Lauri Aaltonen työskentelee konsulttina ja on ollut työelämässä sisällä puolustustoimialalla vuodesta 2022. Kirjoittajan teksteissä yhdistyy omat kokemukset, sotilaallisten organisaatioiden ja siviiliyhteiskunnan yhteensovittaminen sekä ajankohtaiset teemat.

Euroopan turvallisuusympäristö on käynyt lyhyessä ajassa levottomaksi, ja samalla huoltovarmuudesta on tullut väestölle paljon tutumpaa kuin epämääräisiä varastoja ja suunnitelmia. Suomessa varautuminen on aina ollut osa yhteiskunnan syvärakenteita, mutta globaalien riippuvuuksien kasvu ja järjestelmien monimutkaistuminen haastavat vanhat mallit. Kuinka hyvin kestämme, jos arki alkaa säröillä tai jos yhteinen Eurooppa ei kannakaan silloin, kun sen pitäisi?

Strateginen perusta – Suomen huoltovarmuuden kivijalka

Suomalaisen huoltovarmuuden juuret ulottuvat yli sadan vuoden taakse, ja sen perustaa ovat muokanneet paitsi maailmansodat ja energiakriisit, myös Suomen itsenäisyyden alkuvuosien geopoliittiset haasteet sekä teollisuuden ja lainsäädännön kehittyminen. Huoltovarmuuskonseptia edeltävä varautuminen oli alkujaan reagointia ulkoisiin uhkiin, kuten sodan uhkaan ja elintärkeiden resurssien turvaamiseen. Toisen maailmansodan kokemus syvensi tätä ymmärrystä ja loi pohjan nykyaikaiselle huoltovarmuuskeskuksen kaltaiselle valtiolliselle organisaatiolle. Kuten Huoltovarmuuskeskus kuvaa historiakatsauksessaan, nykyisin huoltovarmuus ei tarkoita ainoastaan varmuusvarastoja, vaan se käsittää myös kriisinkestävyyttä ja jatkuvuudenhallintaa, ja sitä rakennetaan tiiviissä yhteistyössä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoiden kesken. Tämä monivaiheinen yhteistyömalli on suomalaisen varautumisen erityispiirre, joka mahdollistaa nopean ja joustavan reagoinnin monimutkaisiin ja nopeasti muuttuviin uhkakuviin.

Euroopassa jo muutamia vuosia vallinnut sodan uhka ja koronapandemia ovat lisänneet merkittävästi tietoisuutta huoltovarmuudesta myös kansalaisten keskuudessa. Tavalliselle kansalaiselle sen merkitys on voinut konkretisoitua esimerkiksi tilanteissa, joissa tuotteiden tai palveluiden saatavuus on heikentynyt, ja toisaalta myös valtion reaktiivisissa toimenpiteissä, kuten varastojen täydentämisessä. Yhtäkkiä näkymätön verkosto on tullut esiin, ja muistuttaa meitä siitä, kuinka riippuvaisia arjen toimivuus ja yhteiskunnan vakaus ovat taustalla pyörivistä järjestelmistä.

Suomen asema valtiollisena toimijana huoltovarmuuden toteuttamisessa on haastava muun muassa pohjoisen sijainnin ja kohtalaisten pienten sisämarkkinoiden takia. Tästä huolimatta maassamme on kyetty toimimaan tehokkaasti: Suomi on yksi maailman kolmesta resilienssissä parhaiten suoriutuvasta yhteiskunnasta, ja sen vakaa toimintaympäristö tarjoaa vahvan perustan myös pitkäjänteiselle yritystoiminnalle. Tämä luo kilpailuetua kansainvälisessä toimintaympäristössä, jossa häiriönsietokyky on noussut entistä tärkeämmäksi vetovoimatekijäksi.

Eurooppalainen yhteispeli – mahdollisuus vai riski?

Varautumisessa ja yleisesti kriisinkestävyydessä järjestelmien kyky toimia paineen alla on erityisen tärkeä. Toisaalta yhtä olennaista on valtioiden huoltovarmuusjärjestelmien yhteensovittaminen ja valtiollisten toimijoiden yhteistyö. Esimerkkeinä tästä voidaan mainita kansainväliset liittoumat ja yhteistyörakenteet, kuten NATO ja Euroopan unioni.

Nato-jäsenyys tuo Suomelle mukanaan paitsi turvaa, myös yhteisiä hankintamalleja ja logistisia vastuita, jotka osin rajaavat kansallista liikkumavaraa esimerkiksi varaosien ja huollon järjestämisessä. Kansainvälinen yhteistoiminta tuo mukanaan volyymietua ja vakautta, mutta samalla se voi hidastaa nopeaa kansallista reagointia poikkeusoloissa. Yhteiset toimintamallit ovat toki käytössä vain osassa puolustuksellisista järjestelmistä, kuten F-35 hävittäjän osalta monikansallisessa huoltoverkostossa. Pääosan järjestelmien kohdalla Suomelle on jätetty mahdollisuus kehittää omaa kansallista tuotantoaan ja valmiustilaansa. Näin ollen myös kansallinen teollisuus ja viranomais-yksityissektorin yhteistyö pidetään hengissä. Kyky säilyttää kriittinen osaaminen ja tuotanto oman päätöksenteon piirissä on keskeinen osa varautumista – myös liittoutuneena.

EU:n sisämarkkinat ja yhteiset standardit, kuten elintarviketurvallisuus, energian toimitusvarmuus ja kyberturvallisuus, mahdollistavat tehokkuuden, mutta tekevät jäsenvaltioista riippuvaisia toisistaan juuri silloin, kun omavaraisuutta kaivattaisiin eniten. Järjestelmien yhteistoiminta on strateginen vahvuus, mutta kriisissä se voi myös muodostua pullonkaulaksi, jos toimitusketjut eivät kanna tai EU-maiden intressit hajaantuvat.

Haavoittuvat verkostot – toimitusketjut globaalissa murroksessa

Kansallisella tasolla Suomessa on jo pitkään panostettu valtiollisten ja yksityisten toimijoiden yhteistyöhön varautumisessa. Huoltovarmuuskeskus koordinoi huoltovarmuuden kannalta kriittisiä verkostoja ja varautumistoimia, kun taas puolustuksen puolella yhteistyötä tehdään kumppanuusmallien kautta, joissa esimerkiksi yritysten ja viranomaisten resurssit tukevat toisiaan. Tätä kokonaisuutta kutsutaan Suomen huoltovarmuusorganisaatioksi, joka on kansainvälisesti poikkeuksellisen laaja-alainen verkosto. Kansainvälisesti toimitusketjujen käyttäytymistä ohjaavat erilaiset kriisit, kuten sodat ja pandemiat, jotka pakottavat yritykset ja valtiot muuttamaan toimintaansa. Kriiseihin reagoiminen voi tehostaa yleisesti toimintaa, mutta samalla monimutkaiset ja maantieteellisesti laajat toimitusketjut altistuvat häiriöille. Esimerkiksi koronapandemia katkaisi nopeasti lääke- ja suojavarustetoimituksia Aasiasta Eurooppaan. Tästä syystä toimitusketjujen vastaanottajille – olipa sitten kyseessä yritys, valtio tai kuluttaja – keskeisiä ominaisuuksia ovat joustavuus, toipumiskyky (resilienssi) ja ennakkoon varautuminen.

Viime vuosien kriisit, kuten pandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan, ovat osoittaneet, että toimitusketjujen hallinta ei ole enää pelkästään kaupallinen kysymys, vaan olennainen osa yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta. Teknologinen riippuvuus sekä toimittajaverkostojen keskittyminen tiettyihin maihin luovat rakenteellista haavoittuvuutta, jota ei voi täysin ratkaista reagoimalla jälkikäteen. Puolustusteollisuuden start-up yritykset sekä kasvava ja tehostunut tuotantokyky voivat lisätä joustavuutta, mutta kriisissä tarvitaan ennen kaikkea ennalta mietittyjä ratkaisuja ja luotettavia toimijoita. Tässä tilanteessa juuri kansallisen varautumisen tai kansallisten toimijaverkostojen vahvistaminen toimii puskurina järjestelmähaavoittuvuuksia vastaan – erityisesti silloin, kun toimintaympäristö muuttuu nopeammin kuin poliittiset ratkaisut ehtivät mukaan.

Suomi ja Eurooppa ovat monessa suunnassa riippuvaisia niiden ulkopuolisista toimijoista. Taustalla vaikuttavat muun muassa pitkään jatkunut ulkoistaminen, valtiollisten toimijoiden yksityistäminen ja jatkuva kilpailu hinnoista. Esimerkkejä riippuvuuksista ovat muun muasssa lääketuotannon keskittyminen Kiinaan, puolijohdetuotannon reagointi ja tuotannon siirtäminen Yhdysvaltoihin ja EU:n alueelle sekä varaosien sidonnaisuus järjestelmien alkuperäisvalmistajien sijaintiin. Vaikka riippuvuudet ovatkin kasvaneet, niitä pyritään aktiivisesti hallitsemaan ja vähentämään sen sijaan, että annettaisiin niiden kehittyä hallitsemattomasti. Tätä työtä tekevät sekä EU:n toimielimet että kansalliset hallitukset muun muassa lainsäädännön, strategisten ohjelmien ja investointien kautta. Keinot vaihtelevat toimitusketjujen monipuolistamisesta ja kriittisten materiaalien varastoinnista aina tuotannon kotiuttamiseen ja tutkimus- ja kehitystoiminnan tukemiseen.

Kestävyyttä epävarmuudessa – mihin suuntaan Suomi on menossa?

Kansallisen huoltovarmuuden ylläpito edellyttää pitkäjänteistä omavaraisuuden tavoittelua, vaikka nykyiset liittoutumat ohjaavatkin osin kohti keskitettyjä järjestelmiä ja yhteisiä riippuvuuksia. Valmius ei ole halpaa – mutta itsenäinen päätösvalta on kriisitilanteessa korvaamaton voimavara. 

Siksi kansallisen varautumisen ja huoltovarmuuden ylläpidon on oltava valtiollinen vastuu, vaikka toteutuksessa tarvitaan myös yksityissektorin osaamista ja resursseja. On kuitenkin muistettava, että julkisen ja yksityisen toimijoiden motiivit eroavat, eikä valtio voi ulkoistaa kriisinkestävyyttään kokonaan markkinatoimijoille. Yrityksen tavoitteena on usein tuottaa voittoa sen taustahenkilöille, kun taas valtio ei perusta toimintaansa ansaintalogiikkaan, vaan kansalaistensa palvelemiseen. Vastuunkanto ja riskinsietokyky eivät jakaudu symmetrisesti valtion ja yritysten välillä. Lopulta maan on kyettävä selviytymään tarvittaessa myös omillaan.

Eri toimijoiden varautuminen johtaa oikeaan suuntaan kohti yhteiskunnan riittävää huoltovarmuutta. Varautumiseen liittyvää prosessia kuvataan yritysmaailmassa jatkuvuuden hallintana. Kokonaisuudessaan varautuminen liittyy toimintaan, jolla pyritään varmistamaan tehtävien tarvittava toteuttaminen kaikissa tilanteissa, erityisesti vakavissa häiriötilanteissa. Varautumiseen kuuluu ennakointi ja reagointi sekä tarvittaessa myös poikkeustoimenpiteet. Julkisen sektorin varautuminen on pääosin viranomaisten toteuttamaa hallinnollista työtä, kun taas yksityisellä sektorilla se on enimmäkseen tuottavaa ja elinkeinoelämän ohjaamaa. Poliittiset ratkaisut, kuten investointipäätökset, tuotantovaraussopimukset ja sopimuksiin perustuva varautuminen (SOPIVA) tukevat kestävyyden rakentamista ja resilienssin muodostumista.

Suomen olisi nyt entistä tärkeämpi rakentaa älykästä huoltovarmuutta. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse, vaan kansainvälistä koordinaatiota ja yhteistyötä on järkevä hyödyntää sopivissa määrin. Toisaalta omavaraisuus on avainasemassa, ja osaamista on tärkeää vaalia myös kotimaassa. Täsmällistä lukuarvoa kansallisen tai kansainvälisen painopisteen osalta tuskin saadaan koskaan, vaan tärkeintä lienee kestävien verkostojen rakentaminen ja tehokkaan reagointikyvyn muodostaminen.

Suomen tilanteesta

Huoltovarmuus ei Suomessa ole pelkkää kriiseihin reagoimista, vaan osa arkea ja pitkäjänteistä kehittämistä. Päätöksiä päivitetään ministeriötasoa myöten, ohjausta vahvistetaan eri organisaatioissa ja verkostoja pidetään yllä – usein niin, ettei se aina näy ulospäin. Perusta on viranomaisten linjauksissa, mutta käytännön toteutus perustuu julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöhön. Kun toimitusketjut horjuvat tai Euroopassa rysähtää, nämä panostukset mitataan käytännössä. Pienellä maalla ei ole kaikkea omasta takaa valmiina, mutta Suomi voi kompensoida resurssipuutteita osaamisella, yhteistyöllä ja jatkuvalla kehittämisellä. Juuri tässä on asian ydin: huoltovarmuus ei ole annettu tila, vaan sen vahvistaminen ratkaisee, miten Suomi selviää seuraavista kriiseistä.