Singapore on vuosikausia kasvattanut pinta-alaansa naapurimaista tuodun hiekan avulla, mutta massiivinen kaivuu syö rannikoita ja tuhoaa ekosysteemejä ympäri Kaakkois-Aasiaa. Ympäristöjen ja elinkeinojen tuhoutuessa myös kaupungistuminen kiihtyy ja tarve hiekalle kasvaa entisestään. Vaihtoehdot junnaavat kehitysvaiheissaan, kun miljoonia tonneja hiekkaa kipataan vuosittain mereen ja betonimyllyihin. 

Hiekka on maailman eniten louhittu raaka-aine ja veden jälkeen kaikkein yleisin aine, jota ihminen ottaa käyttöön luonnosta millään menetelmällä. Arviolta 50 miljardia tonnia hiekkaa kaivetaan vuosittain rakentamiseen, maantäyttöön ja muihin tarkoituksiin. Myös tämä kriittinen raaka-aine on rajallinen, ja uusien resurssien etsintä aiheuttaa jatkuvasti enemmän tuhoja.

Yleisimmässä muodossaan hiekkaa käytetään esimerkiksi betonin ja lasin raaka-aineena. Kaikki maailman kaupungit sisältävät miljardeja tonneja hiekkaa: valtatiet on tehty hiekasta ja pilvenpiirtäjätkin ovat lopulta pelkkiä hiekkalinnoja. Lisäksi monet maat ja kaupungit lisäävät omaa maa-alaansa kippaamalla mereen tonneittain hiekkaa ja soraa. Näin toimii esimerkiksi Kaakkois-Aasian rikas kaupunkivaltio Singapore.

Lisää maata!

Singapore, Malajinsalmen kärjessä sijaitseva Kaakkois-Aasian talousmahti, on koti hieman yli kuudelle miljoonalle ihmiselle. Pinta-alaltaan Singapore on noin Suomen pääkaupunkiseudun kokoinen ja rajautuu kaikilta suunnilta mereen. Myös Singaporen raja Malesian kanssa muodostuu kapeasta ja matalasta Johorensalmesta. Kuten saattaa odottaa, Singaporessa talot ovat korkeita ja maa arvokasta, minkä vuoksi sitä haluttaisiin mielellään myös lisää. 

Viime vuosikymmenten aikana Singaporen pinta-ala on kasvanut noin viidenneksellä: vuonna 1960 se oli 581,5 neliökilometriä ja vuonna 2024 jo 735,7 neliökilometriä. Pääosa kaupungin eteläisestä rannikosta on uudelleenmuovailtu. Esimerkiksi turisteille tuttu jättimäisten kasvihuoneiden ja futurististen superpuiden täyttämä Marina Bay sekä isot osat Sentosan huvipuisto- ja lomakyläsaaresta ovat maantäyttöprojektien tulosta, merestä nostettua maata. Pinta-alan kasvu ei ole pysähtymässä, vaan Singapore tavoittelee yhteensä 766 neliökilometrin pinta-alaa vuoteen 2030 mennessä. Maan hallitus on varautunut siihen, että myös väestö jatkaa kasvuaan erityisesti ulkomaisen työvoiman lisääntyessä.

Materiaali kaupungin pinta-alan laajentamiseen ja entistä korkeampiin pilvenpiirtäjiin ei ole enää vuosikymmeniin tullut Singaporen omien, jokseenkin tiiviiden rajojen sisältä. Sen sijaan sitä tuodaan naapurimaiden hiekkarannoilta ja joentörmistä, erityisesti Malesiasta, Filippiineiltä ja Indonesiasta, mutta myös esimerkiksi Kambodžasta ja Vietnamista. 

Singapore on maailman kahdenneksitoista suurin hiekan tuoja. YK:n ympäristöohjelman UNEP:in mukaan se oli vuoteen 2019 mennessä tuonut noin 517 miljoonaa tonnia hiekkaa naapurimaistaan. Vertailun vuoksi: jos tuontihiekkaa ei olisi kipattu Singaporensalmeen, vastaavalla määrällä olisi voinut peittää koko Helsingin maa-alueen noin puolentoista metrin paksuiseen hiekkakerrokseen. 

Lienee suotavaa, että Singapore tyydyttää laajenemishalujaan mieluummin täyttämällä merta kuin hyödyntämällä yllättävän suurta sotilasvoimaansa. Tässäkin laajenemisessa on kuitenkin omat ongelmansa.

Romahtavia siltoja, katoavia saaria

Hiekan lisääntynyt käyttö ylittää monissa tapauksissa raaka-aineen luonnollisen uusiutumisnopeuden. Maailman ympäristöuutisia seurannut voinee arvata, että tilanne ei tällöin ole ongelmaton. Esimerkiksi The Guardian listaa havainnollistavasti kuvitetussa reportaasissaan hiekan kaivamiseen liittyviä ongelmia: joet kärsivät uoman eroosiosta ja rantojen sortumisista. Hiekan kaivaminen laskee vesistöjen pohjia ja sitä myötä myös pintoja. Pohjien sedimenttien sekoittaminen samentaa vettä ja ruoppaus tuhoaa eläimistöä ja kasvillisuutta. Kaivausten ja kuljetusalusten melu aiheuttaa haittaa eliöstölle, esimerkiksi kaloille.

Hiekan louhinta uhkaa monia ekologisesti tärkeitä alueita, esimerkiksi Mekong-jokea. Mekong on Kaakkois-Aasian pisin joki, joka saa alkunsa Himalajan vuoristosta ja virtaa Myanmarin, Laosin, Thaimaan, Kambodžan ja Vietnamin läpi Etelä-Kiinan mereen. Joki ja sitä ympäröivä alue, erityisesti sen suisto, on yksi maailman lajirikkaimmista luonnon monimuotoisuuden keskittymistä. Hiekan louhinta romahduttaa törmiä ja lisää suolaveden tunkeutumista maaperään suistoalueella. Muutos on lajistolle massiivinen ja tuhoisa.

Myös merellä pohjan ruoppaus heikentää meriekosysteemejä ja veden laatua ja tuhoaa mangrovepuita ja koralliriuttoja. Merenrantojen kaivaminen lisää rannikkoeroosiota ja heikentää merenrantavaltioiden olennaista puolustuslinjaa merenpinnan kohoamista vastaan: hiekkadyynit pehmentävät aaltojen vaikutusta ja suojelevat rannan kasvustoa ja rakennettua infrastruktuuria – niiden puuttuminen jättää rannat haavoittuvaisiksi ja lisää eroosiota entisestään. Esimerkiksi Vietnamin Hoi Anissa hiekan louhinnan ja jokien patoamisen aikaansaama rannikkoeroosio on pahentanut myrskyjen ja tulvien tuhovoimaa. Rantaa on ryhdytty pelastamaan pystyttämällä maahan tuhat kappaletta yhdeksän metrin mittaisia rautatankoja sekä kieltämällä hiekan vienti lähialueilta. 

Rantatörmien eroosio rapauttaa myös rakennettua ympäristöä. Siltoja ja muita rakenteita on vaurioitunut ja jopa romahtanut hiekan louhimisen aiheuttaman pohjien ja rantatörmien muutoksen seurauksena esimerkiksi Taiwanissa ja Intiassa. Portugalissa hiekan louhinnan vaikutuksesta heikentyneen sillan romahduksessa kuoli 70 ihmistä vuonna 2001. 

Hiekkakaivoksilla esiintyy usein myös terveyteen ja turvallisuuteen liittyviä puutteita, joiden seurauksena kaivostyöntekijöitä on esimerkiksi hukkunut operaatioissa. Lisäksi hiekkapölyn hengittäminen on vaarallista ja erityisesti aurinkopaneeleidenkin valmistuksessa käytetty korkean piipitoisuuden hiekka voi aiheuttaa vakavia keuhkosairauksia päätyessään hengitysteihin. 

Hiekan louhinnan aiheuttamat tuhot ovat osa itseään ruokkivaa sosiaalista ja taloudellista noidankehää. Yksinkertaistettuna: Singapore voi kaivaa Indonesian saarilta hiekan, joka tuhoaa paikallisen kalastuselinkeinon ja muuttaa peltojen maan suolapitoiseksi. Työttömäksi jääneet paikalliset lähtevät kaupunkiin – minne muuallekaan kuin Singaporeen – ja päätyvät heikosti kohdelluksi siirtotyövoimaksi rakennustyömaille, joissa käytetään samaa hiekkaa, jonka vuoksi he alunperin menettivät kaiken. Samalla heistä tulee osa sitä väestönkasvua, joka kasvattaa kaupunkivaltion hiekan kysyntää entisestään.

Kielletty vientihiekka

Massiivisten ympäristöhaittojen ja sosiaalisten ongelmien vuoksi Kaakkois-Aasian maat ovat yksi kerrallaan kieltäneet hiekan viennin Singaporeen – Indonesia jo 2000-luvun alussa ja Malesia vuonna 2018. Kambodžassa kieltoon johti paikallinen toiminta, kun ympäristöaktivistit asettuivat kaivostoimintaa vastaan mangroveiden peittämistä rannoistaan tunnetussa Koh Kong -provinssissa. Mother Nature -ympäristöjärjestön vaikuttamiskampanja toi aiheelle kansainvälistä huomioita, kun kolme aktivistia pidätettiin hiekankuljetusalusten reittien tukkimisesta ja aluksiin nousemisesta. Kampanjan ja kansainvälisen paineen seurauksena Kambodžan hallitus asetti hiekan vientikiellon Singaporelle. Kiellosta tehtiin pysyvä vuonna 2017.

Kehitystä tapahtuu kuitenkin myös toiseen suuntaan. Hiekan globaali kysyntä kasvaa ja houkutus hyötyä  tästä bisneksestä on suuri erityisesti köyhemmille maille. Indonesia perui hiekan vientikiellon vuonna 2024. Asiantuntijat varoittavat ympäristöriskeistä, mutta kriitikoiden mukaan asetelma on selvä: päätös heijastelee laajempaa ilmiötä, jossa Kaakkois-Aasian hallitukset sivuuttavat oman ympäristönsä kunnossapidon taloudellisen hyödyn toivossa. Singaporen vauraus houkuttelee naapurimaita myymään luonnonvarojaan lyhytnäköisen voitontavoittelun nimissä. 

Pitkäaikaisten vaikutusten on kuitenkin arvioitu olevan myös talouden kannalta negatiivisia. Indonesialainen ajatushautomo Celios on arvioinut, että viennin jatkaminen tulee vähentämään maan BKT:tä 1,22 biljoonaa rupiaa (74,5 milj. USD) ja pienentämään kotitalouksien tuloja 1,21 biljoonaa rupiaa (73,9 milj. USD). Syynä ovat nimenomaan hiekan louhinnan negatiiviset vaikutukset rannikkoelinkeinoille, erityisesti kalastukselle.

Siellä, missä liikkuu rahaa, liikkuu usein myös niitä, jotka ovat valmiita kiertämään tai jopa rikkomaan lakeja päästäkseen siihen käsiksi. Ainakin 24 pientä Indonesian saarta katsotaan kadonneeksi kokonaan laittoman hiekan louhinnan seurauksena. The New York Timesin sorapiraateiksi nimeämät laittomat toimijat myyvät saaliinsa pääasiassa Singaporeen.  Hiekan vientikiellot ovat pystyneet vähentämään, mutta eivät kokonaan poistamaan laitonta kaivostoimintaa. Singapore on kieltänyt käyttävänsä laittomasti kaivettua hiekkaa, mutta kuten monien muidenkin mineraalien tapauksessa, myös hiekan toimitusketju on usein mutkikas ja osin hämärän peitossa. Kaikkien toimijoiden toimintatapoja ja jokaisen jyvän alkuperää on vaikea uskottavasti varmistaa.

Toimitusketjun läpinäkyvyyteen ja alan vastuullisuuteen voitaisiin kenties parhaiten puuttua ylikansallisella sääntelyllä, jota ei hiekkaa koskien kuitenkaan juurikaan ole. Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEANilta on toivottu yleistä kantaa, mutta sellaista ei toistaiseksi ole näköpiirissä. YK:n ympäristöohjelma toteaa hiekan jatkuvan kysynnän olevan ”yksi 2000-luvun suurimmista kestävyyshaasteista” ja esittää, että hiekka tulisi tunnistaa virallisesti strategiseksi resurssiksi. Kansainvälisen keskustelun käydessä kuumana kriittisten mineraalien, kuten nikkelin, kuparin, koboltin ja litiumin ympärillä, hiekka jää taka-alalle. 

Vaihtoehtoja hiekalle

Australialainen Queenslandin yliopisto on esittänyt vaihtoehtoja luonnonhiekalle: teollisuuden ja kaivostoiminnan sivutuotteita, kuten murskattua kiviainesta ja rikastushiekkaa voisi käyttää maantäyttöprojekteissa. Tutkijoiden mukaan esimerkiksi Indonesian suuri metalli- ja kaivosteollisuus voisi myydä myös rikastushiekkaa, mikä vähentäisi sekä uusien läjitysalueiden tarvetta että ekosysteemeihin kohdistuvaa painetta. 

Indonesiassa on esitetty myös vaihtoehtoisia ansaintamenetelmiä hiekan tilalle. Ajatushautomo Celios ehdottaa, että hiekan louhinnan sijasta hallitus keskittyisi edistämään ekoturismia ja rannikkoekosysteemien hiilinieluhankkeita (“blue carbon initiatives” tai “blue economy”), eli mangroveiden, meriruohoniittyjen ja koralliriuttojen suojelua ja kasvun edistämistä. Tämä voisi ajatushautomon mukaan tuottaa rahaa hiilikrediittien kautta. Rannikkoekosysteemit varastoivat hiiltä kahdesta neljään kertaa enemmän ja jopa 30-40 kertaa nopeammin kuin kuivalla maalla sijaitsevat metsät.  

Singapore on osaltaan vastannut huoliin hiekan tuonnista. Hallitus kertoo, että hiekkaa hankitaan useista eri maista, jotta yksittäiseen kohteeseen kohdistuvaa painetta voitaisiin vähentää. Samalla rakennusalalla pyritään vähentämään riippuvuutta hiekasta käyttämällä terästä, puuta ja rakennustyömaiden kiviainesjätettä. Lisäksi on kokeiltu Hollannista tuttua vesialueiden patoamista ja kuivattamista eli poldereita. Vaikka vaihtoehdoilla voitaisiinkin potentiaalisesti korvata suuria määriä hiekkaa, niiden skaala on nykyisellään pysynyt melko pienenä ja kokeellisena. 

Tavalla tai toisella vaihtoehtoja on löydettävä. Urbanisaation ja sähköistymisen kiihtyessä maailmasta loppuu muuten hiekka.