Brexitin myötä maineensa muiden Euroopan maiden silmissä menettänyt Britannia on viime päivinä noussut keskeiseen rooliin Ukrainan tulevaisuutta koskevissa kansainvälisissä keskusteluissa. Britannialta odotetaan nyt paljon, mutta maan sotilaalliset voimavarat eivät ole samalla tasolla pääministeri Keir Starmerin poliittisen kunnianhimon kanssa.

Ison-Britannian pääministeri Keir Starmer oli ensimmäinen eurooppalainen johtaja, joka uskalsi sanoa ääneen olevansa valmis lähettämään joukkoja Ukrainaan turvaamaan rauhaa, mikäli tulitauko ja rauha saadaan aikaan. Tämä on tuonut Starmerille uudenlaista uskottavuutta ja johtajuuden auraa, jota monella muulla eurooppalaisella johtajalla ei tällä hetkellä ole. Starmerin kommentit vahvistavat paitsi hänen henkilökohtaista, myös Britannian uskottavuutta eurooppalaisena turvallisuuspoliittisena johtajana. 

Britannia on viime kesänä valtaan nousseen työväenpuolueen johdolla ottanut askeleita kohti tiiviimpää suhdetta Euroopan unionin kanssa, josta se erosi vuonna 2020. Starmer on sanonut tavoittelevansa ”kunnianhimoista turvallisuuspoliittista kumppanuutta” unionin kanssa, mikä tarkoittaisi yhteistyötä niin teknologian kehittämisessä, tutkimuksessa, sotilaallisessa liikkuvuudessa kuin puolustusteollisuudessa. Nämä ovat pitkän aikavälin tavoitteita, joita Britannian ja EU:n on syytä ryhtyä toteuttamaan riippumatta siitä, miten Ukrainan sota ratkaistaan.

Britannia saattaa kuitenkin joutua ottamaan johtajuutta Euroopan turvallisuuspolitiikassa ja tekemään hyvin tiivistä yhteistyötä EU:n kanssa jo paljon lyhyemmällä aikajänteellä – puhutaan kuukausista, ehkä jopa viikoista. Yhdysvallat ja Venäjä käyvät nyt neuvotteluita Ukrainan kohtalosta, ja Euroopan rooli neuvotteluissa on vähintäänkin epäselvä, ellei jopa olematon. Britannia on Starmerin johdolla osoittanut poliittista tahtoa ja johtajuutta hetkellä, jolloin muut Euroopan maat eivät joko halua tai pysty johtajuutta ottamaan. Saksassa käydään ensi viikolla ennenaikaiset vaalit, ja todennäköisesti pian väistyvän liittokansleri Olaf Scholzin mukaan keskustelu eurooppalaisten joukkojen lähettämisestä Ukrainaan turvaamaan rauhaa on ”erittäin sopimatonta”. Myös Italian pääministeri Georgia Meloni suhtautuu epäilevästi joukkojen lähettämiseen. Puolassa ja muissa etulinjan valtioissa, kuten Suomessa ja Baltiassa, puolestaan joudutaan tasapainottelemaan sen välillä, kuinka paljon joukkoja voitaisiin lähettää Ukrainaan vaarantamatta omaa turvallisuutta ja puolustusta. 

Britannia ei ole etulinjassa, eikä sen siksi tarvitse samalla tavalla pohtia omaa alueellista puolustustaan. Lisäksi Britanniassa vaikuttaa tällä hetkellä olevan riittävä poliittinen tahtotila puolustuksen kehittämiseen ja puolustusbudjettien nostamiseen, mikä lisää Britannian potentiaalisen johtajuuden uskottavuutta. Starmer on luvannut kasvattaa Britannian puolustusbudjettia 2,3 prosentista 2,5 prosenttiin BKT:sta. Britannian turvallisuus- ja puolustuspoliittisen johtajuuden puolesta puhuu osaltaan myös maan johtoasema Joint Expeditionary Force (JEF) -joukoissa, joka on kymmenen Pohjois-Euroopan maan muodostama puolustusyhteistyön kehys.

Kolikon toisella puolella on kuitenkin karu todellisuus. Britannian maavoimien entisen komentajan Lord Dannattin mukaan Ukrainaan pitäisi pystyä lähettämään ainakin 100 000 sotilasta, joista 40 000 olisi brittisotilaita, mikä on nykytilanteessa epärealistinen tavoite. Vaikka Britannialla onkin eurooppalaisista Nato-maista vahvimmat asevoimat, ei sillä ole tällaisia joukkoja lähetettäväksi Ukrainaan. Politico totesikin inhorealistisesti, että Britannian sotilaallinen vahvuus ei niinkään kerro maan sotilaallisesta voimasta kuin muiden eurooppalaisten maiden sotilaallisesta voimattomuudesta. 

Joukkomäärien riittävyys mutkistuu entisestään, mikäli Yhdysvallat vetää joukkojaan Baltian maista osana Ukrainan rauhanneuvotteluita, kuten viime päivinä on väläytelty. Britannia toimii kehysvaltiona Virossa Naton Enhanced Forward Presence -operaatiossa, ja JEF-yhteistyön kautta se on tiiviissä suhteessa myös Liettuaan ja Latviaan. Britannialla ei yksinkertaisesti ole riittävästi joukkoja sekä turvaamaan rauhaa Ukrainassa että liittolaismaiden puolustustamiseen Baltiassa. Britannialla voi hyvinkin olla edessään vaikea valinta: onko tärkeämpää seistä liittolaisten takana vai varmistaa, että Ukrainaan saadaan pysyvä rauha? 

Britanniassa on viime päivinä herätty puolustusbudjettien ja sotilaallisten voimavarojen riittämättömyyteen ja asevoimien kaiken kaikkiaan heikkoon tilaan. Lyhyellä aikavälillä näille ei kuitenkaan ole paljoakaan tehtävissä. Siksi Yhdysvaltojen sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen on edelleen elintärkeää paitsi Britannialle, myös koko Euroopalle. Pääministeri Starmer on puhunut amerikkalaisesta ”perälaudasta” (backstop) osana Ukrainan rauhanneuvotteluja ja mahdollista rauhanturvaamista. Tällä tarkoitetaan vähintäänkin Yhdysvaltojen ilmatukea, logististen voimavarojen hyödyntämistä sekä tiedustelutiedon jakamista, mutta todellisuudessa Eurooppa tarvitsisi Yhdysvalloilta enemmän sitoutumista ja konkreettista läsnäoloa, jotta Venäjää vastaan pystyttäisiin luomaan uskottava pelote. Myös Britannian puolustusministeri John Healey on todennut, että vain Yhdysvallat pystyy luomaan pelotteen, jolla estettäisiin Venäjää hyökkäämästä uudestaan. 

Britannia näkee edelleen itsensä siltana Yhdysvaltojen ja Euroopan välissä ja korostaa, että Atlantin molemmin puolin jaetaan yhä monia strategisia tavoitteita. Britannian johtajat saavat kuitenkin tehdä hartiavoimin töitä vakuuttaakseen Trumpin Yhdysvallat jatkamaan niin sotilaallista kuin poliittista läsnäoloaan Euroopassa. Pelkkään Britannian ja Yhdysvaltojen historialliseen ”erityissuhteeseen” vetoaminen ei enää riitä, vaan Britannian, kuten muidenkin Euroopan valtioiden, pitää pystyä myös konkreettisesti osoittamaan valmiuttaan ottaa vastuu omasta turvallisuudestaan ja puolustuksestaan. Tahtotila vastuun kantamiselle näyttää vahvistuvan päivä päivältä eurooppalaisten johtajien parissa, mutta käytännön toteutus on toinen asia. 

Starmerin todellinen tulikoe nähdään jo ensi viikolla, kun pääministeri matkustaa Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa Washingtoniin keskustelemaan Ukrainasta. Washingtonissa nähdään, onko Britannia edelleen “transatlanttinen silta”, joka pyrkii sovittelemaan Yhdysvaltojen ja Euroopan alati eriytyviä näkemyksiä Ukrainan ja Euroopan tulevaisuudesta, vai asettuuko Starmer tiukasti Ukrainan ja Euroopan puolelle Trumpin ja Putinin häikäilemätöntä etupiiriajattelua vastaan.