YK:n hätäavun koordinaattori Tom Fletcherin mukaan humanitaarinen sektori on “alirahoitettu, ylivenytetty ja hyökkäyksen alla”. Hän viittaa leikkauksiin, entistä useampiin kriiseihin ja yleistyneisiin hyökkäyksiin avustustyöntekijöitä vastaan. Priorisointi on välttämätöntä. Uudet toimijat tarjoavat mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea poliittista tahtoa ja uudistuksia tarvitaan, jotta humanitaarinen apu tavoittaa sitä eniten tarvitsevat myös tulevaisuudessa.

Humanitaarinen apu on haasteiden edessä vähenevän rahoituksen, geopoliittisten jännitteiden ja avun politisoitumisen myötä. Yhdysvaltain valtiollisen avustusjärjestö USAID:n monumentaalinen projektien keskeyttäminen tammikuun lopussa järkytti koko sektoria. USAID on ollut vuosikaudet selvästi isoin humanitaarisen avun rahoittaja (28.6% koko sektorin rahoituksesta vuonna 2024), mutta se on ollut myös laadultaan ja monipuolisuudeltaan ykkönen. Jo ennen USAID:n jäädytystä OECD raportoi noin 10% leikkauksista humanitaarisessa rahoituksessa vuonna 2024, ennustaen 9–17% lisätiputusta vuonna 2025. Myös humanitaaristen periaatteiden hämärtyminen, avustustyöntekijöihin kohdistuvien hyökkäysten arkipäiväistyminen sekä ilmastonmuutoksen lisäämät ja voimistamat kriisit tarjoavat haasteita.

Humanitaarisen avun perusteet ja haasteet

Humanitaarinen apu yksinkertaisuudessaan pyrkii pelastamaan ihmishenkiä ja lievittämään ihmisten kärsimystä luonnonkatastrofien, sotien ja muiden kriisien keskellä. Se sisältää rahasiirtoja, materiaalista apua (esimerkiksi ruoka-apua, hygieniapaketteja, lääkkeitä), asiantuntija- ja koulutustukea (esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisia, paikallisjärjestöjen kouluttamista) ja sosiaalista tukea. Humanitaarinen apu noudattaa neljää perusperiaatetta – inhimillisyys, tasapuolisuus, puolueettomuus ja riippumattomuus – joiden tarkoituksena on taata avun perille saattaminen sitä eniten tarvitseville taustasta riippumatta. Kehitysyhteistyöhön ja rauhantyöhön erona on se, ettei humanitaarisen avun tarkoituksena ole ratkaista juurisyitä vaan vastata hädässä olevien ihmisten välittömiin tarpeisiin.

Ensisijaisesti valtion tulisi kantaa vastuu väestönsä avustamisesta. Ulkopuolisia tarvitaan tukemaan valtion ja paikallisten järjestöjen toimintaa hädän hetkellä, sekä auttamaan konteksteissa, joissa valtioiden kyvyt ja tahto auttaa ovat rajoitettuja. Suurimpia humanitaarisia toimijoita ovat YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimisto (OCHA), koordinointiin keskittyvä sektorikohtainen ”cluster”-järjestelmä, muut YK-järjestöt, kansalaisjärjestöt sekä Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun liike. Humanitaarista työtä rahoittavat puolestaan valtiolliset tahot, joista suurimpia ovat USAID, Saksa, Euroopan komission ECHO, Iso-Britannia ja Ruotsi.

Vuosien saatossa humanitaarista sektoria on kritisoitu rakenteellisista ongelmista, kuten epäsymmetrisistä valtasuhteista ja riippuvuussuhteiden luomisesta pohjoisen rahoittajien ja etelän avunsaajien välille, byrokratian ja raportoinnin määrästä, korruptiosta ja väärinkäytöksistä. YK:n johtamaa cluster-järjestelmää on kritisoitu monimutkaisuudesta, tehottomuudesta ja heikosta paikallisten osallistamisesta. Näihin vastatakseen suurimmat rahoittajat ovat perustaneet edunvalvontaryhmiä ja solmineet sopimuksia avun kehittämiseksi. Vuonna 2003 joukko läntisiä rahoittajamaita perusti hyvän humanitaarisen avunannon ryhmän (Good Humanitarian Donorship). Sen saavutuksia ovat muun muassa raportoinnin harmonisointi sekä ennakoitavimpien rahoitusmekanismien lanseeraminen. Vuonna 2016 suurimmat humanitaariset toimijat solmivat Grand Bargain –sopimuksen, jonka tavoitteena on tehostaa humanitaarista apua yhdenmukaistamalla käytäntöjä. Sen uusin versio (2023–2026) keskittyy rahoituksen uudistamiseen, lokalisaatioon eli paikallistoimijoiden vahvistamiseen ja avunsaajien osallistamiseen. Vaikka moni tavoitteista on saavuttamatta, sopimuksen on arvioitu edistäneen rahansiirtojen yleistymistä ensisijaisena avustuskeinona, tarvearviointien standardisoitumista ja raportoinnin keventymistä.

Humanitaarinen apu helisemässä geopolitiikan paineessa

Euroopan uudelleen aseistautuminen ja kiristynyt suurvaltakilpailu Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä ovat johtaneet rauhanvälityksen, kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun jäämiseen toissijaiseksi. Samalla kuin puolustusbudjetit jatkavat kasvuaan ovat läntiset maat Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Alankomaiden johdolla ilmoittaneet mittavista humanitaarisen avun leikkauksista. Vaikutus hädässä olevien ihmisten tilanteeseen on suuri.

Maailman tämän hetken viisi suurinta humanitaarista kriisiä ovat pahasti alirahoitettuja YK:n vuotuisiin humanitaarisiin tarvearviointeihin ja toimintasuunnitelmiin nähden: Syyria (10.2%), Sudan (13.2%), Palestiina (14.7%), Ukraina (24.9%) ja Kongon Demokraattinen Tasavalta (9.7%). Seuraukset ovat katastrofaalisia: esimerkiksi Kongon tapauksessa rahoitusvaje pakottaa avustusjärjestöt valitsemaan terveyspalveluiden lopettamisen, ruoka-avustuksen vähentämisen ja seksuaalisen väkivallan uhrien auttamatta jättämisen välillä.

Samaan aikaan YK raportoi vuoden 2024 olleen vaarallisin vuosi avustustyöntekijöille: 281 kuollutta marraskuun 22. päivään mennessä. Vuosi 2023 oli jo selvästi ohittanut 280 kuolonuhreillaan aiemman ennätyksen 159 (2013), ja väkivallan trendi on ollut nouseva vuodesta 1997 lähtien, jolloin AWSD alkoi tilastoida hyökkäyksiä. Viime vuosien korkeiden lukujen takana on Gazan sota, jossa yli 400 avustustyöntekijää on kuollut. Israelia on syytetty tietoisista hyökkäyksistä avustustyöntekijöitä vastaan, vaikka sodan oikeussäännöt eli humanitaarinen oikeus (IHL) takaavat avustustyöntekijöille suojan toimittaa apua konfliktitilanteissa. Esimerkiksi Human Rights Watch raportoi kahdeksasta iskusta humanitaarisia kulkueita vastaan IHL:sta piittaamatta ja siitä huolimatta, että järjestöt olivat ilmoittaneet liikkeistään IDF:lle etukäteen. Myös Sudanissa ja Etelä-Sudanissa on raportoitu useita hyökkäyksiä avustustyöntekijöitä kohtaan. 

Avustustyöntekijöiden suojeleminen on perusedellytys avun perille toimittamiseksi vaarallisiin paikkoihin, missä tarpeet ovat isoimmat. Toisinaan hyökkäykset pakottavat järjestöt keskeyttämään operaationsa, jättäen apua eniten tarvitsevat akuuttiin hätään.

Kriisit ovat myös lisääntyneet ja vaikeutuneet. OCHA:n mukaan vuonna 2024 noin 300 miljoonaa ihmistä tarvitsi humanitaarista apua ja suurin määrä ihmisiä 2000-luvun aikana on joko maansisäisinä pakolaisina (yli 70 miljoonaa) tai pakolaisina muissa maissa (yli 35 miljoonaa). Lisäksi yli 250 miljoonaa kärsii akuutista ruokaturvattomuudesta, ja 20% maailman lapsista elää konfliktin keskellä tai on paennut konfliktia. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat katastrofit ja äärimmäiset sääilmiöt ovat erityisesti näiden lukujen takana. 

Ilmastonmuutoksen on todistettu aiheuttavan äärimmäisiä sääilmiöitä ja voimistavan luonnon katastrofeja, kuten tulvia, maastopaloja ja hurrikaaneja. Punaisen Ristin mukaan luonnon katastrofien määrä on kasvanut noin 35% 1990-luvun jälkeen. Kuivuus ja lämpöaallot häiritsevät toimeentuloa, aiheuttavat ruokaturvattomuutta, vaikeuttavat vedensaantia ja lisäävät tautien kuten koleran ja malarian leviämistä. Nämä kerrannaisvaikutukset olemassa oleviin kriiseihin lisäävät avuntarvetta, ja tuottavat lisää pakolaisia, syventävät eriarvoisuutta ja pahentavat varsinkin haavoittuvien ihmisryhmien, kuten lasten, naisten ja vähemmistöjen kärsimystä.

Tässä kontekstissa humanitaarisen avun leikkaukset näyttäytyvät ongelmallisina. Apua sidotaan kasvavissa määrin myös ulkopoliittisiin tavoitteisiin ja valjastetaan sisäpoliittisiin tarkoitusperiin. Esimerkiksi Alankomaat julisti, että avun tulee myös “edistää kauppaa, lisätä turvallisuutta ja vähentää maahanmuuttoa” samalla kun kaikki sukupuoleen ja koulutukseen liittyvä rahoitus lopetettiin. Tämä on suora esimerkki avun politisoitumisesta, mikä vaarantaa humanitaaristen periaatteiden ja avun tarveperusteisuuden toteutumisen. Avun politisoituessa rahoituspäätöksiä ohjaavat lyhytnäköiset kansalliset intressit humanitaaristen toimijoiden asiantuntemuksen sijasta. Vaarana on, ettei apu päädy sinne missä sitä tarvitaan eniten.

Mahdollisuuksia löytyy, vaan onko poliittista tahtoa?

Kiire etsiä ratkaisuja leikkauksiin ja samalla vastata entistä useampaan ja monimutkaisempaan humanitaariseen kriisiin on valtava, sillä YK:n hätäavun koordinaattori Fletcher varoittaa leikkausten johtavan “miljoonien ihmisten kuolemaan”. YK:n pääsihteeri Antonio Guterresin viime päivien vetoomukset “UN80”-aloitteen mukaisten menoleikkausten, YK:n virtaviivaistamisen ja modernisoinnin puolesta antavat kuitenkin toivoa muutosten tuulista.

Uusien teknologioiden, kuten AI:n, satelliittiteknologian ja ennakkovaroitusjärjestelmien suurempi hyödyntäminen tehostaisi resurssien käyttöä. Näitä ja uusia toimintatapoja, kuten kriiseihin varautumista ennakoivalla toiminnalla ja resilienssiä kasvattamalla, käyttämällä humanitaarinen sektori pyrkii vastaamaan ilmastonmuutoksen lisäämiin luonnonkatastrofeihin. Lisäksi rahoittajien solmimat ilmasto- ja ympäristösitoumukset tähtäävät kasvattamaan rahoitusta ja koordinointia ilmastokriisien ennaltaehkäisyyn sekä niihin ennakoimiseen ja vastaamiseen.

Länsimaiden rahoituksen vähentyessä Persianlahden maat ja yksityisen sektorin toimijat ovat kasvattaneet rahoitustaan. Vuonna 2024 Saudi-Arabia nousi muun muassa Japanin, Norjan ja Ranskan ohi maailman seitsemänneksi suurimmaksi rahoittajaksi. Suuret säätiöt kuten Gates Foundation ja Mastercard Foundation ovat puolestaan keskikokoisiin maihin verrattavia rahoittajia. Uusien toimijoiden kohdalla kysymysmerkkeinä ovat kuitenkin heidän tarkoitusperät, kapasiteetti ja kokemattomuus avustustyöstä. Esimerkiksi Gates Foundation totesi suoraan, ettei se eivätkä mitkään säätiöt edes yhdessä pysty korvaamaan USAID:n rahoitusta, osaamista ja johtajuutta. Persianlahden maat ovat pääsääntöisesti keskittäneet apunsa Lähi-Idän maihin. Esimerkiksi Saudi-Arabian avusta 89% meni Jemeniin vuonna 2019, jonka sisällissotaan ja humanitaariseen katastrofiin se on ollut merkittävästi osallisena. Viime vuosina Persianlahden maiden rahoitus YK-järjestöjä ja globaaleja hankkeita kohtaan on tosin kasvanut.

Realistisempaa on toimeentulo pienemmillä resursseilla, mikä edellyttää tehokkaampaa priorisointia ja koordinointia. Ongelmana on, että humanitaarinen sektori on jo priorisoinut avun kohteita ahkerasti viime vuosina lisääntyneiden kriisien johdosta. Tiukempi priorisointi tarkoittanee sitä, että entistä harvempi saa apua ja että pitempiaikainen apu, varsinkin pitkittyneissä kriiseissä, tulee jäämään akuutimpien kriisien jalkoihin. Tämä luo tarpeen kehittää koordinointia muiden toimijoiden kanssa sekä uudelleen pohtia, mihin konteksteihin ja teemoihin humanitaarinen apu soveltuu parhaiten, ja missä kehitysyhteistyö, rauhanrakentaminen tai suora budjettituki ovat tarkoituksenmukaisempia. Ratkaisuna voi olla humanitaaristen toimijoiden palaaminen perusteisiin ja mandaattien ytimeen. Kun rahoituksen määrä laskee, sen laatua voidaan parantaa esimerkiksi lisäämällä joustavuutta, yksinkertaistamalla käytäntöjä ja pidentämmällä hankkeiden kestoa. Tällöin lyhyiden projektiluontoisten hankkeiden, monimutkaisten hakemusten ja tiukkojen korvamerkintöjen sijaan voitaisiin tehostaa avun perille saattamista.

Lokalisaatio, paikallistoimijoiden tukeminen ja kouluttaminen sekä ennen kaikkea päätäntävallan siirtäminen ja rahoituksen kanavoiminen suoraan paikallisjärjestöille, puolestaan tukisivat yhteisöjen omistajuutta ja tulosten kestävyyttä. Tämä olisi myös kustannustehokkaampaa. Lokalisaatio ei ole kuitenkaan juuri siirtynyt juhlapuheista käytäntöön, vaan jäänyt “rasti ruutuun” tasolle. Kansainväliset järjestöt jatkavat dominointiaan lokalisaation törmätessä haasteisiin rahoittajien tiukkojen sääntöjen noudattamisessa ja kilpailuun asemiaansa puolustavien järjestöjen kanssa. Puheiden sijaan tarvitaan tekoja rahoituksen kanavoimiseksi suoraan paikallisjärjestöille ja koordinointirakennelmien muuttamiseksi.

Uusien toimijoiden mukaantulo, eri lähestymistapojen, paremman koordinoinnin ja uusien teknologioiden hyödyntäminen avun kohdentamisessa ja priorisoinnissa voivat olla osaratkaisuja haasteisiin. Humanitaarisen avun sektori tarvitsee kuitenkin aitoa uudistusta, mikä toisi rahoituksen kestävälle uralle, kääntäisi valtasuhteet rahoittajien ja avunsaajien välillä, puolustaisi humanitaarisia periaatteita ja työntekijöitä sekä palauttaisi tarveperusteisuuden keskiöön, jotta humanitaarinen apu tavoittaa sitä eniten tarvitsevat. Guterresin viime päivien vetoomukset ovat alku, sillä uudistukset tulevat vaatimaan vaikeita päätöksiä ja poliittista tahtoa.