Jaa

Lukuaika: 5 minuuttia

kommenttikuva Ilkka Tiensuu

Israel suuntaa jo toisiin vaaleihin puolen vuoden sisällä. Uusien vaalien tulos ei välttämättä ratkaise maan poliittista pattitilannetta, mutta korruptiosyytöksiä vastaan kamppailevan pääministeri Benjamin Netanjahun asema uhkaa muuttua entistäkin tukalammaksi.

Huhtikuun yhdeksännen päivän iltana 2019 Israelin pääministeri Benjamin Netanjahulla oli syytä tyytyväisyyteen. Hänen johtamansa Likud-puolue oli selviytynyt Israelin parlamenttivaalien suurimmaksi puolueeksi tiukassa kilvassa, jonka ennakkoasetelmia käsiteltiin The Ulkopolitistissakin. Vielä Likudin vaalivoittoa tärkeämpää ”Bibi” Netanjahulle oli se, että hänen pääministeriyttään kannattaneet oikeisto- ja uskonnolliset puolueet saivat enemmistön Israelin parlamenttiin Knessetiin. Ennusmerkit näyttivät siis erittäin lupaavilta Netanjahun neljännelle perättäiselle pääministerikaudelle, ja Bibi staabeineen saattoi keskittyä hallitusneuvotteluiden lisäksi myös uuteen lainsäädäntöhankkeeseen, joka estäisi rikosprosessin käynnistämisen istuvaa pääministeriä vastaan. Sattumoisin Netanjahu on asetettu syytteeseen korruptioepäilyjen vuoksi, ja oikeusprosessin olisi määrä käynnistyä syksyn aikana, jos laki sen vielä tuolloin sallii.

Syksyn alussa Netanjahu on kuitenkin hyvin erilaisessa tilanteessa kuin vaalivoittonsa jälkeen. Vastoin ennakko-odotuksia hallitusneuvottelut kariutuivat, ja Bibi päätyi ajamaan Knessetissä läpi uudet vaalit syyskuulle. Uusintavaaleilla hän samalla varmisti sen, että kilpaileva pääministerikandidaatti, ex-kenraali Benny Gantz ei pääsisi koettamaan onneaan halituksenmuodostuksen jalossa taidossa.

Kannoksi Netanjahun voittokulun kaskessa muodostui entinen ulko- ja puolustusministeri Avigdor Lieberman, jonka turbonationalistinen Israel Beitenu -puolue nauttii etenkin entisen Neuvostoliiton alueelta Israeliin muuttaneen venäjänkielisen väestönosan suosiota. Beitenu sai vaaleissa ainoastaan viisi paikkaa Knessetiin, mutta ilman sitä Netanjahu olisi saanut tuekseen vain tasan puolet Knessetin 120 edustajasta, toisin sanoen yhden liian vähän. Tilanteen tasalla ollut Lieberman päätti maksimoida vaa’ankieliasemansa hyödyt ja esitti kovan listan ennakkoehtoja, joihin kuuluivat muun muassa sotilasoperaatio Gazaan sekä asevelvollisuuden ulottamista myös uskonnollisten ješiva-koulujen opiskelijoihin käsitelleen lakialoitteen hyväksyminen. Lakialoitteen hylkääminen oli puolestaan kynnyskysymys Netanjahua tukeville haredijuutalaisten eli ”ultraortodoksien” puolueille, ja kun sen paremmin Lieberman kuin haredijohtajatkaan eivät suostuneet taipumaan, tuli uskonnollis-oikeistolaisen hallituskoalition muodostamisesta mahdotonta.

Hallitusneuvottelujen kariutumiselle voi tarkastelunäkökulmasta riippuen löytää useita eri syitä. Yksi niistä ovat Israelin lukuisat voimakkaat yhteiskunnalliset jakolinjat, joita löytyy muun muassa oikeiston ja vasemmiston, sekulaariliberaalien ja uskonnollisten konservatiivien, Euroopasta lähtöisin olevien aškenasien ja Lähi-itätaustaisten mizrahien sekä juutalaisten ja arabien välillä. Jakolinjat ovat usein jyrkkiä, ja kompromissien löytäminen saattaisi olla mahdotonta, jolleivät hallituskoalitiot aina lopulta löytäisi yhteisiä vihollisia joko Israelin ulko- tai sisäpuolisista toimijoista.

Edellä mainitut jakolinjat ovat kuitenkin olleet olemassa jo vuosien ajan, joten pelkästään niillä ei voida selittää hallitusneuvotteluiden kaatumista juuri nyt. Yksi peruste on se, että vaalitulos antoi vaa’ankieliaseman usealle eri puolueelle, joiden keskinäisten etujen yhteensovittaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Voi myös olla, että kiistan osapuolet, ennen kaikkea Lieberman, olivat tällä kertaa niin periksiantamattomia siksi, että Netanjahun asema on nyt heikompi kuin koskaan aiemmin tällä vuosikymmenellä.

Tässä skenaariossa uhkaava oikeusprosessi on iskenyt haavan jo voittamattomalta vaikuttaneeseen ”Kuningas Bibiin”, ja veren haistanut Lieberman alkoi hakea asemia saaliinjaolle post-netanjahulaisessa Israelissa. Teorian puolesta puhuu ainakin se, kuinka vimmaisesti Netanjahu pyrki saamaan hallitusta kokoon: Liebermanin ja haredien välirikon tultua ilmeiseksi Bibi yritti muun muassa ostaa mukaan katastrofaalisen vaalitappion kärsinyttä työväenpuoluetta, jonka kuuden edustajan parlamenttiryhmälle hän tarjosi peräti neljää ministeripaikkaa. Netanjahun yritysten epätoivoisuutta satirisoi osuvasti kommunistipuolue Hadashin arabijohtaja Ayman Odeh. Juuri ennen Knessetin hajottamista pitämässään puheenvuorossa Odeh piruili, että pääministeri olisi luvannut vastineena hänen tuestaan lopettaa palestiinalaisalueiden miehityksen, kumota Israelin arabiväestön sivuuttavan uuden kansallisuusvaltiolain, tunnustaa Nakban ja myöntää korvauksia arabiväestön kaltoinkohtelusta.

Uhkaava oikeusprosessi on iskenyt haavan jo voittamattomalta vaikuttaneeseen ”Kuningas Bibiin”,

Edellä kuvatun draaman lopputuloksena olivat siis uudet vaalit, jotka järjestetään reilun viikon kuluttua, syyskuun 17. päivä. Ironista kyllä tämänhetkinen pattitilanne saattaa jatkua niiden jälkeenkin. Oikeistopuolueiden yhteenlaskettu kannatus on tosin gallupien perusteella noussut hivenen vaalitulokseen nähden, mutta hyötyjänä on ollut lähinnä vain Liebermanin Beitenu, jonka kova linja on kerännyt lisäsuosiota oikeistossa. Syysvaalien jälkeen voidaan siis edelleen olla tilanteessa, jossa Netanjahu tarvitsee hallituskoalitioonsa sekä Beitenun että haredipuolueet. Koska keskustavasemmisto on puolestaan suhtautunut ehdottoman kielteisesti pääministerin rikosoikeudelliseen immuniteettiin, on Netanjahu vaarassa ajautua totaaliseen umpikujaan.

Pattitilanne voi jatkua vaalienkin jälkeen.

Poliittiseen haudankaivuuseen ei kuitenkaan ole vielä syytä ryhtyä, sillä Bibi jos kuka on lukuisat kerrat osoittanut olevansa poliittinen selviytyjä par excellence. On mahdollista, että seuraavien viikkojen aikana hänen kuningastiensä saa kuin saakin jatkoa. Asiaa auttaa se, että huhtikuun vaaleissa äänikynnyksen alle jääneistä puolueista Netanjahun manttelinperijöiksi hinkuvien Ayelet Shakedin ja Naftali Bennetin HaYamin HaHadash on tällä kertaa jälleen koalitiossa uskonnollisen oikeiston HaBayit HaYehudin kanssa, mikä vähentää oikeiston hukkaäänien määrää. Samaa tarkoitusta palvelee keväällä äänikynnyksen alle jääneen libertaarinationalistisen Zehutin vetäytyminen vaaleista. Toisaalta myös vasemmisto on tiivistänyt rivejään: arabi- ja kommunistipuolueiden yhteislista on kevään vaaleista poiketen jälleen kasassa, edelleen kriisissä oleva työväenpuolue pyrkii turvaamaan asemansa liitolla pienen keskustapuolue Gesherin kanssa, ja punavihreä Meretz on yllättäen löytänyt kumppanikseen politiikkaan paluun tehneen entisen työväenpuolueen pääministerin Ehud Barakin.

Sekä oikeisto että vasemmisto ovat siis saaneet koottua rivinsä kevättä paremmin, mutta lopputuloksena vaikuttaa näillä näkymin olevan status quo. Oikeisto uskonnollisine tukipuolueineen on jälleen keräämässä enemmän ääniä kuin keskustavasemmisto ja arabipuolueet. Gallupien perusteella Netanjahu tarvitsee kuitenkin edelleen tuekseen sekä Liebermanin että haredit. Ja siinäkin tilanteessa, että hallituskoalitio saataisiin kasaan, se ei välttämättä ehtisi säätää pääministerillistä syytesuojaa ennen kuin oikeuslaitoksen tiimalasin hiekka on Bibin kohdalla valunut lopullisesti tyhjiin.

 

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa