Jaa

Lukuaika: 12 minuuttia

Euroopan komission puheenjohtajaehdokkaat Euroopan yleisradioyhtiöiden haastattelussa 15. toukokuuta 2019. Kuva julkaistu CC BY 2.0 -lisenssillä.

Sunnuntain eurovaaleissa nähtiin korkein äänestysprosentti sitten vuoden 1994. Vaalien tuloksena tapahtuva puoluekentän pirstaloituminen jatkaa yleiseurooppalaista kehitystä, kirjoittavat Ilona Lahdelma ja Johannes Lehtinen.

Niin Euroopan unionin kannattajat kuin sen vastustajatkin kutsuivat näitä eurovaaleja käänteentekeviksi. Liberaalit EU-myönteiset tahot Ranskan presidentin Emmanuel Macronin johdolla varoittivat populistien noususta ja kansallismielisten tekemästä hallasta EU:lle. EU-skeptiset kansalliset oikeistopuolueet Italian Legan johtaja Matteo Salvini etunenässä puolestaan varoittivat kansallisvaltioiden katoamisesta, ellei EU:ta pysäytetä.

Perinteisesti Euroopan parlamentin vaaleja on pidetty toisen asteen vaaleina, mikä tarkoittaa sitä, että äänestäjät eivät ole niistä yhtä kiinnostuneita kuin kansallisista vaaleista ja että he käyttävät äänioikeuttaan vapaammin ja kokeellisemmin kuin tärkeämpänä pitämissään kansallisissa vaaleissa. Enemmistö eurooppalaisista ajattelee, että heidän äänensä kuuluu enemmän kansallisella tasolla kuin Euroopan tasolla.

Äänestystulos oli polarisoitunut; perinteiset valtavirtapuolueet, keskustaoikeisto ja keskustavasemmisto menettivät paikkojaan liberaaleille, kansallismielisille ja vihreille. Tämä vahvistaa omalla tavallaan teoriaa kansalaisten kokeellisemmasta asennoitumisesta näissä vaaleissa, mutta toisaalta se osoittaa myös, kuinka vastakkainasettelu liberaalien ja kansallismielisten välillä toimi näiden vaalien moottorina. Tuloksena on korkein äänestysprosentti pitkään aikaan: edellisen kerran koko EU:n laajuinen äänestysprosentti oli yli 50 prosenttia vuonna 1994.

Perinteiset valtavirtapuolueet menettivät paikkojaan liberaaleille, kansallismielisille ja vihreille.
Vihreät paransivat ja euroskeptiset vahvistivat asemiaan EU:ssa

Merkittävistä poikkeuksista huolimatta yleistrendi näissä vaaleissa näyttää olleen Länsi-Euroopassa vihreiden nousu ja EU-myönteisyys. Esimerkiksi Saksa lähettää parlamenttiin ennätysmäärän vihreitä edustajia ja eniten EU-myönteisiä kristillisdemokraatteja. Sama trendi näkyy lisäksi esimerkiksi Suomessa, Tanskassa ja Irlannissa. Mantereen itäisimmissä osissa vaalit olivat sen sijaan enemmän sidottu kansalliseen politiikkaan – kamppailua ei käyty EU-myönteisten ja euroskeptisten puolueiden vaan lähinnä hallituksen ja opposition välillä. Esimerkiksi Kreikassa vaaleista tuli vahvasti sisäpoliittiset, ja ne johtivat nykyisen hallituksen kriisiin. Slovakiassa tulos taas heijastaa vähän aikaa sitten pidettyjä presidentinvaaleja ja jatkettua tukea liberaaleille.

Sekä vihreiden, liberaalien että euroskeptisten pärjääminen näissä vaaleissa viestii myös siitä, että äänestäjillä saattoi tällä kertaa olla sanottavansa EU:sta – ei vain omien valtioidensa asioista. EU on nimittäin profiloitunut viime vuosina aktiivisena ilmastotoimijana, mitä vihreät osasivat hyödyntää mantereenlaajuisesti kampanjoinnissaan. Vihreillä oli vahva mobilisoiva vaikutus näissä vaaleissa, koska kansalaiset saattoivat nähdä avoimen ja merkittävän kanavan ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Samoin kansallismieliset saattoivat ymmärtää äänensä vaikuttavan Euroopan integraation hidastamiseen ja Euroopan-laajuisen maahanmuuttopolitiikan vähentämiseen. Myös liberaalit EU-myönteiset äänestäjät halusivat viestittää tukeaan unionille, mikä esimerkiksi selittää liberaalien räjähdysmäistä nousua Yhdistyneessä kuningaskunnassa sekä Macronin Tasavalta liikkessä -puolueen tukevaa toista sijaa Ranskassa. Tämä kaikki tarkoittaa valtavirtapuolueiden kannatuksen laskua mutta samalla myös äänestysinnon nousua ja entistä monivärisempää parlamenttia.

Suuret euroskeptiset voitot, Legan voitto Italiassa, Kansallisen liittouman voitto Ranskassa, Fideszin voitto Unkarissa ja Brexit-puolueen voitto Yhdistyneessä kuningaskunnassa, nähtiin maissa, joissa on jo valmiiksi oltu keskivertoa euroskeptisempiä. Sen sijaan Ruotsia lukuun ottamatta kaikissa jo valmiiksi EU-myönteisissä maissa, kuten Tanskassa, Suomessa, Irlannissa, Benelux-maissa ja Saksassa, kansallismieliset voimat kärsivät tappion EU-myönteisille voimille. Tässä mielessä nämä vaalit eivät tuottaneet suuria yllätyksiä. Sen sijaan parlamentin pirstaloituneisuus heijastaa sitä, että aikaisempaa kirjavampi joukko äänestäjiä on lähtenyt uurnille aikaisempaa sankemmin joukoin.

Suurin symbolinen taisto niin sisä- kuin EU-poliittisesti käytiin Ranskassa, jossa liberaalien EU-myönteisten johtohahmona nähty Emmanuel Macron tuli niukasti toiseksi Marine Le Penin johtaman Kansallisen liittouman jälkeen. Tulos voimistaa sekä kansallismielisten että liberaalien paikkoja parlamentissa tuntuvasti, ja toisaalta se heijastaa Macronin kaudelle leimallista Ranskan syvää kahtiajakoa. Oman lukunsa näissä vaaleissa muodosti Yhdistyneen kuningaskunnan mukanaolo. Siellä vaaleista tuli puhtaat Brexit-vaalit, minkä seurauksena sekä euroskeptisten että liberaalien paikat lisääntyivät parlamentissa ainakin toistaiseksi.

Perinteisesti EU-vaaleissa äänestysaste on ollut matala ja äänestäjät ovat olleet Euroopan integraatiosta hyötyviä ja kiinnostuneita keskustaoikeistolaisia. Tämä muuttui näissä vaaleissa, kun äänestäjät osoittivat tukeaan aiempaa laajemmalle skaalalle puolueita. Sisäpoliittiset tekijät motivoivat äänestäjiä mutta niin myös huoli Euroopan tulevaisuudesta. Näissä vaaleissa jokaisen maan äänestystulos on sijoitettava omaan kontekstiinsa, sillä sisäpoliittiset huolet taloudesta määrittelevät myös sen, mitä EU:lta toivotaan. Uusimman eurobarometrin mukaan eniten EU:n kansalaisia askarruttavia kysymyksiä ovat talous ja työttömyyden vähentäminen – eivät niinkään maahanmuutto ja terrorismin torjuminen, jotka ovat dominoineet mielipidetiedusteluita viime vuosina. Se, voittiko tietyssä maassa keskustaoikeisto vai -vasemmisto, on selitettävissä lähinnä maan sisäpolitiikalla; esimerkiksi Saksan sosiaalidemokraatit ovat aivan yhtä EU-myönteisiä kuin kristillisdemokraatit. Sen sijaan liberaalien, vihreiden ja kansallismielisten äänimäärät voidaan tulkita Euroopan-laajuisina trendeinä ja signaaleina, joilla otetaan kantaa mantereen ja unionin tulevaisuuteen.

Puoluekentän pirstaloituminen on yleiseurooppalainen trendi

Kaiken kaikkiaan Euroopan parlamenttivaalien tulos noudattaa yleiseurooppalaisia poliittisia trendejä. Tunnusomaista tälle muutokselle on puoluekentän pirstaloituminen ja liberaali–konservatiivi-jaon korostuminen perinteisen vasemmisto–oikeisto-jakolinjan rinnalla.

Näiden kehityskulkujen myötä perinteiset puolueet keskustaoikeistossa ja erityisesti keskustavasemmistossa ovat menettäneet kannatustaan. Samalla nationalistiset oikeistopopulistipuolueet ovat vakiinnuttaneet asemansa osana eurooppalaista puoluekenttää. Toisaalta vastareaktiona nationalistisen oikeiston nousulle myös liberaalit – ja vihreät – puolueet menestyvät eri puolilla Eurooppaa.

Nationalistiset oikeistopopulistipuolueet ovat vakiinnuttaneet asemansa osana eurooppalaista puoluekenttää.

Välittömästi vaalien jälkeen on vaikeaa sanoa, millaisia ryhmiä erityisesti puoluekentän oikealle laidalle muodostuu. Puolueryhmien keskinäinen yhteistyö saattaa vaihdella paljonkin eri asiakysymyksistä riippuen, eivätkä puolueryhmittymät ole sisäisesti täysin yhtenäisiä. Esimerkiksi Unkarin Fidesz-puolueen osallistuminen keskustaoikeistolaisen Euroopan kansanpuolueen toimintaan on pitkään jakanut tätä puolueryhmää sisäisesti.

Euroopan parlamenttiin on syntymässä neljä keskeistä ryhmittymää

Euroopan parlamenttivaalien tulos viittaa siihen, että parlamenttiin on muodostumassa kolme keskenään melko samanvahvuista ryhmittymää ja lisäksi vaa’ankieliasemaan nouseva liberaalien ryhmä ALDE.

Puoluekentän vasemmalla laidalla on vasemmistopuolueiden (GUE/NGL), sosiaalidemokraattien (S&D) ja vihreiden (Green/EFA) muodostama vasemmistoblokki. Näitä puolueryhmiä yhdistää erityisesti ihmisoikeuksien ja vahvojen sosiaalisten oikeuksien kannatus sekä ympäristönsuojelun tukeminen.

Vastaavasti oikeistoon on syntymässä kaksi blokkia perinteisen keskustaoikeiston ja nationalistisen oikeiston varaan. Ensimmäiseen näistä kuuluvat Euroopan kansanpuolueen (EPP) ja Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmät (ECR). Näistä jälkimmäinen voidaan joiltakin osin laskea myös euroskeptisten puolueryhmien joukkoon. Euroopan perinteinen keskustaoikeisto korostaa erityisesti EU:n sisämarkkinoiden kehittämistä ja kauppapolitiikan roolia talouskasvun tuottajana.

Nationalistisen oikeiston blokki koostuu useista erilaisista ryhmittymistä, joihin kuuluvat Vapauden ja suoran demokratian Eurooppa (EFDD) sekä Kansakuntien ja vapauden Eurooppa -ryhmät (ENF) ja joukko sitoutumattomia meppejä. Keskeistä näille puolueille on syvemmän Euroopan integraation ja ylikansallisen päätöksenteon vastustaminen sekä kriittinen suhtautuminen maahanmuuttoon.

Kolmen blokin lisäksi näyttää siltä, että puoluekentän keskustassa avainasemaan nousee liberaalien ryhmä (ALDE), johon liittyy myös Ranskan presidentti Emmanuel Macronin Tasavalta liikkeessä -puolueen pohjalta perustettu ryhmä. Liberaali ryhmä suhtautuu varsin myönteisesti Euroopan integraation syventämiseen ja ylikansallisen päätöksenteon lisäämiseen. Lisäksi puolue kannattaa vahvempaa markkinaintegraatiota mutta myös vahvaa ihmisoikeusagendaa.

Euroskeptinen oikeisto ei saavuttanut ratkaisevaa paikkamäärää

Euroskeptisen oikeiston menestys jäi vaaleissa odotettua pienemmäksi. Vaikka euroskeptiset oikeistopuolueet ovat vakiinnuttaneet paikkansa myös Euroopan unionin tasolla, näiden puolueiden saavuttama paikkamäärä ei nosta niitä hallitsevaan asemaan Euroopan parlamentissa.

Europarlamenttivaaleja edeltävissä keskusteluissa euroskeptisten oikeistopuolueiden rooli sai osakseen paljon huomiota. Puolueet ovat myös pyrkineet rakentamaan yhteistyötä ennen vaaleja. Erityisesti Italian sisäministeri ja Lega-puolueen puheenjohtaja Matteo Salvini sekä Ranskan Kansallisen liittouman puheenjohtaja Marine Le Pen ovat julkisesti puhuneet uuden kansallismielisten ryhmittymän muodostamisen puolesta.

Tulevan parlamenttikauden aikana jää nähtäväksi, missä määrin eri maiden nationalistiset puolueet ovat valmiita tekemään yhteistyötä. Useat näistä puolueista eivät enää aja avoimesti maidensa irtautumista Euroopan unionista, vaan ne näkevät EU:n foorumina, jossa edistää omia tavoitteitaan. On kuitenkin epäselvää, pystyvätkö nämä puolueet muodostamaan yhteistä ryhmittymää ja onko niillä yhteisiä asiakokonaisuuksia, joita ajaa parlamentissa.

Puolueita erottaa erityisesti niiden suhtautuminen Venäjään. Vaaleja edeltäneissä keskusteluissa kävi ilmi, että muun muassa Ruotsidemokraatit ovat haluttomia tekemään yhteistyötä Matteo Salvinin johtaman Legan kanssa. Myös ECR-ryhmässä toimiva Puolan Laki ja oikeus -puolue suhtautuu avoimen kriittisesti Venäjän ulkopolitiikkaan, toisin kuin Lega ja Ranskan Kansallinen liittouma. On mahdollista, että nämä puolueet löytävät yhteisiä kantoja erityisesti kysymyksissä, jotka koskevat maahanmuuton rajoittamista tai tiukempaa rajavalvontaa. Näissä kysymyksissä nationalistisilla puolueilla on mahdollisesti kosketuspintaa myös EPP-ryhmän kanssa.

Euroskeptisiä puolueita erottaa erityisesti niiden suhtautuminen Venäjään.

Puolueiden välillä on merkittäviä maakohtaisia eroja myös esimerkiksi turvapaikkapolitiikassa ja euroalueen kehittämisessä. Lega on vaatinut euroalueelle vähemmän rajoittavaa budjettikuria. Sen sijaan pohjoisen euroalueen euroskeptiset puolueet ovat olleet usein tiukkoja budjettikurin vaatijoita ja tulonsiirtojen vastustajia.

Euroskeptisille oikeistopuolueille kansallinen politiikka on ensisijaista. Useat näistä puolueista hyödyntävät Euroopan parlamenttivaaleja ennemminkin osana kansallista toimintaansa. Kampanjoimalla europarlamenttivaaleissa puolueet saavat näkyvyyttä, ja parlamenttipaikat tuovat niille julkisuutta ja resursseja.

Miten vaalien tulos ohjaa parlamentin tulevaa kautta?

Vaalituloksen vahvistama pirstaleisuus voi vaikeuttaa Euroopan parlamentin työtä ja saattaa johtaa jopa lainsäädäntöprosessien jumiutumiseen tietyissä kysymyksissä. Toisaalta parlamentin lainsäädäntötyössä poliittisia liittoumia rakennetaan usein asiakysymyksestä riippuen. Tämä tarkoittaa, että hyvinkin erilaiset koalitiot ovat mahdollisia. Yhteistyön rakentamista vaikeuttaa se, että vaikka vakiintuneet puolueryhmät äänestävätkin yleensä melko yhtenäisesti, voi jo pieni rakoilu puolueryhmän sisällä estää ratkaisevien enemmistöjen syntymisen.

Vasemmistoblokki tai ainakin S&D -ryhmä on perinteisesti tehnyt yhteistyötä keskustaoikeiston EPP:n kanssa. Nämä puolueet saattavat löytää yhteisen sävelen muun muassa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja joiltakin osin myös puolustuspolitiikan saralla. Ne tosin tarvitsevat tähän yhteistyöhön myös ALDE-ryhmän tuen. S&D:n, EPP:n ja ALDE:n yhteenlaskettu paikkamäärä on 435 paikkaa, joten jos ryhmät äänestäisivät yhtenäisesti, niillä olisi parlamentissa enemmistö.

Parlamentin vasemmistoblokki (S&D, GUE/NGL, VIHREÄT) ja liberaali ALDE-ryhmä saattavat löytää toisensa erityisesti ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa ja turvapaikkapolitiikkaan ja ihmisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä. Näitä ryhmiä erottaa ALDE:n korostama markkinaliberalismi ja vasemmistopuolueiden ja vihreiden korostama markkinoiden sääntely. Vasemmistoblokin ja ALDE:n yhteenlaskettu paikkamäärä on kuitenkin vain 363 paikkaa, mikä ei vielä riitä enemmistöön.

Oikeistoblokki (EPP, ECR) ja ALDE löytävät todennäköisesti yhteistyömahdollisuuksia useissa taloutta, sisämarkkinoita ja kauppapolitiikkaa koskevissa kysymyksissä. Nämä puolueet jakavat markkinaliberaalin suhtautumisen talouspolitiikaan. Nämä puolueet saattavat muodostaa yhteisiä linjauksia myös esimerkiksi turvallisuuspolitiikassa. Näidenkään puolueiden yhteenlaskettu paikkamäärä (348 paikkaa) ei riitä ehdottomaan enemmistöön

Oikeistoblokki (EPP, ECR) ja oikean laidan euroskeptikot saattavat tehdä yhteistyötä erityisesti tiukemman turvapaikkapolitiikan saralla. EU:n jäsenmaissa monet keskustaoikeistolaiset puolueet ovat siirtyneet turvapaikkakysymyksissä enemmän nationalistisen oikeiston suuntaan. Toisaalta EPP on perinteisesti ollut melko integraatiomyönteinen puolueryhmä, joten varsinkaan ylikansallisten ratkaisujen osalta EPP ja nationalistinen oikeisto tuskin löytävät laajaa pohjaa yhteistyölle. Yhdessä kaikkien oikean laidan puolueiden ja sitoutumattomien meppien paikkamäärä riittää ehdottomaan enemmistöön parlamentissa, mutta on epätodennäköistä, että nämä puolueet pystyvät muodostamaan tällaisia koalitioita.

Vasemmistoryhmien ja nationalistisen oikeiston välinen yhteistyö on epätodennäköistä. Poikkeuksen saattavat muodostaa jotkin GUE/NGL-ryhmään kuuluvat MEP:t, joista osa suhtautuu hyväksyvästi Venäjän harjoittamaan ulkopolitiikkaan. GUE/NGL-ryhmä suhtautuu ylipäänsä kriittisesti myös euroalueen talouspolitiikkaan mutta kannattaa pääsääntöisesti EMU:n uudistamista, ei purkamista.

ALDE:n ja euroskeptisten nationalistipuolueiden yhteistyö on varsin epätodennäköistä.

Ensimmäinen haaste koalitioiden rakentamiselle ovat EU:n huippuvirkojen nimitykset

Uuden Euroopan parlamentin ensimmäisiä tehtäviä on osallistuminen uuden komission valintaan. Yhdessä komission puheenjohtajan kanssa EU:ssa valitaan myös Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja, Euroopan keskuspankin johtaja ja EU:n korkea ulkopoliittinen edustaja. Yhdessä nämä nimitykset muodostavat kokonaisuuden, jossa haetaan tasapainoa sekä poliittisen että maantieteellisen edustavuuden välillä.

Vuoden 2019 europarlamenttivaaleissa on ollut toista kertaa käytössä niin sanottu kärkiehdokasmenettely. Tämä tarkoittaa käytännössä, että puolueet ovat asettaneet omat ehdokkaansa komission seuraavaksi puheenjohtajaksi. Varsinaisen esityksen komission puheenjohtajasta tekee jäsenmaiden johtajista koostuva Eurooppa-neuvosto, mutta sen tulee ottaa nimitysprosessissa huomioon europarlamenttivaalien tulos. Parlamentin tulee hyväksyä komission uusi puheenjohtaja ehdottomalla enemmistöllä. Parlamentti voi myös hylätä Eurooppa-neuvoston esityksen. Tällöin Eurooppa-neuvoston on esitettävä uutta ehdokasta.

Saattaa olla, että tällä kertaa vaalit voittaneen EPP:n kärkiehdokkaasta, saksalaisesta Manfred Weberistä, ei tulekaan komission puheenjohtajaa. Weber on poliittisesti melko kokematon. Toinen kandidaatti komission puheenjohtajaksi on EU:n Brexit-neuvotteluja vetänyt ranskalainen Michel Barnier.

Saattaa olla, että tällä kertaa vaalit voittaneen EPP:n kärkiehdokkaasta, saksalaisesta Manfred Weberistä, ei tulekaan komiss...

Toinen avoin kysymys uuden komission nimittämisessä koskee euroskeptisten puolueiden asemaa uudessa komissiossa ja parlamentin avainviroissa. Näiden puolueiden menestys antaa niille vahvat perusteet vaatia keskeisiä paikkoja sekä komissiossa että parlamentissa.

Kokonaisuudessaan parlamentin puolueryhmillä lienee toiveena, että parlamenttivaalien tulos näkyisi selvästi tulevien EU:n huippuvirkojen nimityksissä. Nimitykset voivat olla ensimmäinen vaikea neuvottelukysymys uuden parlamentin ja jäsenmaiden välillä.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa