Vuoden 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) ja Helsingin päätösasiakirja loivat perustan länsi- ja itäblokin monenvälisille neuvotteluille ja Euroopan turvallisuuspoliittiselle keskustelulle. Viisikymmentä vuotta myöhemmin epävarmuuden aika ja suurvaltapolitiikan paluu ovat palauttaneet Euroopan kylmän sodan aikaa muistuttavien kovien turvallisuuskeskusteluiden keskelle. Suurvaltojen vastakkainasettelu näyttää ohjaavan maailmaa kohti uutta etupiirien aikaa, mutta myös uudelle Etykille voi yhä löytyä tilaa kaukana tulevaisuudessa – vaikka tie on täynnä sudenkuoppia.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirja allekirjoitettiin Finlandia-talossa elokuussa 1975. Helsingin päätösasiakirja oli tärkeä saavutus kylmän sodan liennytyksessä, sillä se sisälsi valtioiden rajojen koskemattomuutta, sotilasharjoituksia, taloudellista ja teknologista yhteistyötä ja ihmisoikeuksien toteutumista määrittäviä periaatteita. Nämä loivat aikanaan perustan myös yhdelle eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin kulmakivelle, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestölle (ETYJ). 

Puoli vuosisataa myöhemmin Euroopassa eletään epävarmuuden aikaa. Ukrainan rauhantunnustelut on käynnistetty ilman selkeää tiekarttaa tai konkreettista suunnitelmaa siitä, miten mahdollinen lopputulos muovaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria. Useat asiantuntijat ovat painottaneet, että riippumatta Ukrainan sodan tuloksesta tai sen päätöksestä, Venäjän ja Naton välinen vastakkainasettelu ja aseellisen konfliktin uhka tulee säilymään. Samalla kestävän rauhansopimuksen puute ja alueellisten kiistojen avoimiksi jättäminen Ukrainassa tarkoittaisivat, että olisimme Euroopassa jälleen askeleen lähempänä kylmän sodan tilaa muistuttavaa jakautuneisuuden ja epävarmuuden aikaa, jota leimasi vastakkainasettelu ja pelko avoimen konfliktin syntymisestä. 

Etykin merkitystä on vuosien aikana käsitelty pitkälti joko historiallisena kylmän sodan käännekohtana tai Helsingin päätösasiakirjan kautta. Sen historia on Suomessa varsin hyvin tunnettu, ja aihetta ovat käsitelleet kiitettävästi esimerkiksi Hannu Himanen teoksessaan Iloniemi – Eminenssi (Docendo, 2022) ja ministeri ja ETYK-suurlähettiläs Jaakko Iloniemi omissa kirjoituksissaan, esimerkiksi Maantieteelle emme mahda mitään -kirjassaan (Docendo, 2015). Vähemmälle huomiolle ovat kuitenkin jääneet neuvotteluprosessin lähtökohdat sekä sen aikana käydyt kiivaat keskustelut kovista turvallisuuskysymyksistä. Myös ymmärrys Etykin synnyttämästä jatkumosta ja sen yhtymäkohdista nykypäivään, erityisesti Venäjän näkökulmasta, on toistaiseksi saanut vain vähän huomiota.

Venäjän vaatimuksia Ukrainan, Euroopan turvallisuuden ja Naton suhteen ei voi esimerkiksi täysin ymmärtää ilman käsitystä siitä, kuinka osa Etykissä keskiössä olleista turvallisuuskäsitteistä on vuosien varrella sulautunut osaksi sen muuttunutta turvallisuuspoliittista ajattelua. Venäjä viittaa vielä nykyäänkin rutiininomaisesti käsitteisiin, kuten ”oikeutettuihin turvallisuusetuihin” ja ”jakamattoman turvallisuuden” periaatteeseen perustellessaan sotatoimiaan Ukrainassa ja keskustellessaan turvallisuusintresseistä. Ensimmäinen ei ole virallinen Etyk-termi, mutta Venäjä on käyttänyt sitä korostaakseen, että jokaisella valtiolla tulisi olla oikeus turvata itsensä ulkoisia uhkia vastaan, erityisesti omilla rajoillaan. Jakamattoman turvallisuuden periaate taas määriteltiin suoraan Etykissä ja sen mukaan yhden valtion turvallisuutta ei tule vahvistaa muiden kustannuksella. 

Nämä käsitteet ovat Euroopan turvallisuuskeskusteluiden keskiössä vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin. Kiinnostavasti myös Kiina on viime vuosina alkanut strategisesti sisällyttää näitä käsitteitä esimerkiksi omaan globaaliin turvallisuusaloitteeseensa ja Ukrainan sodan rauhanaloitteisiinsa. Näiden käsitteiden merkitys on muuttunut Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin kehittyessä, mutta niiden sitkeys osana Venäjän länsikritiikkiä edellyttää huolellista tarkastelua. Ne tarjoavat myös näkökulman siihen, miten Venäjä on rakentanut pitkäjänteistä strategista ajatteluaan ja turvallisuuspoliittisia neuvottelualoitteitaan Etykin ajoista nykypäivään.

Etykin ajatus ja Euroopan turvallisuuspoliittisen keskustelun epävarmat lähtökohdat

John Fryn teos The Helsinki Process – Negotiating Security and Cooperation in Europe (NDU Press, 1993) valottaa Etyk-prosessin syntyä ja neuvotteluiden eri vaiheita. Ajatus suuresta eurooppalaisesta turvallisuuskonferenssista syntyi hänen mukaansa alunperin jo vuonna 1954, kun Neuvostoliiton silloinen ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ehdotti, että Neuvostoliiton ja Euroopan valtioiden välillä solmittaisiin 50-vuotinen kollektiivisen turvallisuuden sopimus, joka korvaisi Euroopan muut voimassaolevat turvallisuussopimukset ja sotilasliittoumat. 

Neuvostoliiton aloite liittyi silloisiin neuvotteluihin jaetun Saksan tulevaisuudesta sekä huoleen siitä, että Länsi-Saksa liittyisi Natoon. Aloite hylättiin tällöin Iso-Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen vastustuksesta ja vuotta myöhemmin Länsi-Saksa liittyi Natoon. Itä-blokin vastine Natolle, Varsovan liitto, perustettiin samassa kuussa. 

Suuri eurooppalainen turvallisuuskonferenssi toteutuikin vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi saatiin päätökseen Helsingissä 1975. Helsingin päätösasiakirja allekirjoitettiin kuitenkin hyvin erilaisessa kansainvälisessä tilanteessa kuin vuonna 1954 vallinneessa epäluottamuksen ilmapiirissä. ETYK-prosessi oli yleisesti osa laajempaa kylmän sodan kehityskulkua, joka tapahtui samanaikaisesti suurvaltasuhteissa tapahtuneen liennytyksen ja aserajoitusneuvotteluiden kanssa. Tästä huolimatta lähtökohdat neuvotteluille olivat kuitenkin moninaisemmat kuin ”Etyk-tarina” on antanut ymmärtää.

Neuvotteluja käytiin liennytyksestä huolimatta epävarmoina aikoina, jolloin itä- ja länsiblokkien välinen vuorovaikutus ja poliittinen vuoropuhelu olivat vasta muotoutumassa. Epävarmuus prosessissa näkyi monella tasolla: suurvaltojen keskinäisessä epäluottamuksessa, prosessin venymisessä, osallistujien ristiriitaisissa tavoitteissa sekä siinä, kuinka eri maat varautuivat siihen, mitä neuvotteluilla voi ylipäätään saavuttaa. 

Konferenssi päättyi kuitenkin menestyksekkäästi, osittain siksi, että Neuvostoliitto, joka oli yksi keskeisimmistä konferenssin osapuolista lopputuloksen kannalta, osoitti valmiutta joustaa joistakin keskeisistä tavoitteistaan kompromissin saavuttamiseksi. Helsingin päätösasiakirjan allekirjoittaminen ei yleisesti päättänyt kylmää sotaa tai poistanut sen perusjännitteitä, mutta se muutti tapaa, jolla turvallisuuskeskustelua käytiin Euroopassa.

Kenen turvallisuus, kenen säännöt?

Etykin perinnöstä ja sen jatkuvasta merkityksestä on vuosien aikana ollut hyvin erilaisia tulkintoja. Etyjin entinen pääsihteeri Marc Perrin de Brichambaut totesi vuonna 2010 puheessaan, että vuoden 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksessa sovitut ratkaisut muodostivat aikoinaan perustan Etyjin kolmelle toisiinsa kytkeytyvälle periaatteelle: turvallisuuden jakamattomuudelle, kokonaisvaltaiselle turvallisuuskäsitykselle ja yhteistyöhön perustuvalle lähestymistavalle. Nämä Etykin periaatteet ovat olleet Etyjin monenvälisen vuoropuhelun ja yhteistyön kulmakiviä tähän päivään asti. 

De Brichambaut käy läpi puheessaan kuitenkin myös, kuinka 2000-luvulle tultaessa varsinkin jakamattoman turvallisuuden periaatteen osalta alkoi näkyä kasvavaa erimielisyyttä periaatteen tulkinnasta ja soveltamisesta. Tämän periaateen mukaan yhden valtion turvallisuus on erottamattomassa yhteydessä muiden valtioiden turvallisuuteen. Ristiriita sen toteutumisessa näkyi De Brimchambautin mukaan erityisesti siinä, kuinka kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa eri valtiot näkivät turvallisuutensa suhteessa kollektiivisen turvallisuuden periaatteeseen – nähtiinkö se omaa turvallisuutta lisäävänä vai mahdollisesti sitä uhkaavana tekijänä? Erityisesti Venäjä näki Naton laajentumisen ja kollektiivisen turvallisuuden yleistymisen olevan sen turvallisuutta uhkaava tekijä. 

Ehkä juuri tästä näennäisestä ristiriidasta johtuen ajatus suuresta eurooppalaisesta turvallisuuskonferenssista nousikin jälleen esiin vuonna kesäkuussa 2008, kun Venäjän presidentti Dmitri Medvedev ehdotti Berliinissä pitämässään puheessa uutta turvallisuussopimusta Euroopan alueelle. Tällöin Venäjä halusi nostaa keskusteluun Euroopassa kylmän sodan jälkeen muotoutuneen turvallisuusarkkitehtuurin. Aloitteen taustalla oli Moskovan lisääntyvä tyytymättömyys sen kokemaan Euroopan ”NATO-keskeiseen” turvallisuusjärjestykseen. Ehdotus johti aikoinaan Etyjin jäsenmaiden kesken niin sanottuun Korfun prosessiin, joka käynnistettiin vuonna 2008 Georgian sodan jälkimainingeissa. Prosessin sijasta mielenkiintoista Venäjän aloitteessa oli kuitenkin ehdotuksen sisältö, joka olisi toteutuessaan muuttanut huomattavasti Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria.

Venäjän vuonna 2008 esittämä ehdotus perustui jakamattoman ja yhdenvertaisen turvallisuuden periaatteeseen. Ehdotuksella pyrittiin luomaan oikeudellisesti sitova perusta ja konsultaatiomekanismit tämän periaatteen toteuttamiseksi. Ne olisivat antaneet mille tahansa sopimuksen osapuolelle oikeuden konsultaatioihin haluamiensa osapuolten kanssa, jos he kokevat turvallisuutensa vaarantuneen. Käytännössä kuitenkin sopimusmekanismit oli suunnattu sotilasliittoutumien laajentumisen ja toimien rajoittamiseen, ja ne olisivat myös rajoittaneet yhteistyön ja aserajoituskeskusteluiden nimissä joukkojen sijoittamista omien maiden ulkopuolelle.

Venäjän ehdotus ei onnistunut muuttamaan Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria länsivaltioiden vastustuksen vuoksi, mutta sen sisältö ja harkittu muoto tekevät siitä edelleen merkittävän esimerkin Venäjän pyrkimyksistä vaikuttaa kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän suuntaan. Näiden pyrkimysten keskiössä on viime vuosikymmenen aikana yleisesti ollut ajatus uudesta eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista, joka perustuisi aikaisempien rakenteiden ”vinoutuneisuuden” korjaamiseen ja pohjautuisi jakamattoman turvallisuuden periaatteeseen. Tutkija Artem Kvartalovin mukaan juuri kollektiivisen ja jakamattoman turvallisuuden periaatteiden välisen, näennäisen ristiriidan korostaminen on keskiössä Venäjän ulkopoliittisessa ajattelussa.

Tämä on näkynyt jatkuvina pyrkimyksinä haastaa kollektiivisen turvallisuuden perusta Euroopassa kaikin keinoin: poliittisesti, diplomaattisesti ja lähitulevaisuudessa ehkä myös sotilaallisin keinoin, kuten Venäjä-tuntija Keir Giles on argumentoinut viime vuonna julkaistussa kirjassaan Who Will Defend Europe?: An Awakened Russia and a Sleeping Continent (Hurst & Co., 2024). 

Samalla aikaisemmat neuvottelut ja turvallisuuspoliittiset ehdotukset ovat liittyneet olennaisesti myös näihin yrityksiin. Esimerkiksi Ukrainaan liittyvät neuvottelut sekä ennen ja vuoden 2014 jälkeen voidaankin nähdä ei vain Venäjän ja Ukrainan konfliktin kontekstissa, vaan myös osana laajempaa konfliktia siitä, kenellä on valta määritellä Euroopan turvallisuuden pelisäännöt. Puhe jakamattomasta turvallisuudesta näissä neuvotteluissa on yhtäältä viittaus aikaisempaan Etykin legitiimiin perintöön, mutta se kätkee myös sisäänsä useita monitulkintaisia merkityksiä, jotka lopulta juontavat vaatimuksiin muuttaa sopimuksia, instituutioita, periaatteita ja käytäntöjä, jotka määrittelevät nykyisiä turvallisuusrakenteita niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella. 

Kohti uutta Etykiä – vai syvempää vastakkainasettelua?

Nykyinen monenkeskinen turvallisuusyhteistyö Euroopassa on vaikeimmassa asemassaan sitten kylmän sodan. Samalla Trumpin hallinnon luomat neuvotteluraamit Ukrainan rauhanprosessille pakottavat myös EU:n ja Euroopan maat osallistumaan aktiivisemmin diplomaattisten ratkaisujen etsimiseen Venäjän ja Ukrainan väliseen konfliktiin. Kun nykyisiä kehityskulkuja tarkastellaan, voidaan tunnistaa ainakin kolme mahdollista uhkakuvaa, joilla saattaa olla merkitystä Euroopan turvallisuuteen ja turvallisuusarkkitehtuuriin tulevaisuudessa.

Yksi niistä on Ukrainan ja Venäjän välinen jäätynyt konflikti tai sitä seuraava epävarmuuden ja jännitteiden tila, joka heijastuisi kielteisesti myös Naton ja Venäjän välisiin kiistoihin. Toisena mahdollisena kehityskulkuna on neuvotteluiden epäonnistuminen ja Ukrainan sodan pitkittyminen Venäjän eduksi, mikä voisi ylläpitää epävakautta Euroopassa ja rapauttaa pitkällä aikavälillä Euroopan keskeisten instituutioiden yhtenäisyyttä esimerkiksi Venäjän kanssa haettavien kompromissien suhteen. Kolmas ja kaikkein epätodennäköisin, mutta vakavin skenaario olisi Naton ja Venäjän välisen aseellisen konfliktin puhkeaminen, jonka seuraukset olisivat laajat ja vakavat koko Euroopan turvallisuudelle.

Tämänhetkiset neuvottelut eivät todennäköisesti pääty kestävään ratkaisuun, joka poistaisi vastakkainasettelun Ukrainan ja Venäjän, Naton ja Venäjän ja laajemmin Euroopan ja Venäjän välillä. Tällöin pitkällä aikavälillä hamassa tulevaisuudessa, realistisesti ehkä vasta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, täytyisi visioida uudenlainen ratkaisu Euroopan turvallisuusneuvotteluille, joka ratkaisisi nyt todennäköisesti avoimeksi ja kytemään jäävät kysymykset. Näiden neuvotteluiden malli ei myöskään mitä luultavimmin heijastelisi aikaisempia Etykin-tyylisiä kokonaisvaltaisia ratkaisuja, jossa luotiin malli itä- ja länsiblokkien väliselle monenkeskiselle vuorovaikutukselle ja johon sisällytettiin myös ihmisoikeuksia ja taloudellista yhteistyötä ohjaavia periaatteita.

Mahdolliset uudenlaiset ratkaisut Euroopan turvallisuusarkkitehtuurille pohjautuisivat todennäköisesti sekä perinteisiin, luottamusta rakentaviin sotilastoimintaa määrittäviin pykäliin että vaikeammin havaittavien ilmiöiden, kuten hybridi- ja kybervaikuttamisen ja vaikuttamiskampanjoiden rajoittamiseen — ilmiöihin, joihin nykyiset kansainväliset normit ja valvontakeinot eivät vielä kykene tehokkaasti vastaamaan. Ukrainan sodan lisäksi juuri ”harmaan alueen” toimet rapauttavat tällä hetkellä lännen ja Venäjän välejä ja sen vuoksi niiden poistuminen, valvonta tai hillintä voisivat luoda edellytyksiä pitkällä aikavälillä uusille ratkaisuille.

Samalla tällaiset neuvottelut edellyttäisivät Etykin alkuvaiheiden tavoin suotuisia olosuhteita suurvaltakilpailun keskellä, riittävää suhteellista tasapainoa Euroopan maiden ja Venäjän aseellisessa kapasiteetissa ja pelotevaikutuksessa ja neuvotteluluottamusta, joka todennäköisesti toteutuisi vasta kun Venäjän nykyinen hallinto ja sen ajama politiikka on riittävästi muuttanut muotoaan.

Vaikka uuden Etykin syntyminen vaikuttaa nykytilanteessa etäiseltä, sen mahdollisuus saattaa realisoitua tulevaisuudessa, mikäli olosuhteet muuttuvat pitkällä aikavälillä sille suotuisiksi. Samalla on kuitenkin tärkeää arvioida edellytykset uusille sopimuksille, jotka voisivat perustavanlaatuisesti muuttaa Euroopan nykyisen turvallisuusarkkitehtuurin keskeisiä rakenteita, kuten Etyjiä ja Natoa. Riippumatta tämänhetkisestä neuvotteluhalukkuudesta Venäjän ja lännen välillä, on kuitenkin myös ymmärrettävä, että keskustelu jakamattomasta ja kollektiivisesta turvallisuudesta Euroopassa saattaa vielä nousta uudelleen esiin, kun tulevien vuosien kehityskulut ja mahdolliset neuvottelut alkavat haastaa kylmän sodan jälkeisiä turvallisuusjärjestelyjä.  

Tällaisen kehityksen myötä voi syntyä paineita päivittää tai jopa uudelleenmääritellä koko eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän perusta. Siksi on olennaista jo nyt käydä laajaa strategista keskustelua siitä, millaisia periaatteita, rakenteita ja yhteistyömuotoja tulevaisuuden turvallisuus Euroopassa edellyttää, ottaen huomioon sekä muuttuva geopoliittinen ympäristö että historiallisten kokemusten opetukset.