Euroopan on varauduttava uuteen suurvaltapolitiikan aikaan. Trumpin Yhdysvallat ei enää takaa Euroopan turvallisuutta tai taloudellisia etuja, vaan ajaa omaa linjaansa liittolaisten kustannuksella. EU:n on vastattava vahvistamalla puolustustaan, panostamalla strategiseen talouspolitiikkaan ja toimimalla yhtenäisesti suurvaltojen puristuksessa.

Pahimmat pelkomme Donald Trumpin ulkopoliittisesta linjasta Yhdysvaltojen presidenttinä ovat käyneet toteen. Münchenin turvallisuuskonferenssissa ja sen jälkimainingeissa on käynyt selväksi, ettei Washington enää pidä Euroopan turvallisuutta keskeisenä strategisena prioriteettinaan – se on jopa valmis vetämään tukensa hyökkäyssotaa vastaan puolustautuvalta Ukrainalta pakottaakseen maan nopeaan rauhansopimukseen.

Samaan aikaan Yhdysvallat on muuttanut kauppapolitiikkaansa radikaalisti kohti protektionistista tullipolitiikkaa ja taloudellista painostusta ”reilumpien” kauppaehtojen ja poliittisten myönnytysten neuvottelemiseksi. Trumpin hallinto on tehnyt selväksi, että Yhdysvallat asettaa etusijalle omat taloudelliset intressinsä riippumatta siitä, kuinka haitallisia seuraukset ovat sen perinteisille kumppaneille.

Miten Euroopan sitten tulisi navigoida tässä uudessa todellisuudessa? Olemme sitoutuneet yhteistyöhön suurvallan kanssa, jonka oma side sekä Eurooppaan että sääntöperustaiseen maailmanjärjestelmään heikkenee tämän artikkelin kirjoittamishetkellä päivä päivältä. Ei ole myöskään takeita siitä, että tulevaisuudessa tuulen suunta muuttuu.

Ensimmäinen askel on tosiasioiden tunnustaminen. Liberaali Eurooppa ei voi enää tuudittautua siihen, että seisomme vankasti historian oikealla puolella. Tämän on mahdollistanut ainoastaan se, että maailman taloudelliset ja valtapoliittiset rakenteet ovat olleet meille vielä hetki sitten suotuisat. Olemme olleet ylimielisiä ja uskotelleet itsellemme olevamme merten hallitsijoita tyynen sään aikana.

Toiseksi meidän on nyt tunnistettava, missä Euroopan keskeisimmät prioriteetit ovat: Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan torjumisessa, sisäisten liberaalien instituutioiden turvaamisessa ja tulevaisuuden taloudellisen hyvinvoinnin takaamisessa. Veljeillessään Putinin kanssa, liehitellessään äärioikeistoa ja horjuttaessaan sääntöperustaista talousjärjestelmää Yhdysvallat on asettunut perustavanlaatuisesti etujamme vastaan.

Kolmanneksi Euroopan on otettava uusi suurvaltapolitiikan aika vakavasti. Emme saa jäädä suurvaltojen pelinappulaksi saati temmellyskentäksi, jossa meidät usutetaan toisiamme vastaan samalla, kun kehitystämme kampitetaan ja meitä koskevat päätökset tehdään Washingtonissa, Moskovassa tai Pekingissä.

Sille on syynsä, miksi Venäjä ja nyt myös Yhdysvallat haluavat hajottaa Euroopan unionin yhtenäisyyttä voimistamalla sen sisäisiä ristiriitoja. EU on yhä maailman suurin talous, jonka alueella asuu lähes puoli miljardia ihmistä. Sen potentiaali niin taloudelliseen kuin sotilaalliseen voimaan on suunnaton. 

Pelkkä puhe ”strategisesta autonomiasta” ei riitä. Tarvitsemme konkreettisia tekoja itsenäisten toimintamahdollisuuksiemme turvaamiseksi myös jatkossa. Olemme kuitenkin ajaneet itsemme kiven ja kovan paikan väliin, joten jokaisella valinnalla on hintansa.

EU:n on ensinnäkin käynnistettävä toimet itsenäisen puolustuskykynsä turvaamiseksi ja Ukrainan tuen takaamiseksi. Tämä tarkoittaa suurempia panostuksia puolustusbudjetteihin, puolustusteollisuuden kehittämistä ja unionin päätöksenteon yhtenäistämistä. Eurooppa ei voi enää odottaa, että Yhdysvallat on pahimman toteutuessa sen tukena.

Lahoamaan jätetyn puolustuskyvyn remontointi ja Ukrainalle annettavan tuen vahvistaminen edellyttävät kuitenkin rahoitusta. Puolustusbudjetteja on nostettava vähintään kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta, yhteistyötä on lisättävä sekä toimintojen päällekkäisyyksiä karsittava. EU-maiden on myös valmistauduttava ottamaan yhteisvelkaa rahoittamaan Ukrainan välitöntä puolustuksen tarvetta. Kitsasteluun ei ole enää varaa.

Taloudellisesti EU:n on irtauduttava ulkoisista riippuvuuksistaan. Kiina on pitkään toteuttanut aktiivista ja strategista teollisuuspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on paremman aseman saavuttaminen suhteessa kauppakumppaneihin ja mahdollisiin kilpailijoihin. Yhdysvallat hyppäsi samaan kelkkaan jo Bidenin kaudella, ja tämä linja vaikuttaa Trumpin myötä radikalisoituvan silkaksi riistoksi. 

Autonomia ei kuitenkaan tarkoita ulkoisista suhteista luopumista. Se olisi myös oman etumme vastaista, sillä Kiina ja Yhdysvallat ovat myös suurimmat kauppakumppanimme. Sen sijaan Euroopan on edistettävä vahvempaa teollisuuspolitiikkaa tukemalla eurooppalaisia yrityksiä sekä tutkimus- ja kehitystyötä. Panokset tulee kohdentaa strategisesti tärkeille aloille, kuten puolustusteollisuuteen, energiantuotantoon ja digitaaliseen infrastruktuuriin. Keskiöön on asetettava myös kesken jääneen sisämarkkinakehityksen uudelleenkäynnistäminen ja yritysten kasvua hankaloittavan sääntelyn purkaminen.

Ehkä pahiten joudumme kuitenkin nielemään ylpeytemme hyppäämällä itse suurvaltapeliin. Sitoutumisemme Yhdysvaltoihin tarkoittaa, ettemme voi asettua kaikkien Trumpin tavoitteiden kanssa poikkiteloin. Sen sijaan taistelut on valittava taktisesti siten, että vältämme sekä alusvalloiksi ajautumisen että äkkipikaisen autokraatin silmätikuiksi joutumisen.

On todennäköistä, että tulevaisuudessa joudumme tasapainottelemaan suurvaltojen välillä. Kiina ennakoi jo, että EU:n viime vuosina koventunut asenne sitä kohtaan tulee hellittämään. Ahdinkoa syventää mahdollisuus, että Trump tavoittelee Yhdysvaltojen ja Venäjän yhteisen akselin muodostamista Kiinan nousevaa uhkaa vastaan. Tässä tilanteessa Euroopan on asetettava Venäjän luoman eksistentiaalisen uhan torjuminen prioriteetikseen.

Ainoastaan yhtenäinen ja itsenäiseen toimintaan kykenevä Euroopan unioni, jonka valta ei perustu vain arvopuheeseen vaan taloudellisen ja sotilaallisen potentiaalin realisoimiseen, voi pitää pintansa suurvaltapolitiikassa.