Euroopan unionin huomio on kääntynyt viime vuosina niin sanotulle indopasifiselle alueelle eli Intian valtameren ja Tyynenmeren suuntaan, jossa globaalit kaupalliset intressit, teknologinen kilpailu ja sotilaalliset jännitteet risteävät. Alueen kehitys on suoraan sidoksissa myös Euroopan tulevaisuuteen, minkä vuoksi sekä unioni että yksittäiset jäsenmaat ovat laatineet indopasifista aluetta käsitteleviä strategioita. EU:lla olisi mahdollisuus löytää oma paikkansa keskeisen maanosan ruuhkaiselta pelikentältä, mutta tavoite on vaarassa jäädä pelkäksi yritykseksi, jos unioni ei kykene löytämään yhteistä linjaa ja jämähtää omien sisäisten ongelmiensa selvittelyyn.

Euroopan unionissa on havahduttu viime vuosina indopasifisen alueen merkityksellisyyteen. Suomeksi kömpelösti kääntyvä anglismi viittaa Intian valtameren ja Tyynenmeren alueeseen, josta on tullut 2000-luvulla maailmantalouden, geopoliittisten jännitteiden sekä teknologisen valtakamppailun keskeinen näyttämö. Käsitteellä on ollut vahva poliittinen ulottuvuus siitä alkaen, kun indopasifisesta alueesta puhuttiin ensimmäisen kerran Japanin entisen pääministerin Shinzō Aben puheessa vuonna 2007. Japani käytti indopasifisen alueen narratiivia alun perin lieventääkseen Kiinan symbolista vaikutusvaltaa ja korostaakseen Intian roolia alueen turvallisuusarkkitehtuurissa. Erityisesti Yhdysvallat on sittemmin vakiinnuttanut käsitteen osaksi sanastoaan korostaakseen Kiinan kiihtyvää poliittis-sotilaallista toimintaa alueella sekä asemoidakseen itsensä keskeisenä toimijana Aasiassa.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan strateginen painopiste on suuntautunut 2010-luvulta alkaen indopasifiselle alueelle, koska se laskee Kiinan ainoaksi todelliseksi haastajakseen. Nato taas arvioi Kiinan haastavan liittouman arvot, intressit ja turvallisuuden, ja se on tiivistänyt 2020-luvulla yhteistyötään niin sanottujen Indo-Pacific Four -maiden eli Japanin, Etelä-Korean, Australian ja Uuden-Seelannin kanssa, jotka jakavat samankaltaisen arvopohjan. Vuonna 2021 myös EU julkaisi oman indopasifisen strategiansa, jonka läpiviennissä etenkin Ranska, Saksa ja Alankomaat olivat keskeisessä roolissa. Myös yksittäiset jäsenvaltiot, kuten Liettua ja Ranska, ovat julkaisseet omat aluetta koskevat strategiansa.

EU:n suhtautuminen Kiinaan on ollut historiallisesti ristiriitaista, ja unioni on joutunut tasapainoilemaan Kiinaan kohdistuvien kaupallisten ja turvallisuuspohjaisten intressien välillä. Kiina on yksi unionin merkittävimmistä kauppakumppaneista ja kolmanneksi suurin vientimaa. Asenteet suurvaltaa kohtaan ovat kuitenkin tiukentuneet viime vuosina muun muassa Ukrainan sodan, Kiinan epäreiluksi koetun kauppapolitiikan sekä Etelä-Kiinan mereen ja Taiwaniin kohdistuvan kasvaneen aggression vuoksi. Muuttunut ilmapiiri onkin vaikuttanut merkittävästi unionin strategian sisältöön sekä tarpeeseen kirkastaa sen indopasifista aluetta koskevia linjauksia ja tavoitteita.

EU:n on korkea aika päivittää tilannekuvaansa

EU:lla on syytä terävöittää strategiaansa ja tilannekuvaansa viimeistään nyt. Yli kolmasosa unionin viennistä kulkee indopasifisen alueen merireittejä pitkin, minkä lisäksi maapallon kriittiset mineraalit, tuotantoketjut ja raaka-aineet ovat keskittyneet alueelle. Alue on myös globaalin mikrosirutuotannon keskus. EU:lle alueen merkitys hahmottuukin vahvasti nimenomaan talouden näkökulmasta: EU on alueen suurin investoija, johtava kehitysyhteistyön toimija sekä yksi alueen suurimmista kauppakumppaneista, minkä lisäksi neljäsosa EU:n viennistä suuntautuu indopasifiselle alueelle.

Indopasifisen alueen merkitys kaupan, tuotantoketjujen ja korkean teknologian keskipisteenä lisää mahdollisten konfliktien suoraa vaikutusta EU:n turvallisuuteen ja vakauteen. Kiina testaa jatkuvasti vapaan merenkulun rajoja Etelä-Kiinan merellä, jolla myös merellisen kaupan kannalta kriittiset Malakansalmi ja Sundasalmi sijaitsevat. Kiina ja Filippiinit käyvät merialueella jatkuvaa kissanhännänvetoa, ja Yhdysvallat on sitoutunut tukemaan pitkäaikaista kumppaniaan Filippiinejä siinä tapauksessa, että maahan kohdistuisi hyökkäys. Lisäksi Kiinan hyökkäys Taiwaniin tai mahdollinen sotilaallinen konflikti Korean niemimaalla todennäköisesti sitoisivat Yhdysvaltojen voimavaroja Aasiaan, mikä olisi suoraan pois sen läsnäolosta Euroopassa ja Ukrainassa.

On ilmeistä, miksi EU on pyrkinyt terävöittämään tavoitteitaan indopasifisella alueella sekä tiivistämään yhteistyötään alueen toimijoiden kanssa. On kuitenkin epäselvää, millainen toimija EU pystyy todellisuudessa olemaan alueella, joka on jo valmiiksi kahden suurvallan pelikenttä, ja minkälaista vaikutusvaltaa se voi käytännössä harjoittaa itselleen maantieteellisesti kaukaisessa ympäristössä.

Unionin todelliset mahdollisuudet toimia ruuhkautuneella alueella

EU:n indopasifisen alueen strategiapaperissa painottuvat perinteisten sotilaallisten uhkien ulkopuolelle jäävät turvallisuusuhat, kuten ympäristöongelmat sekä ihmisoikeuksiin ja demokratiaan kohdistuvat haasteet, kestävä kehitys ja monenkeskinen yhteistyö. Vaikka paperissa on pantu runsaasti painoarvoa myös kovalle turvallisuudelle ja puolustukselle, ei unionilla ole realistisia mahdollisuuksia olla vaikuttava sotilaallinen toimija alueella. EU:lla ei ole omaa armeijaa, minkä lisäksi maantieteellinen etäisyys itsessään rajoittaa jäsenmaiden mahdollisuuksia ylläpitää sotilaallisia kyvykkyyksiä alueella. Siksi myös jotkut indopasifisen alueen maat suhtautuvat varauksella EU:n potentiaaliin olla kovan turvallisuuden toimija alueella.

On myös huomionarvoista, että indopasifisen alueen maiden omat turvallisuusstrategiat on sidottu joko Kiinaan tai Yhdysvaltoihin tai ne vähintäänkin mukailevat niitä. Esimerkiksi ASEAN:in kymmenestä jäsenmaasta seitsemällä on strateginen kumppanuus tai liittouma jommankumman suurvallan kanssa. Lisäksi maat toimivat suurvaltojen kanssa erilaisissa koalitioissa, kuten osana Quad-liittoumaa ja AUKUS-yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa tai Kiinan perustamassa Shanghain yhteistyöjärjestössä. Muun muassa Japani ja Australia pitävätkin Yhdysvaltoja niiden ensisijaisena kovan turvallisuuden takaajana, joten vaikka maat suhtautuvat EU:n sotilaallisen läsnäolon vahvistumiseen positiivisesti, ne näkevät Yhdysvallat turvallisuutensa kivijalkana ja unionin korkeintaan sen täydentäjänä.

Yhteistyö kovan turvallisuuden ulkopuolelle jäävillä sektoreilla pitää kuitenkin sisällään paljon potentiaalia. Yhdysvallat on keskittynyt alueella nimenomaan Kiinan toiminnan hillitsemiseen ja oman sotilaallisen läsnäolonsa vahvistamiseen, mutta se on asettanut vähemmän painoarvoa esimerkiksi ympäristöuhkien torjunnalle. Indopasifisten maiden luottamus EU:ta kohtaan onkin noussut viime vuosina: vuonna 2025 Kaakkois-Aasian maat pitivät EU:ta toiseksi luotettavimpana keskeisenä toimijana alueella sekä suosituimpana vaihtoehtoisena kumppanina Yhdysvalloille ja Kiinalle. Unionilla nähdään olevan myös potentiaalia sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen ja vapaan kaupan puolustajana sekä meriturvallisuuden edistäjänä. 

EU:n toimintamahdollisuudet alueella kiteytyvät siis sellaisten politiikka-alueiden ympärille, jotka eivät ole keskiössä Yhdysvaltojen agendalla, mutta jotka ovat indopasifisille toimijoille merkityksellisiä. Lisäksi unionin ja indopasifisten maiden välillä on useita olemassa olevia mekanismeja, joiden kautta yhteistyötä voisi kehittää. Luontevan toimintaväylän tarjoaisi Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN, jonka dialogikumppani EU on. Lisäksi EU on ollut mukana kehittämässä alueen digitaalista infrastruktuuria Global Gateway -strategian puitteissa. Vaikka EU:n toimijuudelle sen omilla vahvuusalueilla olisi tilausta, asettavat unionin sisäinen hajanaisuus ja resurssien riittämättömyys sille esteitä olla vaikuttava toimijan maantieteellisesti etäisellä alueella.

Jäsenmaiden keskinäiset näkemyserot

Ranska on yksi aktiivisimmista eurooppalaisista toimijoista indopasifisella alueella, jossa asuu edelleen siirtomaa-ajan jäljiltä noin kaksi miljoonaa Ranskan kansalaista. Ranska julkaisi ensimmäisen oman indopasifisen alueen strategiansa vuonna 2019, ja sillä oli keskeinen rooli myös unionin strategian muotoilussa. Ranska on ainakin julkisesti pyrkinyt välttämään puolten valitsemista ja asemoitumaan neutraalisti Washingtonin ja Pekingin väliin suosien tapauskohtaista ja monenkeskistä yhteistyötä. Monet indopasifiset maat, kuten Intia ja Indonesia, näkevät Ranskan vaihtoehtoisena yhteistyökumppanina Yhdysvalloille ja Kiinalle.

EU:n sisällä on esiintynyt huolta siitä, että Ranska pyrkii liialti ajamaan omia indopasifiseen alueeseen kohdistuvia intressejään EU:n kautta. Ranskan omat intressit ovat asettuneet yhteisten tavoitteiden edelle, kun maa käytti vuonna 2023 veto-oikeuttaan estääkseen Naton yhteistoimiston perustamisen Japaniin vedoten omiin Kiina-suhteisiinsa ja Naton toimintaympäristön rajaamiseen euroatlanttiselle alueelle.

Vaikka Ranskan aktiivisuus indopasifisen politiikan suhteen on sinänsä positiivista, ei strategisen johtajuuden pitäisi keskittyä liikaa yhden toimijan käsiin. Lisäksi on syytä pohtia, miten vaikuttava alueellinen toimija massiivisen velkaongelman ja hauraan sisäpolitiikan kanssa piehtaroiva Ranska kykenisi olemaan pitkällä tähtäimellä.

Ranskan painottaessa laaja-alaista yhteistyötä diplomatian, kaupan ja turvallisuuden saralla, haluaa Italia toimia alueella koordinoidusti EU:n kanssa korostaen monenkeskistä yhteistyötä. Italia on myös edistänyt turvallisuusyhteistyötä indopasifisten toimijoiden kanssa esimerkiksi sitoutumalla yhdessä Iso-Britannian ja Japanin kanssa kehittämään uuden sukupolven hävittäjälentokoneen. 

Saksa taas varoi pitkään puhumasta indopasifisesta alueesta käsitteen vastakkainasettelua korostavan symboliikan vuoksi. Viime vuosina myös Saksa on asemoitunut jyrkemmin suhteessa Kiinaan ja pyrkinyt vähentämään taloudellista riippuvuuttaan maasta. Riippuvuussuhde on kietoutunut kuitenkin niin syvälle Saksan talouteen, että se joutuu huomioimaan risteävät intressit toimiessaan alueella. Tämä tasapainoilu heijastui Saksan toimintaan vuosina 2021 ja 2024, kun maa lähetti sotalaivansa kiertämään indopasifista merialuetta. Tarkoituksena oli osoittaa Saksan sitoutuminen alueellisiin kumppaneihin välttäen samalla provosoimasta Kiinaa.  Alus pyysi lupaa vierailla Shanghain satamassa osoittaakseen, ettei tehtävän tarkoituksena ollut ärsyttää Kiinaa. Tämä vuorostaan provosoi Japania ja Australiaa, eikä lupaa vierailuun herunut lopulta myöskään Kiinan viranomaisilta. Vuonna 2024 Saksan sota-alukset kulkivat Taiwaninsalmen kautta osoittaakseen, että kansainvälisillä vesillä saa kulkea vapaasti. Kiinan armeija suhtautui toimintaan kriittisesti ja väitti sen lähettävän vääränlaisen signaalin. 

Teoksessa The Political Thought of Xi Jinping (Oxford University Press, 2023) Olivia Cheung ja Steve Tsang kuvaavat, miten Kiina pyrkii myös itse luomaan eripuraa EU:n jäsenmaiden välille jarruttaakseen niiden mahdollisuuksia muodostaa yhtenäistä linjaa sitä vastaan. Kiina on saanut 18 jäsenmaata allekirjoittamaan Vyö ja tie -hankkeelle myönteisen peruskirjan. Suurin osa maista sijaitsee keski- ja itäisessä Euroopassa.

EU-maat ovat kuitenkin tehneet irtiottoja Kiinaan ilmapiirin kiristyessä: Liettua, Latvia ja Viro ovat kukin vuorollaan irtautuneet Kiina-CEEC-yhteistyöstä, ja myös Italia irtisanoutui Vyö ja tie -hankkeesta vuonna 2023. Liettua on ottanut poikkeuksellisen kovan linjan suhteessa Kiinaan antamalla Taiwanin perustaa oman edustustonsa Liettuaan ja kritisoimalla Kiinan ihmisoikeustilannetta, minkä lisäksi maa on kehittänyt aktiivisesti omaa indopasifista politiikkaansa. Vastalauseena Liettuan toiminnalle Kiina on painostanut maata taloudellisesti.

Eriävistä linjoista huolimatta unionin jäsenmaiden yleinen asennoituminen Kiinaan on tiukentunut. Kehitystä on edesauttanut Yhdysvallat, joka on tukenut länsimaiden pyrkimyksiä tiivistää yhteistyötä samanmielisten indopasifisten toimijoiden kanssa. Indopasifisen yhteistyön keskiössä on myös EU:n pyrkimys hajauttaa tuotantoketjuja pois Kiinasta. Yhteistyö on ollut erityisen aktiivista Japanin, Etelä-Korean, Australian ja Uuden-Seelannin suuntaan, joiden kanssa myös Nato on tiivistänyt yhteistyötä.

Potentiaali uhkaa hukkua sisäiseen hajanaisuuteen

EU:lla olisi mahdollisuuksia profiloitua indopasifisen alueen vaikuttavana toimijana sen omilla vahvuusalueilla, jotka eivät ole Yhdysvaltojen prioriteettilistalla. Myös monet indopasifiset maat suhtautuvat positiivisesti EU:n kasvavaan kiinnostukseen aluetta kohtaan ja sen pyrkimyksiin edistää alueen turvallisuutta ja vakautta. Sisäiset erimielisyydet, talousvaikeudet sekä oman lähialueen konfliktit vievät kuitenkin unionin huomiota ja resursseja pois kaukaisesta toimintaympäristöstä, joten on mahdollista, että paras potentiaali jää hyödyntämättä.

National Centre for Research on Europe -tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan suurin osa keskeisistä indopasifista toimijoista ei ole edes tietoisia EU:n indopasifisen strategian olemassaolosta. Alueen kehitys tulee joka tapauksessa vaikuttamaan merkittävästi myös Euroopan kohtaloon, joten EU:n ei tulisi jäädä sen ulkopuolelle ratkaisevalla hetkellä vaan löytää oma tapansa toimia ja käyttää vaikutusvaltaa alueella.