Kirja-arvio: Tulivuorikaupunki Kongossa – Avustustyötä Afrikan sydämessä

Kirjoittajan henkilökuva
Jannika Melkko | 16.06.2023
Tekstiartikkelin kuva. Kuva: Bazar

Kehitysavun ammattilaisen Marjo Mäenpään teos pureutuu kriittisesti ja ymmärtävästi avustyön todellisuuteen Kongon demokraattisen tasavallan itäosassa, jossa humanitaarinen kriisi on jatkunut 30 vuoden ajan.

Noin 744 000 asukkaan Goma sijaitsee maailman aktiivisimpiin lukeutuvan Nyiragongo-tulivuoren juurella Kongon demokraattisen tasavallan itäosassa aivan Ruandan rajalla.

Goma on Pohjois-Kivun maakunnan pääkaupunki. Aseelliset konfliktit ovat jatkuneet maakunnassa ja sen lähiseuduilla 1990-luvulta lähtien, mikä on johtanut lähes kolme vuosikymmentä jatkuneeseen humanitaariseen kriisiin.

Siellä Marjo Mäenpää työskenteli Kirkon ulkomaanavun ohjelmakoordinaattorina ja sittemmin maajohtajana vuosina 2013–2016. Hän kuvaa Kongon-vuosiaan ja ajatuksiaan kehitysavusta teoksessaan Tulivuorikaupunki Kongossa: Avustustyötä Afrikan sydämessä (Bazar 2023).

Auttaja ei ole hyvä avustustyöntekijä

Kongoon muuttaessaan Mäenpää kertoo olleensa 32-vuotias innokas avustustyöntekijä. Hänen innokkuutensa kohdistui ennen kaikkea palkitsevalta tuntuneeseen työhön, jossa hän kokee saaneensa vastuuta ja mahdollisuuden toteuttaa itseään enemmän kuin koskaan aiemmin.

Varsinaisesti ”auttamaan” Mäenpää ei Kongoon lähtenyt. Hänen mukaansa osa avustustyöntekijöistä on idealisteja, mikä voi tehdä heistä huonoja avustustyöntekijöitä. Usein auttamiseen sisältyy eriarvoistava asetelma, kun hyväosainen ihminen lähtee auttamaan heikommiksi kokemiaan. Ilmiöön on viitattu esimerkiksi niin kutsutulla valkoisen pelastajan kompleksilla.

Mäenpää toteaa suoraan, että häntä ajoi Kongoon ennen kaikkea seikkailunhalu. Valtiotieteiden maisteriksi valmistunut Mäenpää oli työskennellyt kaksi vuotta kansainvälisessä konsulttifirmassa, vapaaehtoistöissä Keniassa ja YK.n kehitysohjelman UNDP:n (United Nations Development Programme) palveluksessa Intiassa, kunnes hän törmäsi Kirkon ulkomaanavun työpaikkailmoitukseen, jossa haettiin Kongon-maatoimistoon ohjelmakoordinaattoria ja tuli valituksi. ”Motiivini oli hyvin samanlainen kuin suomalaisilla höyrylaivankuljettajilla vuosisatoja aiemmin. Valtamerilaivan sijaan vain matkustin Kongoon lentokoneella. Kongoon lähtööni ei liittynyt mitään suurta ja jaloa päämäärää pelastaa ketään. Kutsumus ylipäätään, onko meillä kaikilla edes sellaista?” Mäenpää kirjoittaa. Hän viittaa 1900-luvun alussa Kongossa belgialaisten laivoja huoltaneisiin pariin sataan suomalaiseen koneenkäyttäjään, jotka lähtivät Kongoon pitkälti siksi, että työssä tienasi paremmin kuin Suomessa. Koneenkäyttäjien historiaa Kongossa avataan muun muassa Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen teoksessa Kongon Akseli: Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina (Into 2022).

Kriittinen katse kehitysapuun

Mäenpää kuvaa kehitysavun todellisuutta Kongossa hyvinkin tiedostavasti ja kriittisesti, mikä on ilahduttavaa. Mustavalkoisen kehitysapukeskustelun sijaan Mäenpää tuo ilmi sekä työn ansiot että haasteet. Esimerkiksi uuden koulun valmistuminen saattaa mahdollistaa koulutuksen lukemattomille lapsille. Koulutus tunnetusti muun muassa parantaa yhteisöjen mahdollisuuksia ylläpitää vakautta ja yksilötasolla luo edellytykset paremmalle toimeentulolle ja tulevaisuudelle. Jokainen koulu on askel eteenpäin, ja Mäenpään mukaan viimeisten 30 vuoden aikana kongolaislasten keskimääräinen koulunkäynti on pidentynyt hieman yli kahdesta vuodesta lähes seitsemään vuoteen. Toisaalta uusi koulurakennus saattaa Itä-Kongossa päätyä myös sissien majoitustiloiksi ja pulpetit polttopuiksi, mikä on yksi esimerkki siitä, kuinka järjestöjen toiminta voi itse asiassa tukea sissien toimintaa. Eri lähteiden arvioiden mukaan Kongossa toimii useista kymmenistä yli sataan aseellista ryhmittymää, joiden motiivit ja ideologiat vaihtelevat mutta toiminta liittyy keskeisesti Kongon äärimmäisen rikkaiden luonnonvarojen hallintaan.

Kautta kirjan Mäenpää mainitsee esimerkkejä siitä, kuinka kansainvälinen apu yhtäältä luo mahdollisuuksia vaikkapa paikallisille pienyrittäjille, mutta toisaalta myös koukuttaa ja passivoittaa. Pitkälti tuontiruokaan nojaavan Kongon maanviljely tyrehtyi jo maan ollessa ensin Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityisomaisuutta ja sittemmin Belgian siirtomaahallinnon alaisuudessa, sillä viljelyn sijaan kongolaiset pakotettiin kaivostyöhön ja keräämään kumia. Diktaattori Mobutu Sese Sekon aikana maanviljely vaipui vielä surkeampaan jamaan, ja viime vuosikymmenten väkivalta ja korruptio ovat niin ikään vaikeuttaneet viljelyä. Mäenpää kuvaa, kuinka hankalalta tuntui yrittää tukea paikallisen maanviljelyn kehittämistä samalla, kun suuret kansainväliset järjestöt toimittivat valmista ruoka-apua. ”Salaa ymmärsin heitä. Jos vaihtoehtona oli saada valmiina muutama säkillinen jauhoja kuin rehkiä päivä- ja kuukausitolkulla pellolla yli kolmenkymmenen asteen trooppisessa helteessä, minäkin olisin ottanut vastaan valmiit jauhot”, Mäenpää kirjoittaa. Avunantajat tuovat Kongoon miljardeja dollareita, mikä tekee niistä keskeisen osapuolen korruption vyyhdissä. Muun muassa diplomaatti Matti Kääriäinen on kritisoinut kehitysapua siitä, että se ohjaa kohdemaiden hallintoa kilpailemaan siitä, kuinka hyötyä saadusta avusta sen sijaan, että rahalla todellisesti kehitettäisiin maata. Maan hallintokoneistosta tulee avun vastaanottamiskoneisto.

Kongossa humanitaarinen kriisi ja avustusjärjestöjen toiminta on jatkunut 30 vuotta. Mäenpään mukaan tilanne on kestämätön, sillä hätäavun tulisi olla lyhytkestoista: ”Minusta on moraalinen velvollisuutemme auttaa niitä, jotka maailmassa apua tarvitsevat, mutta on väärin altistaa kokonaisia kansakuntia ja sukupolvia apuriippuvuudelle. (…) Lapset kasvavat maailmassa, jossa heidän näköisensä ihmiset ovat autettavia, ja auttajat puhuvat eri kieltä ja tulevat jostain kaukaa maastoautoineen.”

Mäenpään teos valottaa Kongosta avustustyön lisäksi muitakin todellisuuksia ja avaa maan historiaa eurooppalaisten saapumisesta nykypäivään. Teos on mielenkiintoinen ikkuna kongolaiseen elämänmenoon suomalaisin silmin tulkittuna. Yhdeksi maailman vaarallisimmista kuvatun maan arki näyttäytyy myös kauniina: elämä soljuu eteenpäin persikanvärisessä talossa turkoosin Kivujärven rannalla kaupungissa, jossa eletään hetkessä, sillä huomisesta ei koskaan tiedä.

Lue myös