80 vuotta sitten päättynyt toinen maailmansota ja sitä edeltänyt ensimmäinen maailmansota ovat olennainen osa eurooppalaista itseymmärrystä. Usein maailmansotien käsittelyssä kuitenkin unohtuu, että niiden globaali ulottuvuus liittyi myös Euroopan siirtomaiden vetämiseen osaksi sotia. Sotatoimia tukeneet siirtomaasotilaat näyttelevät kuitenkin pientä sivuosaa sotien jälkeen muodostuneessa kertomuksessa Euroopan puolustamisesta. Siirtomaasotilaiden osallistuminen sotaponnistuksiin on monin tavoin vaikea historiapoliittinen kysymys, jonka käsittely on edelleen kesken.

Liittoutuneiden joukot vapauttivat Natsi-Saksan miehittämän Pariisin elokuussa 1944. Symbolisesti kaupungin vapautusta johti kenraali Philippe Leclercin johtama Ranskan 2. panssaridivisioona, joka koostui enimmäkseen eurooppalaisista sotilaista, vaikka sodan loppupuolella melkein puolet Vapaan Ranskan joukoista oli kotoisin Ranskan siirtomaista. Historioitsija Olivier Wieviorka paljasti vuonna 2007, että divisioona oli valittu tätä tarkoitusta varten juuri sen etnisen ja kansallisen koostumuksen vuoksi: liittoutuneet halusivat, että siirtomaista kotoisin olevat sotilaat jätettäisiin Pariisin vapautuksen ulkopuolelle.

Sotilasarkistolähteet kertovat, että liittoutuneet näkivät Pariisin vapauttamisessa suurta propaganda-arvoa: kun maailman katseet kohdistuivat miehitettyyn Pariisiin, sen vapauttajien piti näyttää siltä, miltä vapaan maailman oli totuttu näyttävän. Wieviorkan mukaan paine valkoisista sotilaista muodostuvan divisioonan suosimiseen tuli ensisijaisesti amerikkalaisilta ja englantilaisilta, mutta Vapaan Ranskan joukkojen johtajana toiminut Charles De Gaulle taipui liittolaistensa tahtoon.

Lopulta divisioona marssi Pariisiin riveissään vain yksi tummaihoinen sotilas. Versaillesissa syntynyt Claude Mademba-Sy oli mukana Ranskan kansalaisuutensa takia, ja hän käytti myöhemmät vuotensa siirtomaista kotoisin olevien veteraanien oikeuksien puolustamiseen.

Pariisin vapautus on vain yksi esimerkki Läntisen Euroopan ja sen liittolaisten ristiriitaisesta suhteesta siirtomaista kotoisin oleviin sotilaisiin, jotka taistelivat molemmissa maailmansodissa kaikilla rintamilla Euroopasta Pohjois-Afrikkaan ja Itä-Aasiaan.

Siirtomaita tarvittiin maailmansodissa resurssien, sotilaiden ja työvoiman lähteinä, mutta niiden panos erityisesti liittoutuneiden voittoon toisessa maailmansodassa sopi jälkeenpäin vaikeasti kertomukseen siitä, miten vapaus voitti tyrannian. Vähän huomioitu ja huonosti tunnettu historia kaivelee Euroopan ja sen entisten alusmaiden välejä tähän päivään asti.

Maailma sotimassa Euroopassa

Ahkerimpia siirtomaasotilaiden käyttäjiä olivat 1900-luvun alun suurimmat siirtomaavallat, Iso-Britannia ja Ranska. Esimerkiksi Brittiläisestä Intiasta (nykyisen Intian ja Pakistanin alueelta) rekrytoitiin ensimmäisen maailmansodan aikana 1,5 miljoonaa ja toiseen maailmansotaan jopa 2,5 miljoonaa sotilasta.

Ranskan joukoissa Euroopassa taisteli puoli miljoonaa siirtomaasotilasta ensimmäisessä maailmansodassa. Siirtomaiden rooli miehitetyn Ranskan ulkopuolella taistelua jatkaneissa Vapaan Ranskan joukoissa toisen maailmansodan aikana oli myös merkittävä. Siirtomaasotilaita taisteli myös Venäjän ja Japanin joukoissa molemmissa maailmansodissa, ja jopa Espanjan sisällissodassa kenraali Francisco Francon johtamien nationalistijoukkojen puolella taisteli arviolta 80 000 marokkolaista.

Kuten Pariisin vapautuksen valkopesun paljastuminen vasta yli puoli vuosisataa sodan päättymisen jälkeen osoittaa, siirtomaasotilaat ovat jääneet melko näkymättömiksi maailmansotien ympärille erityisesti Euroopassa rakentuneessa historia- ja muistelukulttuurissa. Se on muodostunut vuosikymmenien ajan virallisten muistomerkkien ja seremonioiden lisäksi loputtomista sodan kauhuja kuvaavista elokuvista, kirjoista ja dokumenttielokuvista.

Yhtenä syynä muistelun vähäisyydelle voidaan pitää sotia seurannutta siirtomaajärjestelmän purkautumista ja Euroopan keskittymistä omien yhteiskuntiensa jälleenrakentamiseen. Toinen syy saattaa löytyä siirtomaasotilaiden perinnön monimutkaisuudesta, joka tekee aiheen rakentavasta käsittelystä ja yhteisymmärryksestä vaikeaa niin kulttuurisella kuin poliittisella tasolla.

Sotiin osallistumisen jälkipyykkiä pestään yhä

Maailmansotiin osallistumisen muisto on edelleen monin tavoin vaikea asia sekä entisille siirtomaille että niiden vanhoille emämaille. Monia entisiä siirtomaita kalvaa yhä siirtomaasotilaiden huono kohtelu eurooppalaisten toimesta sekä sodan aikana että sen jälkeen.

Esimerkiksi Senegal on alkanut penätä Ranskalta vastauksia liittyen Thiaroyen sotilasleirillä vuonna 1944 tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa Ranskan armeija ampui eri arvioiden mukaan kymmeniä tai jopa satoja Euroopasta palanneita senegalilaisia ja muita afrikkalaisia sotilaita, jotka olivat vaatineet armeijalta palkkojaan ennen paluuta koteihinsa.

Siinä missä Senegalin aikaisemmat johtajat ovat olleet varovaisempia suhteessa asian käsittelyyn, maan nykyinen presidentti Bassirou Diomaye Faye ja pääministeri Ousmane Sonko ovat vaatineet entistä siirtomaavaltaa tilille aikaisempaa kovemmin sanankääntein.

Uutta vauhtia keskustelu sai viime vuonna, kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron viimein tunnusti Thiaroyen tapahtumat joukkomurhaksi kirjeessään Diomaye Fayelle. Tunnustus tapahtui juuri ennen Thiaroyen kaupungissa järjestettyä joukkomurhan 80-vuotismuistoseremoniaa, jossa Ranskaa edusti ulkoministeri Jean-Noël Barrot, ja johon osallistui myös valtionjohtajia Senegalin naapurimaista ja muista Afrikan valtioista.

Thiaroyen tapahtumien jälkipyykki on silti edelleen monin tavoin kesken. Diomaye Faye ja useat historioitsijat ovat kritisoineet Ranskan toimia riittämättömiksi. Senegal väittää, ettei se ole saanut pääsyä kaikkiin joukkomurhaa koskeviin arkistolähteisiin, eikä Macronin tunnustus sisältänyt virallista anteeksipyyntöä Senegalille, joukkomurhan uhreille tai heidän omaisilleen.

Myös Barrot on palannut äskettäin tarpeeseen jatkaa dialogia asiasta Ranskan ja Senegalin kesken. Erimielisyydet joukkomurhan jälkiselvittelystä ovat eittämättä hankala lisä tilanteeseen, jossa useat Afrikan maat, mukaan lukien Senegal, ovat vaatineet Ranskan sotilaallisen läsnäolon vähentämistä tai jopa poistamista alueiltaan.

Thiaroyen joukkomurhaa koskeva seinämaalaus Senegalin pääkaupungissa Dakarissa. Kuva: Erika Kowal, Wikimedia Commons, CC 2.0. (Kuvalähde)

Imperiumin puolustajat itsenäisen maan kansallisessa muistissa

Toisaalta entisten siirtomaiden osallistuminen maailmansotiin emämaidensa rinnalla on monimutkainen kysymys myös dekolonisaation eli siirtomaajärjestelmän purkautumisen ja kansallisen muistin kannalta.

Vaikka vasta maailmansotien jälkeisen maailmanjärjestyksen synty mahdollisti pitkään eri tavoilla vireillä olleen siirtomaiden asteittaisen itsenäistymisen, yllättävän pitkään sen rinnalla eli myös ajatus itsemääräämisoikeuden mahdollisuudesta siirtomaajärjestelmän sisällä. Muun muassa tämä motivoi joitakin siirtomaita tukemaan emämaidensa sotaponnisteluja myös vapaaehtoisesti.

Esimerkiksi Intian kansallissankarina ja väkivallattoman vastarinnan symbolina tunnettu Mahatma Gandhi osallistui nuorena miehenä maanmiestensä värväämiseen taistelemaan Iso-Britannian puolesta ensimmäisessä maailmansodassa ja sitä edeltäneissä, Etelä-Afrikassa käydyissä siirtomaasodissa.

Vaikka nuoren Gandhin motiivit Iso-Britannian tukemiseen on arvuuteltu historian sivu, yksi tunnettu tulkinta niistä oli toive siitä, että Iso-Britannia palkitsisi imperiuminsa kruununjalokiven itsehallinnolla kiitoksena yli miljoonan intialaisen värväämisestä taistelemaan emämaan puolesta. Kiitoksen jääminen puolitiehen johtikin Gandhin johtamiin ensimmäisiin kansalaistottelemattomuusprotesteihin vuonna 1919.

Gandhin perintöä Intiassa määrittävät kuitenkin ensisijaisesti hänen myöhemmät ponnistelunsa maan itsenäisyyden puolesta, josta kertovat muun muassa sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen tehdyn kansainvälisen kyselytutkimuksen tulokset, jonka mukaan jopa neljäsosa intialaisista uskoi kotimaansa taistelleen sodassa Iso-Britanniaa vastaan. Muun muassa intialainen toimittaja Raghu Karnad on todennut, että intialaisten on helpompi muistella kansallista yhdistymistä Britti-imperiumia vastaan kuin taistelua sen puolesta.

Intialaisia sotilaita juttusilla paikallisten nuorten kanssa Italiassa toisen maailmansodan aikana. Kuva: Imperial War Museums, UK, Public domain. (Kuvalähde).

Yhtä lailla ristiriitaista historiaa edustaa Ranskan Guyanassa syntynyt siirtomaavirkamies, vapautettujen orjien jälkeläinen Félix Éboué, joka Tšadin kuvernöörinä toimiessaan päätti sen liittymisestä Vapaan Ranskan joukkoihin elokuussa 1940. Tšadia sotaan seurasivat muun muassa Kongo ja Kamerun, jotka yhdessä tarjosivat Vapaan Ranskan joukoille  tukikohdan lisäksi myös paljon kaivattua miesvoimaa ja kansainvälistä legitimiteettiä.

Ébouén panos sodan kulkuun sai poikkeuksellisen postuumin tunnustuksen, kun hänet haudattiin vuonna 1949 ensimmäisenä mustana miehenä Pariisin Panthéoniin Ranskan kansallissankarien joukkoon. Siirtomaataustainen sotasankari ei saanut kuitenkaan levätä kauaa rauhassa, sillä hänen muistonsa kaivettiin esiin heti sotien jälkeen eri intressiryhmien toimesta. Dekolonisaation alkutahtien jo soidessa Ranska maanitteli vanhoja siirtomaitaan, myös nykyistä Ranskan Guyanaa, pysymään osana emämaata vetoamalla muun muassa Ébouén isänmaalliseen sitoutumiseen Ranskan puolustamisessa. Ébouén maanmiehet puolestaan pitivät hänen muistoaan esillä muistuttaakseen Pariisia omasta panoksestaan Ranskan puolustukseen ja painostaakseen sitä kautta emämaataan parantamaan Guyanan asemaa.

Huomionarvoista Ébouén perinnössä on kuitenkin se, että siinä missä hänen muistonsa ehkä omalta osaltaan vaikutti Ranskan Guyanan jäämiseen osaksi vanhaa emämaataan, Ébouén sotaan viemä Tšad irrottautui emämaastaan vuonna 1960. 

Félix Éboué ja Charles de Gaulle Tšadissa, 1940. Kuva: United States Office of War Information, Public domain. (Kuvalähde).

Hankalasta kohti yhteistä historiaa

Siirtomaiden pääasiallinen tehtävä rauhan aikana oli olla resurssien lähteitä emämailleen, ja maailmansotien aikana tämä rooli korostui entisestään. Sotiin osallistuminen ei kuitenkaan poistanut siirtomaajärjestelmään sisäsyntyisesti kuulunutta voimakasta eriarvoisuutta ja rasistista maailmankuvaa, jotka heijastuivat siirtomaasotilaiden kohteluun ja myöhempään arvostukseen tai sen puutteeseen.

Siirtomaasotilaiden perintö onkin hankala muistutus siitä, minkälaisen järjestelmän osia he olivat. Kärjistäen he kelpasivat Euroopan vapauttajiksi totaalisen sodan pimeydeltä siihen asti, kunnes oli aika marssia voitokkaina valon kaupunkiin.

Siirtomaasotilaiden historia herättää kuitenkin useita kysymyksiä, joista polttavin on se, että voisiko avoin ja aloitteellinen tilinteko siirtomaiden panoksesta mantereen puolustamiseen vähentää viipyilevää epäluuloa ja katkeruutta Euroopan ja sen entisten siirtomaiden välisissä suhteissa tänä päivänä. 

Siirtomaahistorian hiertymäkohtien ymmärtäminen on tärkeää aikana, jolloin Eurooppa joutuu määrittelemään uudelleen suhteitaan Afrikan ja Aasian maihin, joita kosiskellaan myös muista suunnista.

Euroopan entisillä siirtomaavalloilla on hyvä hetki tarttua vanhojen siirtomaidensa kädenojennuksiin ja ryhtyä selvittämään yhteistä vaikeaa historiaa nyt, kun valmiutta dialogiin vielä on. Vaikka siirtomaahistoriaan ja menneisiin vääryyksiin ylipäätään liittyvät poliittiset keskustelut ovat harvoin helppoja tai mukavia, onnistuessaan ne saattaisivat luoda tietä tasa-arvoisemmille suhteille ja luottamuksen rakentamiselle.