Suomalainen maanpuolustus on perinteisesti rakentunut yleisen asevelvollisuuden varaan, jonka rinnalla keskeisessä roolissa ovat olleet myös liittolaisuus sekä kriittiset asehankinnat. Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin viimeaikaiset nostot NATO-yhteistyöstä ovat kuitenkin horjuttaneet tätä kokonaisuutta. Jos puheet Yhdysvaltojen laajemmasta vetäytymisestä pitäisivät paikkansa, on Suomen pohdittava aiempaa kriittisemmin, nojaako maamme puolustus todella vakaaseen perustaan. Riittääkö meidän nykyinen asevelvollisuusmalli kattamaan kestävän puolustuksen tarpeet?

Julkinen keskustelu maanpuolustuksen osalta pyörii usein hyvin kapeasti asepalveluksen, asehankintojen ja teknologian ympärillä. Maanpuolustus saattaakin näyttäytyä useamman mielestä ennemminkin ostoslistana kuin kaikkien meidän yhteisenä asianamme: vaikka toimiva ja moderni asevarustelu on sotilaallisen suorituskykymme kannalta oleellista, on se silti vain osa puolustuskykyämme. Tämä näkyy myös julkisessa keskustelussa: keskustelu asehankintojen ja teknologian kautta on helppoa, sillä ne ovat konkreettisia asioita. Yhteiskunnan kestävyys ja maanpuolustustahto ei sen sijaan ole. 

Suomalainen maanpuolustustahto on pitkään ollut korkea ja vakaa. Vuoden 2025 Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan mielipidetutkimuksessa maanpuolustustahdon kokonaisprosentti ylsi 78 prosenttiin, jota vahvasti nosti miesten kasvanut tahto puolustaa maata (87%). Naisten kannatus maanpuolustamiselle puolestaan on laskussa (68%) ja ero näiden kahden vastaajaluokan välillä onkin huomattava.

Vaikka kokonaisuutta katsellessa luku 78 prosenttia näyttää positiiviselta, on hyvä pohtia syitä sille, miksi naisten tahto puolustaa maata on ollut mielipidetutkimuksessa laskussa. Yhtenä syynä voisi argumentoida naisten poissaolon keskusteluista. Eikä ihme, sillä keskustelu pyörii useimmiten joko varusmiespalveluksen suorittamisen tai asehankintojen ympärillä. 

Keskustelun jäädessä kapeaksi moni jää väistämättä sivuun. Missä on heidän tila keskusteluissa, jotka eivät kanna asetta? Entä ne, joiden panos kriisitilanteessa on elintärkeä, mutta ei sotilaallinen? Ne, jotka pitävät sairaalat toiminnassa, huolehtivat huoltovarmuudesta, varmistavat tiedon kulun, opettavat, johtavat ja ylläpitävät yhteiskunnan perustoimintoja? 

Maanpuolustuksemme pohjautuu vahvasti yleiseen asevelvollisuuteen, joka on ollut otsikoissa niin epätasa-arvoisuudestaan, pienenevien ikäluokkien ja siviilitoimijoiden sivuuttamisen osalta. Yksi ratkaisu maanpuolustuksemme kestävyyden kehittämiseen olisi kaikkia koskeva velvollisuus, jossa vaihtoehtona aseelliselle palvelukselle olisi kansalaispalvelus. Tällä tavoin maanpuolustuksesta tehtäisiin täysin kaikkien yhteinen asia. 

Ajatusta kansalaispalvelusta ei kuitenkaan julkisessa keskustelussa ymmärretä täysin. Keskustelu ajautuu usein sivuraiteille siitä, miksi jokaikinen ikäluokasta pitäisi kouluttaa puolustamaan maata. Kyse ei kuitenkaan ole koko ikäluokkaa koskevasta toiminnasta; Puolustusvoimille tulee taata tarvittava määrä miehiä ja naisia aseelliseen koulutukseen, mutta samalla tulee varmistaa yhteiskunnan kriittinen toiminta – ja juuri tämä on kansalaispalveluksen ydin. Niitä, joita ei koulutettaisi osaksi aseellisia reserviläisjoukkoja, koulutettaisiin osaksi yhteiskunnan kriisivalmiusjoukkoja. Samalla muodostettaisiin näille joukoille oma reservi, johon voisivat hakeutua myös henkilöt, joilla ei ole varusmiespalvelusta suoritettuna, mutta joilla on esimerkiksi vapaaehtoisen maanpuolustuksen kautta hankittua koulutusta.

Kuten lähihistoriastakin voimme nähdä, täysimittainen sota on konfliktin eskalaation äärimmäinen vaihe. Jo ennen aseellisen voiman käyttöä vihollinen pyrkii heikentämään yhteiskunnan sisäistä luottamusta, levittämään disinformaatiota ja hyödyntämään olemassa olevia jakolinjoja. Kohteena eivät ole pelkästään valtion rajat, vaan myös instituutioiden toimintakyky, päätöksenteon legitimiteetti ja kansalaisten luottamus järjestelmän kestävyyteen. Mikäli nämä tekijät heikkenevät merkittävästi, myös sotilaallisen puolustuksen toimintaedellytykset kaventuvat. Tästä syystä maanpuolustusta on perusteltua tarkastella ensisijaisesti koko yhteiskunnan kriisinsietokyvyn näkökulmasta, ei vain sotilaallisena suorituskykynä.

Tämä näkökulma korostuu entisestään nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa. Keskustelu Yhdysvaltojen roolista Natossa ja Euroopan turvallisuudesta on osoittanut, että liittolaisuudet eivät ole itsestäänselvyyksiä. Suomen oman vastuun vahvistaminen ei tarkoita irtautumista transatlanttisesta suhteesta, vaan selkeämpää työnjakoa jonka keskiössä on tarve kehittää omaa puolustuskykyään pitkäjänteisesti. Tässä kokonaisuudessa asevelvollisuusjärjestelmä muodostaa keskeisen osan kansallista puolustusratkaisua.

Aseellinen puolustus turvaa alueellisen koskemattomuuden, mutta kriisinkestävyys ja mahdollisen sodan eskalaation torjuminen rakentuu laajemmin yhteiskunnan yhteisestä toimintakyvystä. Jos maanpuolustus määritellään yksinomaan sotilaallisena kysymyksenä, jää huomioimatta merkittävä osa siitä perustasta, johon kansallinen puolustuskykymme todellisuudessa nojaa. Toisin sanoen, jos maanpuolustus on meille pelkkiä aseita, olemme jo hävinneet.