Jaa

Lukuaika: 11 minuuttia

Kuva: Flickr / Euroopan unioni 2014 – Euroopan Parlamentti, CC BY-NC-ND 2.0.

Niklas Nováky työskentelee tutkijana Wilfried Martens Centerissä. Hän on erikoistunut Euroopan turvallisuuteen sekä EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Koulutukseltaan Niklas on kansainvälisten suhteiden tohtori Aberdeenin yliopistosta. Henri Vanhanen on The Ulkopolitistin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka -toimituksen kirjoittaja.

Viime vuosina eurooppalainen puolustusyhteistyö on lähtenyt käyntiin vauhdikkaasti ja EU:n odotetaan tuottavan aiempaa enemmän turvallisuutta niin omalla alueellaan kuin sen ulkopuolellakin. Yhdeksi puolustusyhteistyön vaihtoehdoksi on tarjottu kestosuosikki euroarmeijaa, mutta ajatus on saanut epämääräisyydestään johtuen lähinnä kielteisen vastaanoton. Mitä euroarmeijalla ylipäätään tarkoitetaan?

Vuodesta 2016 alkaen eurooppalainen puolustusyhteistyö on ottanut huomattavia askeleita eteenpäin niin Euroopan unionin sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Etenkin vuoden 2017 jälkeen Euroopan maat ovat käynnistäneet kunnianhimoisia puolustuspoliittisia hankkeita, tavoitteinaan vahvistaa Euroopan strategista autonomiaa ja kansallisia puolustuskykyjä.

Viimeaikainen puolustusyhteistyön ja -hankkeiden eteneminen perustuu yhtäällä Euroopan turvallisuustilanteen ja sen toimijoiden suhteissa tapahtuneisiin muutoksiin, ja toisaalla haluun vahvistaa eurooppalaisen puolustusteollisuuden asemaa sekä Euroopan puolustuspoliittista toimijuutta. Vuonna 2016 julkaistussa EU:n globaalistrategiassa Euroopan rauhan ja ulkoisten uhkien painotuksen lisäksi jäsenmaiden ja niiden kansalaisten puolustaminen ovat nousseet kärkiteemaksi. Unionilta odotetaan yhä vahvempaa ja monipuolisempaa roolia turvallisuuden tuottajana.

Euroopan rauhan ja ulkoisten uhkien painotuksen lisäksi jäsenmaiden ja niiden kansalaisten puolustaminen ovat nousseet kärkiteemaksi.

Samanaikaisesti Euroopan sisällä on virinnyt keskustelua siitä, ettäeurooppalaisten olisi jatkossa kyettävä itse takaamaan oma turvallisuutensa ja hoitamaan lähialueilleen ilmestyviä kriisejä ilman kolmansien osapuolien tukea. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut strategisten prioriteettien asettaminen, silläEuroopan maiden akuutit turvallisuustarpeet vaihtelevat suuresti esimerkiksi maantieteellisen sijainnin ja taloudellisten realiteettien mukaan. 

Jo lähes 70 vuoden ajan Euroopan puolustuspoliittisen roolin kohentamiseksi on yhtenä ratkaisuna esitetty niin sanotun euroarmeijan perustamista. Toistaiseksi euroarmeijasta ja sen tarpeellisuudesta ei kuitenkaan ole saavutettu yksimielisyyttä. Välillä puhutaan myös EU-armeijasta tai eurooppalaisten armeijasta, joissa on vivahde-eroja, mutta tässä tekstissä niitä pidetään euroarmeijan synonyymeinä vakiintumattomien käsitteiden puutteen vuoksi.

Euroarmeijan paluu

Ajatus euroarmeijan luomisesta on yhtä vanha kuin toisen maailmansodan jälkeen alkanut Euroopan integraatioprosessi. Kylmän sodan puhjettua Ranska, Länsi-Saksa, Italia, Belgia, Hollanti ja Luxemburg pyrkivät 1950-luvun alussa luomaan ylikansallisen Euroopan puolustusyhteisön Naton eurooppalaiseksi pilariksi. Siihen kuuluvien maiden puolustusvoimat oli tarkoitus yhdistää yhteisiksi eurooppalaisiksi puolustusvoimiksi. Ne olisivat kuuluneet yhteiseen komentoketjuun, jonka huipulla olisi ollut Natoon kytketty komentaja. Kunnianhimoinen suunnitelma kuitenkin kaatui Ranskan kansalliskokouksessa vuonna 1954, vaikka maan entinen pääministeri René Pleven oli ollut idean liikkeellepanija vuonna 1950.

Euroarmeija on pitkään nähty joko liian kunnianhimoisena, toiveajatteluna, tai pahimmassa tapauksessa Euroopan itsensä kannalta vaarallisena haihatteluna. Viime vuosina puheet euroarmeijasta sekä Euroopan strategisesta autonomiasta ovat herättäneet poikkeuksellisen paljon närää etenkin Yhdysvalloissa, koska niiden on katsottu uhkaavan puolustusliitto Naton asemaa ja ohjaavan Euroopan puolustukseen tarvittavia resursseja kilpaileviin rakenteisiin.

Nyttemmin euroarmeija-termi on tullut esille uudelleen sekä kielteisissä että positiivisissa yhteyksissä. Esimerkiksi vuonna 2016 järjestetyn brexit-kansanäänestyksen alla brittiläinen The Times -lehti pelotteli lukijoita euroarmeija-jutullaan. Myönteisempiä esimerkkejä euroarmeija-keskustelusta voidaan nähdä Saksassa, jossa maan poliitikot käyttävät sitä usein retorisena välineenä, jonka avulla kansalaisia koitetaan saada innostumaan eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä. 

Euroarmeija-keskustelu on kuitenkin muuttunut astetta vakavammaksi, kun eurooppalaiset ovat havahtuneet toimintaympäristön muutosten myötä omien resurssiensa rajallisuuteen lähialueiden kriisien hoitamisessa. Vuonna 2018 Ranskan presidentti Emmanuel Macron totesi Euroopan tarvitsevan oman armeijan, jotta se pystyisi puolustamaan itseään paremmin. Macronin puheet ovat saaneet vastakaikua niin Saksassa kuin Suomessakin.

Syyt euroarmeija-keskustelun viriämiselle liittyvät etenkin Saksan ja Ranskan kohdalla voimakkaasti sisäpolitiikkaan.

Syyt euroarmeija-keskustelun viriämiselle liittyvät etenkin Saksan ja Ranskan kohdalla voimakkaasti sisäpolitiikkaan, mutta sillä on myös yhteys kansainvälisen toimintaympäristön muutoksiin. Euroopan heikko sotilaallinen panos esimerkiksi Syyrian, Ukrainan ja Libyan kriiseissä on osoittanut, ettei Euroopalla ole toistaiseksi resursseja esiintyä vahvana puolustuspoliittisena toimijana. Toiseksi, Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin kriittiset Nato-näkemykset ovat nostaneet Euroopassa huolta puolustusliiton tulevaisuudesta ja lisänneet kiinnostusta autonomisen eurooppalaisen puolustusyhteistyön tiivistämistä kohtaan. Kolmanneksi, Iso-Britannia, joka on perinteisesti vastustanut tiiviimpää eurooppalaista puolustusyhteistyötä, on näillä näkymin lähtemässä EU:sta lokakuun loppuun mennessä. 

Euroarmeijan neljä vaihtoehtoa

Euroarmeija-keskustelun suurin ongelma on jatkuva epämääräisyys. Konkretian lisäämiseksieuroarmeija-käsitettä voidaan lähestyä esittämällä neljä mahdollista mallia sen toteuttamiseksi. Mallien kunnianhimon taso vaihtelee, samoin kuin se, kuinka helposti toteutettavia ne olisivat. Mallit voidaan jakaa seuraavasti: 1) status quo, 2) taisteluosastot plus, 3) Helsingin yleistavoite redux ja 4) Euroopan puolustusyhteisö. Niissä käytetään EU-terminologiaa, mutta se ei tarkoita, että ne olisi pakko luoda juuri EU:n sisällä.

Status quo -mallin euroarmeija on kunnianhimoton, mutta helposti toteutettava. Se olisi lähinnä poliittisissa puheissa käytettävä retorinen väline ja synonyymi tiiviimmälle eurooppalaiselle puolustusyhteistyölle niin EU:n sisällä kuin sen ulkopuolella. Se ei vaatisi uusien rakenteiden luomista, koska Eurooppa tulisi tulevaisuudessa toimimaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla lähes samalla tavalla kuten tälläkin hetkellä. Euroarmeija-termiä käytettäisiin kuvaamaan tämän toiminnan kokonaisuutta, koska se on helpommin ymmärrettävä kuin viralliset eurooppalaista puolustusyhteistyötä kuvaavat ilmaisut. Operatiivisella tasolla Eurooppa jatkaisi lähinnä alhaisen intensiteetin kriisinhallintatoimintaa omilla lähialueillaan, etenkin Sahelin alueella ja Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa. Nämä operaatiot eivät kuitenkaan liittyisi Euroopan aluepuolustukseen. EU:n puolustuspolitiikka jatkaisi myös sen nykyistä keskittymistä jäsenmaiden toimintakyvyn kehittämiseen ja etenkin teolliseen yhteistyöhön.

Taisteluosastot plus -mallin euroarmeija on jokseenkin kunnianhimoton, mutta toteutettava. Sen pohjana toimisivat EU:n nykyiset taisteluosastot, joita laajennettaisiin vaativampiin tehtäviin sopiviksi. Taisteluosastot ovat prikaatin suuruisia valmiusjoukkoja, joita EU pystyy teoriassa lähettämään kriisialueelle 15 päivän varoitusajalla. Toistaiseksi taisteluosastoja ei kuitenkaan ole käytetty vielä kertaakaan, vaikka ne ovat kuuluneet EU:n turvalllisuuspoliittiseen työkalupakkiin jo lähes 15 vuoden ajan. Tämä on johtunut pitkälti taisteluosastoihin kuuluvien jäsenmaiden haluttomuudesta käyttää niitä, mutta osin myös niiden rajallisesta koosta ja toimintakyvystä. Jos EU:lla olisi tämän kokoinen joukko jatkuvassa valmiudessa, se toimisi pelotteena ja antaisi unionille paremman valmiuden toimia kriisien muodostuessa sen lähialueilla. Mallin kunnianhimoa voitaisiin halutessa nostaa esimerkiksi alistamalla laajennettujen taisteluosastojen käyttö Eurooppa-neuvoston määräenemmistöpäätöksenteolle tai rahoittamalla niiden ylläpito ja käyttö yhteisesti.

Helsingin yleistavoite redux -mallin euroarmeija on jokseenkin kunnianhimoinen, mutta toteutettavissa. Sen pohjana toimisi EU:n alkuperäinen sotilaallinen yleistavoite, eli vuonna 1999 hyväksytty Helsingin yleistavoite, jonka mukaan EU:n tulee pystyä hoitamaan kaikkein vaativimpiakin sotilasoperaatioita ja lähettämään kriisialueelle jopa armeijakunnan kokoisen joukon (noin 60 000 sotilasta) 60 päivän varoitusajalla. Kyseessä on suurin piirtein samanlainen määrä, jota Nato tarvitsi Bosnian sodan rauhoittamiseen 1990-luvulla. Tämän mallin mukainen euroarmeija koostuisi jäsenvaltioiden tarjoamista joukoista ja siihen kuuluisi myös meri- ja ilmajoukkoja. Sen käyttämiseen tarvittaisiin siihen kuuluvien maiden yksimielinen päätös, eikä sen toteuttaminen vaatisi uusien rakenteiden luomista — lähinnä vain poliittista tahtoa siihen kuuluvilta mailta. Tämän mallista euroarmeijaa voitaisiin käyttää kansainväliseen kriisinhallintaan, mutta myös Natoa tukevana lisäpelotteena ulkoisia uhkia vastaan Euroopan rajoilla.

Euroopan puolustusyhteisö -mallin euroarmeija on hyvin kunnianhimoinen, mutta ainakin toistaiseksi sen toteutuminen vaikuttaa epätodennäköiseltä. Se pohjautuisi 1950-luvulla kaavailtuun Euroopan puolustusyhteisöön, joka kaatui Ranskan kansalliskokouksen vastustukseen. Tämän mallin euroarmeijassa jäsenmaiden kansalliset puolustusvoimat — tai ainakin osa niistä — integroitaisiin yhteisiksi eurooppalaisiksi puolustusvoimiksi, joka sisältäisi kaikki puolustushaarat ja yhteisen komentorakenteen. Komentorakenteen huipulla olisi poliittisella tasolla jäsenmaiden ministerineuvosto ja sotilaallisella tasolla eurooppalainen kenraali. Tällainen euroarmeija olisi vastuussa niin Euroopan ulkopuolisesta kriisinhallintatoiminnasta kuin Euroopan alueen yhteisestä puolustuksesta ja toimisi Naton eurooppalaisena pilarina. Tällaisen euroarmeijan luominen vaatisi jäsenmailta enemmänkuin mitä EU:n perussopimus tällä hetkellä turvallisuus- ja puolustusyhteistyön alalla mahdollistaa. Sen luominen vaatisi myös rehellistä keskustelua ydinaseiden roolista Euroopan puolustuksessa, ja tähän Euroopan maat eivät toistaiseksi ole kyenneet Naton ulkopuolella, yksittäisiä ulostuloja lukuun ottamatta.

Suomi kulkee keskitietä

Suomi on suhtautunut avoimesti ajatukseen euroarmeijasta. Presidentti Sauli Niinistö kertoi kannattavansa ajatusta muutama vuosi sitten, huomauttaen tosin samalla, että kyseessä on kaukainen visio. Suomen voidaan katsoa kulkevan keskitietä suhteessa EU-puolustusyhteistyöhön. Toisaalla EU:n puitteissa tapahtuvan puolustusyhteistyön rajallisuudet tunnistetaan, yhtäällä Suomi on asennoitunut positiivisesti yhteistyön syventämiseen.

Vielä 1990-luvulla Suomi painotti EU:n puolustusyhteistyön osalta kriisinhallintaa. Aluepuolustus ei ollut EU:n tehtävä ja Suomessa suhtauduttiin penseästi ideaan EU:n omasta turvatakuulausekkeesta, jonka unioni lopulta sai Lissabonin sopimuksen astuttua voimaan vuonna 2009. Nyttemmin EU:n puolustusyhteistyön viimeisimmiltä ponnistuksilta on odotettu paljon. Suomen yhdeksi merkittäväksi EU-politiikan tavoitteeksi, varsinkin Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella, on muodostunut EU:n turvallisuuspoliittisen toimijuuden sekä puolustuksellisen toimintakyvyn  ja tomintavalmiuden lisääminen.

Viime vuosina Suomi on asettunut eturiviin tukemaan pysyvän rakenteellisen yhteistyön, jäsenmaiden sotilaallisten suorituskykyjen ja turvatakuulausekkeena tunnetun Lissabonin sopimuksen artikla 42.7 edistämistä. Tällöin status quo -malli näyttäytyy Suomen tavoitteisiin nähden kunnianhimottomalta. Suomessa ei kuitenkaan ole käytetty voimakkaita äänenpainoja juuri euroarmeijan puolesta, vaan ennemminkin yleisellä tasolla tiivistyvän EU-puolustuksen edistämiseksi. Suomi on myös panostanut kansainvälisessä puolustusyhteistyössään kahdenvälisiin suhteisiin ja EU:n ulkopuolisiin ryhmittymiin. Vaikka EU:lle annetaan painoarvoa poliittisissa linjapuheissa, EU:lle on käytännössä muodostunut täydentävä sivurooli Suomen puolustusverkostojen rakentamisessa.

Suomen voidaan katsoa kulkevan keskitietä EU-puolustuksen ja euroarmeijan osalta.

Suomen kannalta Euroopan puolustusyhteistyön kehittämisessä poliittisia resursseja tulisikin kiinnittää sellaisiin hankkeisiin, jotka tukevat Euroopan nykyisiä turvallisuusjärjestelyjä. On epätodennäköistä, että EU kehittyisi Naton kaltaiseksi sotilasliitoksi. Mikäli tällaiselle suuntaukselle edes löytyisi tahtotilaa, Yhdysvaltojen suorituskykyjen korvaaminen vaatisi merkittäviä investointeja ja kestäisi vuosikymmeniä, joka puolestaan tarkoittaisi eurooppalaisten aseman heikentymistä pitkäksi aikaa. Taustalla vaikuttaa myös muiden jäsenmaiden haluttomuus luoda Natolle rinnakkaisia järjestelyjä. EU:n viimeisimmät puolustuspoliittiset hankkeet keskittyvätkin Naton täydentämiseen korvaamisen sijaan. Tilanne saattaisi kuitenkin muuttua, jos Yhdysvallat päättäisi vetäytyä Euroopasta ja kyseenalaistaisi sitoumuksensa maanosan turvallisuuteen. Tämä ei kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä kehityssuunnalta. 

Vaikka eurooppalaisen puolustusyhteistyön tavoitteet ja euroarmeijan muoto ovat avoimia, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta olisi tärkeää, että eurooppalainen puolustusyhteistyö tukisi olemassa olevia rakenteita. Vaikka Suomi onkin sotilasliittoon kuulumaton maa, Naton olemassaolo on vahvistanut myös Suomen turvallisuusasemaa ja tuonut vakautta Suomen turvallisuusympäristöön.  Tällöin Suomelle olisi poliittisesti kannattamatonta tukea esimerkiksi Euroopan puolustusyhteisö -mallin mukaista disruptiivista euroarmeijaa.

Mikäli Suomi kuitenkin päättäisi tukea nykyistä kunnianhimoisemman  EU-puolustusyhteistyön toteuttamista euroarmeijan muodossa, jonkinlainen välimuoto taisteluosastot plus ja Helsingin yleistavoite redux -malleista voisi sopia Suomen intresseihin. Jäsenmaiden välinen joustava päätöksenteko ilman uusia rakenteita parantaisi Euroopan aluepuolustuskykyä ja lisäisi sen toimintamahdollisuuksia erilaisissa kriisitilanteissa. Välimuoto ei myöskään korvaisi kansallisia armeijoita. Tällainen euroarmeija voisi myös käytännössä toimia yhteistyössä Naton kanssa ja vastata Yhdysvaltain kritiikkiin siitä, että eurooppalaisten tulisi ottaa suurempaa vastuuta turvallisuuden tuottamisesta. Siinä voisi olla mukana myös EU:n ulkopuolisia Euroopan maita, kuten esimerkiksi Norja ja brexitin jälkeinen Iso-Britannia.

Euroarmeijasta kyettävä keskustelemaan

Toistaiseksi keskustelu euroarmeijasta liikkuu hyvin yleisellä tasolla ja ongelmanaon, että monet peruskysymykset ovat auki. Ei ole yhtä näkemystä siitä, tarvitaanko EU:n puolustusta unionin puolustamiseen vai kriisinhallintaan jossakin muualla. Olennaisinta olisi kuitenkin löytää näkemyksiä ydinkysymykseen siitä, miksi euroarmeija olisi ylipäätään luotava ja mitä se tulisi konkreettisesti tekemään. 

Tulemme tuskin näkemään tai edes tarvitsemaan euroarmeijaa Natoon verrattavana puolustusliittona. Pitkällä tähtäimellä Euroopan turvallisuusrakenne on kuitenkin kestämätön, mikäli eurooppalaiset eivät voi itse vaikuttaa maanosan ja lähialueittensa turvallisuustilanteeseen tai muodostavat turvallisuusvajeita heikoilla suorituskyvyillään. Eurooppalaisten olisikin kyettävä kriittiseen keskusteluun siitä, mitä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen toimijuuden edistäminen vaatisi. 

Käsitteenä euroarmeija herättää vastareaktioita, mutta käytännössä sen ei tarvitsisi tarkoittaa puolustusliittoa tai korvata Natoa. Hyvin suunniteltuna eräänlainen euroarmeija voisi toimia varteenotettavana ja käyttövalmiina voimana EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan toteuttamisessa ja samalla vahvistaa Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Tämä kuitenkin edellyttäisi, että euroarmeija kehittyisi yhteisymmärryksessä Naton ja Yhdysvaltojen kanssa, ja että sille luotava rakenne olisi uskottava, eikä pelkästään paperitiikeri tai retorinen väline.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa