Jaa

Lukuaika: 9 minuuttia

Petteri Näreikkö on YTM ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii teknologian ja alkuperäiskansojen suhdetta. Hän on laajan turvallisuuden asiantuntija, joka työskentelee Wisellä (Wider Security Network) projektisihteerinä.



Ympäristökriisin edetessä ja yhteiskunnan teknologisoitumisen kiihtyessä riskinä on, että sosiaaliset oikeudet unohtuvat, kun teknologiahankkeista neuvotellaan. Teknologia nimittäin on enemmän kuin sen tuottamat tekniset välineet – se on ennen kaikkea tapa hahmottaa maailmaa. Tämä johtaa pahimmillaan tiedon ja taidon ylivaltaan, jossa huomiotta jää kulttuurisen kokemuksen merkitys. Alkuperäiskansojen tapauksessa tämä voi heikentää kulttuurista sopeutumista ilmastonmuutoksen edetessä.

Elämme teknologian aikakautta. Teknologian vaikutuksista ihmisoikeuksiin puhutaan vain vähän siihen nähden, että aiheen merkitys korostuu tulevaisuudessa yhteiskunnan jatkaessa teknologisoitumistaan. Erityisen haavoittuvassa asemassa tulevissa muutoksissa ovat yhteiskunnalliset vähemmistöt ja alkuperäiskansat. Teknologian ongelma on sen vaatiman taloudellisen pääoman määrä, mikä asettaa kyseenalaiseksi teknologian läpinäkyvyyden. Teknologinen valta keskittyy pääoman mukana ja johtaa siihen, että uutta teknologiaa käytetään usein tuotannon ja kulutuksen lisäämiseen – pääoman kartuttamiseen.

YK:n tutkijaryhmä julkaisi syyskuussa luonnon tilaa koskevan arviointiraportin, jonka keskeisimpiä viestejä oli eriarvoisuuden lisääntymisen yhteys luonnon köyhtymiseen ja ilmastonmuutoksen etenemiseen. Tämä on seurausta kestämättömästä taloudesta, joka on johtanut eriarvoisuuden kasvamiseen ja varallisuuden keskittymiseen. Alkuperäiskansojen kohdalla ongelmaksi nousee varallisuuden kasaantumisen synnyttämät epätasapainoiset valtasuhteet, jotka kärjistyvät neuvoteltaessa yhteiskunnallisesti merkittävistä teknologiahankkeista. Ongelman voidaan nähdä kumpuavan yhteiskunnallisista rakenteista, jotka eivät tunnista perinteisten alkuperäiskansayhteisöjen sosiaalista perustaa. Tästä yksi esimerkki on Suomen Lapista Jäämerelle suunniteltu rautatieyhteys.

Teknologia on aina levinnyt yhteiskuntarakenteiden mukaisesti ylhäältä alas, jolloin teknologiset valinnat ajavat helposti yhteiskunnallisten vähemmistöjen tarpeiden ylitse. Teknologisen kehityksen vaatimien tiedollisten, taidollisten ja taloudellisten panosten määrä uhkaa jättää osan ihmisistä yhteiskunnan ulkopuolelle. Teknologian leviämisen suuntaa tulisikin vaihtaa – suurten ja keskitettyjen hankkeiden sijaan on parempi suosia hajautettuja toimintamalleja. Tästä alkuperäiskansakulttuurit tarjoavat erinomaisen esimerkin.

Arktinen teknologiayhteistyö tähtää alueen taloudelliseen hyödyntämiseen

Kiinnostus arktiseen alueeseen ja sen taloudelliseen hyödyntämiseen on kasvussa. Yksi osoitus tästä on Koillisväylän meriliikenteen lisääntyminen, minkä seurauksena Kiina ja Venäjä yksinä alueen aktiivisimmista toimijoista ovat solmineet sopimuksen väylän kehittämisestä. Jäiden sulamisen myötä avautunut Koillisväylä ja sen säännöllinen rahtiliikenne kasvattaa tarvetta teknisen infrastruktuurin rakentamiselle. Tämän seurauksena on esimerkiksi Suomen Lapissa tietointensiivisen palvelutoiminnan kasvaminen. Maakunnallisessa visiossa Lappi on muun muassa kansainvälinen arktisen liikenteen, tiedon ja tietoliikenteen keskus, minkä voidaan nähdä linkittyvän tiiviisti haaveisiin raideyhteydestä Jäämerelle. VTT:n tekemässä tutkimuksessa suunnitelmat Jäämeren radasta on yhdistetty Tallinnaan johtavaan rautatieyhteyteen. Tämä liittää arktisen alueen teknologisen kehityksen globaaleihin liikennevirtoihin.

Poliittisten ja taloudellisten intressien yhdistyminen muun muassa Jäämeren radan tapauksessa uhkaa katkaista porosaamelaisten perinteiset laidunalueet. Tämä tekisi mahdottomaksi perinteisen jutaamisen, joka tarkoittaa porojen vapaata vaeltamista parempien laidunalueiden perässä. Samalla katkeaisi porosaamelaisten yhteys vuosituhantiseen perinnetietoon.

Arktisella alueella kansalliset, alueelliset ja globaalit intressit uhkaavat jättää arktisten alkuperäiskansojen kulttuuriset oikeudet varjoonsa. Lisääntyneen kilpailukykyyn ja teknologiseen osaamiseen liittyvän retoriikan voi väittää johtaneen yhteiskuntaelämän pelkistymisen poliittisiin ja taloudellisiin oikeuksiin sekä elinkeinoihin. Tämä uhkaa alkuperäiskansojen perinteisten elinkeinojen ja kulttuuristen oikeuksien yhteyttä. Tästä kertoo esimerkiksi se, että Euroopan peruskirjan oikeudet pääoman, työvoiman ja tavaroiden vapaasta liikkuvuudesta ovat oikeudellisesti vahvemmassa asemassa kuin Euroopan sosiaalinen peruskirja.

Euroopan komissio aloittikin vuonna 2017 työn Euroopan sosiaalisen pilarin edistämiseksi tavoitteenaan vahvistaa eurooppalaista työelämää ja sen sosiaalista ulottuvuutta. Sosiaaliseen pilariin kuuluu muun muassa sukupuolten tasa-arvo, työmarkkinaosapuolten vuoropuhelu ja työntekijöiden osallistuminen sekä vähimmäistoimeentulo.

Suurille teknologiahankkeille ominaista on niiden vaatimien taloudellisten panosten suuri määrä. Hankkeiden osallistujiin harvemmin kuuluu alkuperäiskansojen tai muiden vähemmistöjen edustajia. Esimerkiksi Helsinki–Tallinna-rautatieyhteyden yksityisrahoitteinen hankeyhtiö Finest Bay Area solmi aiesopimuksen Jäämeren radan suunnittelusta ja toteutuksesta norjalaisen Itä-Varangin kehitysyhtiön kanssa. Finest Bay Areaa luotsaava Peter Vesterbacka kommentoi hanketta korostamalla valmiutta keskustella ilman ennakkoluuloja eri osapuolten kanssa sen ansiosta, ettei saamelaisilla paikallisina ole vahvoja mielipiteitä. Ongelmalliseksi kommentin tekee se, että valtaväestön ja alkuperäiskansojen neuvottelut ovat väistämättä latautuneet.

Valtaväestön ja alkuperäiskansojen neuvottelupöytä ei ole ikinä tyhjä

Suurten ja pääomavaltaisten hankkeiden kohdalla törmää usein ajatukseen kansallisesta edusta. Tätä kuvastaa puhe suurten teknologiahankkeiden vaikutuksesta bruttokansantuotteeseen. Tällainen puhe luo Jäämeren radan tapaisia suuria hankkeita koskeviin neuvotteluihin paineita siitä, millainen on hyvä yhteiskunnan jäsen ja millaista lisäarvoa hänen pitäisi yhteiskunnalle tuottaa. Nämä oletukset ohjaavat neuvottelujen kulkua vaikuttamalla neuvotteluosapuolten intresseihin ja asenteisiin.

Osapuolten intressit ja asenteet ilmentävät erilaisia näkemyksiä yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että neuvottelujen vahvempi osapuoli ei ainoastaan toteuta omia intressejään ja asenteitaan – neuvottelustrategioiden kautta määritellään samalla yhteiskunnallista osallisuutta. Ongelma on, että tämä heikentää alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeutta. Lapin yliopiston väitöskirjatutkija Saara Tervaniemi kertoo tästä uhasta väittäessään, että KHO:n tulkinnoilla saamelaisuudesta voi olla saamelaisia rodullistavia vaikutuksia.

Suuret ja keskitetyt teknologiahankkeet uhkaavat kiihdyttää identiteettipolitiikkaa ja rakenteellista rasismia alkuperäiskansoja kohtaan. Tämä ei tarkoita, että yhteiskunnan rakenteet olisivat täysin syrjiviä. Sen sijaan se tarkoittaa, että alkuperäiskansojen yhteiskunnallinen osallisuus riippuu niiden yhteiskunnalle tuottamasta lisäarvosta. Tämä taas rajoittaa perinteisille alkuperäiskansakulttuureille keskeistä yhteisölähtöistä toimintaa, sillä se sitoo yksilön toiminnan ennalta määrättyihin taloudellisiin ehtoihin ja työmarkkinoihin. Ristiriita on moderneissa yhteiskunnissa vahvistanut poliittisten oikeuksien roolia sosiaalisten oikeuksien kustannuksella. Tämä ei sovi yhteen sen kanssa, että perinteisissä alkuperäiskansakulttuureissa korostuvat sosiaaliset oikeudet ja oikeudenmukaisuus yhteisön yhteenkuuluvuuden keskeisinä rakennuspalikoina.

Tällaisissa kulttuureissa sosiaalinen oikeudenmukaisuus kohdistuu yhteisöllisiin siirtymiin ja välittäviin käytäntöihin, joissa se korostaa aistillisuutta ja tilannesidonnaisuutta. Epäselvää on, kuinka keskitetty ja nopeatempoinen moderni yrityskulttuuri kykenee mukautumaan näihin vaatimuksiin.

Paikallisten tuki vahvistaisi alkuperäiskansojen sopeutumista ympäristökriisin edessä

Sosiaalisten oikeuksien unohtaminen kaventaa alkuperäiskansakulttuurien mahdollisuutta sopeutua itseohjautuvasti ympäristökriisistä seurauksena syntyvään uuteen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Näiden kulttuurien kohdalla korostuu erityisesti suhde ympäristöön, jossa tiivistyy monia yhteisöllisiä siirtymiä ja välittäviä käytäntöjä. Tätä taustaa vasten voidaan hahmottaa muun muassa Tenojoen kalastuskiintiöiden ympärillä käytävä oikeuskiista. Kiistassa kyse on siitä, että viisi saamelaisaktivistia rikkoi tarkoituksellisesti lainsäädäntöä kalastamalla alueella ilman lupia ja ilmoitti olevansa valmiita menemään asiassa kansainväliseen tuomioistuimeen. Alueellisten kiintiöiden nähdään muuttavan alkuperäiskansojen ympäristökokemusta. Tuo kokemus muodostaa perinteisissä alkuperäiskansayhteisöissä sosiaalisen yhteenkuuluvuuden perustan. Se yhdistää alkuperäiskansat esivanhempiinsa – heidän opetuksensa ja opastuksensa yhteisöelämässä ja selviytymisessä.

Ympäristökriisiin sopeutumisen kannalta kulttuurisella kokemuksella on merkitystä sikäli, että kestävän kehityksen mukainen resurssien hallinta korostuu kriisin edetessä. Yhä useammin tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vähenevät resurssit on käytettävä tehokkaammin hyödyksi heikentämättä muiden mahdollisuuksia niiden hyödyntämiseen. On osoitettu, että se onnistuu parhaiten edistämällä sosiaalista monimuotoisuutta ja joustavuutta.

Esimerkiksi Tenojoen kalastuskiistan ratkaisemiseksi on ehdotettu, että Tenojoelle annettaisiin oikeussubjektin asema. Tällöin se saisi samat oikeudet, velvollisuudet ja suojelun kuin ihmiset lain edessä. Käytännössä tämä vaatisi edunvalvojien nimeämistä Suomen ja Norjan valtioilta sekä niiden saamelaiskäräjistä. Heidän tehtävänään olisi valvoa Tenojoen oikeuksia. Tässä yhteydessä voidaan myös pohtia, tulisiko Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta laajentaa yleismaailmallisempaan suuntaan kattamaan myös muun kuin inhimillisen elämän. Tätä puoltaa se, että ihmisoikeudet ja inhimillinen elämä ovat monin tavoin kytköksissä ympäristökysymyksiin erityisesti perinteisissä alkuperäiskansakulttuureissa.

Kestävä kehitys vaatii paikallisten tuen, mikä arktisilla alueilla tarkoittaa myös alkuperäiskansoja. Tämän takia ajatus suurten teknologiahankkeiden johtamisesta ulkopuolelta on ongelmallinen. Kestävän kehityksen johtaminen vaatii laajempaa ja osallistavampaa dialogia sekä luottamusta synnyttäviä yhteiskunnallisia rakenteita. Käytännössä tämä tarkoittaa alkuperäiskansojen näkemysten ja odotusten tuntemista, jotta voitaisiin luoda todellista yhteistyötä ja muuntaa näkemykset kestäväksi kehitykseksi.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa