseen. 

Haiti: valtiollisen auktoriteetin hajoaminen

Haitissa aseelliset ryhmät hallitsevat suuria osia pääkaupunki Port-au-Princesta sekä keskeisiä kuljetusreittejä kuten valtateitä ja satamia. Tässä ei ole kyse vain rikollisuudesta, vaan rinnakkaisesta vallankäytöstä. Jengit säätelevät liikkumista, verottavat paikallista taloutta ja määrittävät arjen turvallisuutta.

Valtion hallinnollinen heikkous ei syntynyt tyhjiössä. Pitkittynyt poliittinen epävarmuus presidentti Jovenel Moïsen murhan jälkeen, presidentinvaalien lykkääntyminen kymmenellä vuodella ja siirtymäjärjestelyjen hauraus ovat murentaneet hallinnon legitimiteettiä. Kun poliittinen mandaatti puuttuu, myös turvallisuussektorin toiminta menettää uskottavuutensa.

Aseellinen väkivalta voimistui vuoden 2025 aikana ja väkivallasta on tullut osa haitilaisten arkea. Joka kymmenes on joutunut pakenemaan kodeistaan ja maan rajat ylittävä muuttoliike voi heikentää vastaavasti naapurimaiden vakautta.

Miljoonat ihmiset joutuvat taistelemaan, että edes heidän päivittäiset perustarpeensa täyttyisivät, ja kuten valitettavan usein, naiset ja lapset kärsivät merkittävästi. Haitin väkivaltaiset jengit turvautuvat sieppauksiin, lasten salakuljetukseen sekä seksuaaliseen väkivaltaan pelon ja kontrollin välineenä. Lapsia myös käytetään jengeissä erilaisiin tehtäviin kuten tähystämiseen ja viestinviemiseen sekä myös itse väkivaltateoissa.

Haitissa väkivalta ei ole vain seuraus valtion heikkoudesta, vaan heikkous myös luo lisää tilaa väkivallalle. Haitin pääkaupungissa Port-au-Princessa 70 prosenttia terveyskeskuksista on jouduttu sulkemaan, kun niitä on sytytetty tuleen ja ryöstetty. Myös lukuisia kouluja on suljettu maassa aseellisten jengien pitäessä niitä vallassaan. Kun julkiset palvelut romahtavat ja koulut sekä terveydenhuolto lakkaavat toimimasta, syntyy itseään vahvistava kierre. Köyhyys ja turvattomuus lisäävät rekrytointipohjaa aseellisille ryhmille, jotka puolestaan heikentävät valtiota entisestään. Kaiken tämän lisäksi Haiti kärsii myös äärimmäisistä sääolosuhteista, kuten maanjäristyksistä, hurrikaaneista, tulvista ja kuivuudesta, jotka lisäävät ihmisten kärsimystä ja vaikeuksia entisestään. 

Kansainvälinen yhteisö on tukenut Haitia useilla turvallisuus- ja poliittisilla operaatioilla. Haitissa keskeinen toimija on YK:n BINUH-operaatio (United Nations Integrated Office in Haiti), joka neuvoo Haitin hallitusta muun muassa hyvästä hallinnosta, sääntöpohjaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Silti keskeinen ongelma säilyy: turvallisuutta ei voida ulkoistaa, jos poliittinen perusta on murentunut. Ilman uskottavaa ja inklusiivista poliittista prosessia turvallisuustoimet jäävät teknisiksi ratkaisuiksi poliittiseen kriisiin. Haitissa olisi tarkoitus järjestää yleiset vaalit tänä vuonna kahdessa osassa 30.8. sekä 6.12. ja vaaleilla valitun presidentin tulisi aloittaa virassa vuoden 2027 alussa. Haitissa toimivat tarkkailijat ja muut toimijat kuitenkin epäilevät, voiko vaaleja järjestää, jos maan turvallisuustilanne ei parane. 

Ecuador: sota rikollisuutta vastaan

Siinä missä Haitin tilanne on ollut haastava pitkään niin poliittisen tilanteen kuin luonnonilmiöidenkin takia, Ecuador oli vielä 2010-luvun alussa yksi Etelä-Amerikan turvallisimmista maista. Nyt Ecuador, kuten Haitikin, on kuitenkin väkivallan kourissa, mutta Ecuadorissa tilanteen taustalla ovat hallinnon väkivaltaiset toimet rikollisuutta vastaan. Muutos on ollut nopea ja dramaattinen, ja maasta on tullut yksi alueen väkivaltaisimmista.

Ecuador on noussut keskeiseksi kokaiinin vientireitiksi Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, erityisesti Tyynenmeren satamien kautta ja maan läpi kulkee 70 prosenttia maailman kokaiinista. Presidentti Daniel Noboa on vastannut tilanteeseen julistamalla maahan sisäisen aseellisen konfliktin ja ottamalla armeijan laajasti mukaan sisäisen turvallisuuden ylläpitämiseen luomalla yhteisiä operaatioita armeijalle sekä poliiseille. Hallinto on määritellyt rikollisryhmät vihollisiksi, joita vastaan käydään sotaa. Vankiloihin ja alueille, joihin rikollisuus on keskittynyt, on lähetetty sotilaita. Nämä toimet eivät kuitenkaan ole muuttaneet tilannetta, minkä seurauksena hallitus harkitsee toimien koventamisesta entisestään lisäämällä yhteistyötä Yhdysvaltojen armeijan sekä yksityisten turvallisuusyritysten kanssa. Maaliskuussa 2026 Ecuador onnistui yhdessä Yhdysvaltojen kanssa tuhoamaan mittavan huumeidenkuljetusverkoston. Nähtäväksi kuitenkin jää, kuinka hyvin yhteistyön avulla saadaan jatkossa karsittua rikollisverkostoja. 

Ecuadorissa valtio ei ole romahtanut, päinvastoin. Se on reagoinut voimalla. Ecuadorissa tapahtuvien murhien määrää laski 14 prosenttia vuosina 2023 ja 2024, mutta vuonna 2025 murhien määrä nousi 40 prosenttia. Murhat tapahtuvat erityisesti jengien välillä, kun taas siviileihin kohdistuu esimerkiksi kidnappauksia. Murhalukujen nousun taustalla ovat rikollisryhmiin kohdistuneet pidätykset, ryhmien pirstaloituminen sekä ryhmien johtajien menetykset, jotka ovat johtaneet lisääntyneeseen väkivaltaan. Ecuadorin pieni Duranin kaupunki on noussut tilastoissa yhdeksi maailman vaarallisimmista kaupungeista. Väkivalta on siis jatkunut sotilaallisista operaatioista huolimatta. Tämä herättää kysymyksen turvallistamisen rajoista. Missä määrin rikollisuutta voidaan käsitellä sotilaallisena uhkana ilman että samalla kavennetaan oikeusvaltioperiaatteita?

Voiman käytön sijasta Ecuador kaipaa vahvempia valtion palveluita sekä laillisia mahdollisuuksia puuttua rikollisuuteen ja torjua valtion sekä vankiloiden korruptiota. Nyt Ecuadorissa on kuitenkin sorruttu turvallisuusjoukkojen väärinkäyttöön, mielivaltaisiin pidätyksiin ja laittomiin teloituksiin. Presidentti Noboan toimet, kuten poikkeustila ja sotilaalliset operaatiot, ovat nauttineet kansansuosiosta, mutta niiden vaikutukset ovat olleet lyhytikäisiä.

Ecuadorin haaste ei ole vain jengien aseellinen voima, vaan haasteet liittyvät rakenteellisiin tekijöihin, kuten satamien ja vankiloiden korruptioon, heikentyneisiin julkisiin palveluihin sekä köyhien rannikkoalueiden sosiaaliseen syrjäytymiseen. Jos järjestäytynyttä rikollisuutta ja huumeverkostoja ei pystytä hillitsemään, on väkivallankin hillitseminen väkivallalla vaikeaa. Kun rikollisuus kytkeytyy globaaliin huumetalouteen, pelkkä kansallinen voimankäyttö kohtaa nopeasti rajansa. Siksi Ecuador on muun muassa allekirjoittanut EU:n kanssa sopimuksen globalin rikollisuuden torjunnasta ja tekee yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa. 

Turvallisuus ilman hallintoa – ja hallinto ilman turvallisuutta?

Haiti ja Ecuador edustavat vastakkaisia reaktioita samaan ilmiöön: järjestäytyneen rikollisuuden ja väkivallan politisoitumiseen.

Haitissa valtio on menettänyt otteensa väkivallan monopoliin. Ecuadorissa valtio pyrkii palauttamaan sen laajentamalla turvallisuuskoneistoaan. Ensimmäisessä tapauksessa ongelma on kapasiteetin puute, toisessa riskinä on liiallinen nojaaminen pakkokeinoihin.

Molemmissa tapauksissa turvallisuus kietoutuu legitimiteettiin. Haiti osoittaa, että ilman poliittista mandaattia ja toimivia instituutioita turvallisuutta ei synny. Ecuadorin tilanne puolestaan osoittaa, että ilman sosiaalista ja institutionaalista uudistusta turvallisuusoperaatiot eivät tuota tulosta, sillä operaatioilla ei pystytä vastaamaan turvattomuuden juurisyihin.

Maiden kehitys nostaa esiin laajemman kysymyksen: voiko turvallisuuspolitiikka korvata hallintopolitiikan? Haitin tapauksessa vastaus on kielteinen. Ilman poliittista ratkaisua ja institutionaalista uudelleenrakennusta kansainvälisen yhteisön tuki ei riitä. Ecuadorissa taas sotilaallinen lähestymistapa voi tuottaa lyhytaikaista vakautta, mutta ilman korruption torjuntaa, julkisten palvelujen vahvistamista ja nuorten vaihtoehtojen lisäämistä väkivallan juurisyyt säilyvät.

Haitin ja Ecuadorin kehityskuluilla on myös laajempia alueellisia vaikutuksia niin Latinalaisessa Amerikassa kuin Karibian alueella. Haitin ja Ecuadorin asukkaat kärsivät väkivallasta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, köyhyydestä ja nälästä, mikä voi johtaa muuttoliikkeeseen. Ecuadorissa maan sisäisiä pakolaisia on 125 000 ja heistä 60 % on ilmoittanut syyksi väkivallan. Haitissa maan sisäisten pakolaisten määrä on valtava – jopa 1,4 miljoonaa ihmistä. Vuonna 2024 haitilaisia oli paennut ulkomaille 350 000, kun taas Yhdysvaltojen rajaviranomaiset raportoivat 124 000 ecuadorilaisesta. Punaisen Ristin Latinalaisen Amerikan varapresidentin Julio Rank Wrightin mukaan Haitin ja Ecuadorin kriisit vaikuttavat koko alueeseen, mutta silti nämä kriisit jäävät muiden konfliktien jalkoihin. 

Sekä Haitin että Ecuadorin tapaukset osoittavat, että rikollinen väkivalta ei ole vain lainvalvonnallinen haaste. Kysymys on siitä, pystyykö valtio tuottamaan turvallisuutta, oikeutta ja tulevaisuuden näkymiä kansalaisilleen. Kun valtio epäonnistuu näissä tehtävissä, tilalle astuvat toiset toimijat – joko jengit tai militarisoitu turvallisuuskoneisto. Nämä vaihtoehtoiset toimijatkaan onnistuvat tehtävässä harvemmin ja usein tavalliset ihmiset maksavat hinnan.