Viimeisen 25 vuoden aikana Ruandassa on rakennettu ahkerasti yhtenäistä kansallista identiteettiä. Kunnianhimoisen yhtenäisyyspolitiikan tarkoituksena on ollut korvata etniset identiteetit – hutut ja tutsit – joihin kiteytyy yksi viimeisten vuosikymmenien pahimmista kansanmurhista. Yhtenäisyysprojekti liitetään usein kuitenkin niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin näkemyksiin nyky-Ruandasta. Miten yhtenäisyyden rakentaminen on siis onnistunut ja miksi ulkopuolisten käymä keskustelu Ruandasta on tänä päivänä niin kiivasta, jopa riitaisaa?

6.4.1994 Ruandan pääkaupunkia Kigalia lähestynyt lentokone, kyydissään maan presidentti Juvenal Habyarimana, ammuttiin alas. Vain muutama tunti koneen alas ampumisen jälkeen murhattiin ennalta annettujen listojen perusteella kansanmurhan ensimmäiset uhrit. Seuraavan sadan päivän aikana Ruandassa kuoli eri arvioiden mukaan 800 tuhannesta yli miljoonaan ihmistä. Uhrit olivat ennen kaikkea tutseja, mutta myös hutuja ja pienen twa-vähemmistön edustajia, jotka vastustivat hutuhallitusta.

Kansanmurhaa oli edeltänyt reilu kolme vuotta kestänyt sisällissota, joka sai alkunsa, kun Ugandassa maanpaossa eläneiden tutsien keskuudessa syntynyt kapinallisliike, Ruandan patrioottinen rintama, RPF, hyökkäsi Ruandaan. ‘Hutuvoimaksi’ nimetty ideologia ja tutsivastainen propaganda kasvoivat sisällissodan aikana. Hutuhallinto myös valmistautui “tutsivalloittajia” vastaan muun muassa kouluttamalla tutsien tappamiseen joukkoja, joihin rekrytoitiin väkeä ennen kaikkea köyhien hutujen keskuudesta. Habyarimana oli kuitenkin palaamassa kotiin juuri rauhanneuvotteluista, kun hänen koneensa ammuttiin alas. Koneen alasampuminen käynnisti kansanmurhan, vaikka ampujasta kiistellään edelleen. Kansanmurhan jälkeen vallan Ruandassa otti RPF, joka hallitsee Ruandan politiikkaa tänäkin päivänä.

Vastaus kysymykseen siitä, miten Ruanda on toipunut kansanmurhasta, on yleensä kahtiajakoinen. Klikkaa twiitataksesi!

Vastaus kysymykseen siitä, miten Ruanda on toipunut kansanmurhasta, on yleensä kahtiajakoinen. Ensimmäisen näkökulman mukaan Ruanda on ihme: maa, jossa vain 25 vuotta sitten todistettiin raakaa väkivaltaa jopa naapurien ja sukulaisten kesken, on selvinnyt traumasta paremmin kuin kukaan osasi odottaa. Ruandan nopeaa talouskasvua sekä päähallituspuolue RPF:n ja sen johtajan, presidentti Paul Kagamen tehokasta ja kunnianhimoista hallintoa on ihasteltu jo vuosia. Paljon huomiota on saanut myös sukupuolten välinen tasa-arvo, sillä Ruanda johtaa tilastoja naisten osuudesta parlamentissa. Muina todisteina menestyksestä mainitaan usein pääkaupunki Kigalin siistit kadut, lapsi- ja äitiyskuolleisuuden vähentyminen kolmannekseen ja ilmainen peruskoulutus kaikille.

Toisen näkökulman mukaan Ruanda on ihme vain paperilla. Jotkut Ruanda-kriitikot ovat pitäneet esimerkiksi taloustilastoja jopa vääristeltyinä. Monet tutkijat ovat myös löytäneet epätasa-arvoa tilastojen kiiltävän pinnan alta. Ihmisoikeusjärjestöt ovat nostaneet esiin esimerkiksi siistien katujen kulissin taakse kätkeytyvät ”kuntoutuskeskukset”, joiden sisällä istuu niin katumyyjiä, kodittomia kuin seksityöläisiäkin. Jotkut näkevät Ruandan hallinnon pyrkimykset esimerkiksi tasa-arvoon vain savuverhona, jonka tarkoituksena on peittää alleen hallinnon vastustajien vangitsemisia, murhia ja katoamisia, kriittisen journalismin kitkemistä, tavallisten kansalaisten jatkuvaa valvontaa sekä RPF:n harjoittamaa väkivaltaa ennen ja jälkeen kansanmurhan. Entisen tutsikapinallisen, presidentti Kagamen sanotaan olevan taitava rakentamaan kulisseja vaikuttavan pr-koneistonsa ja kansainvälisen neuvonantajalaumansa avustuksella.

Riippumatta katsantokannasta on selvää, että RPF on kansanmurhasta lähtien korostanut yhtenäistä ruandalaista identiteettiä etnisten identiteettien sijaan. Mutta näkemykset vaihtelevat koskien yhtenäisen identiteetin rakentamisen onnistumista ja roolia. Merkittävimmät kiistakysymykset koskevat ensinnäkin sitä, kokevatko ihmiset aidosti olevansa ruandalaisia vai muhivatko etniset kiistat vielä pinnan alla. Toinen keskeinen kysymys on, kuka saa määritellä, mitä ruandalaisuus tarkoittaa ja mihin historiantulkintaan yhtenäinen ruandalaisuus perustuu.

Kokevatko ihmiset aidosti olevansa ruandalaisia vai muhivatko etniset kiistat vielä pinnan alla? Klikkaa twiitataksesi!

Yhtenäisyyspolitiikka alkoi pian kansanmurhan jälkeen

Ensimmäisinä konkreettisina tekoinaan RPF luopui niin vanhoista etnisyyttä korostavista identiteettikorteista kuin etnisistä kiintiöistä esimerkiksi koulutuksessa ja työnhaussa. Etniset identiteettikortit juonsivat juurensa siirtomaa-aikaan, jolloin siirtomaaisäntä Belgia oli korostanut etnisen identiteetin roolia. Belgia myös suosi tutsivähemmistöä lähes koko siirtomaavaltansa ajan. Itsenäisyyden ja hutukansannousun jälkeen hierarkia pyörähti ympäri, maasta pakeni satoja tuhansia tutseja, ja valtaan noussut hutuhallinto ryhtyi syrjimään maahan jääneitä tutseja. Sen lisäksi, että RPF halusi tehdä laittomaksi syrjinnän etnisen identiteetin avulla, ryhtyi se kampanjoimaan voimakkaasti sen esiintuomiseksi, että ruandalaiset ovat yhtenäinen kansa.

Presidentti Kagamen ja RPF:n työtä läheltä tarkkaillut suomalainen Jani Moliis näkee RPF:n systemaattisesti toistaman viestin menestyksekkäänä ja keskeisenä sille, että Ruanda on ylipäätään selvinnyt kansanmurhasta. Moliis työskenteli kolmen vuoden ajan Tony Blairin instituutin kautta talousneuvonantajana Ruandan valtiovarainministeriössä ja presidentin kansliassa.

”Kyseessä on sama mekanismi, joka oli kansanmurhankin taustalla – eli valtion propaganda. Ennen kansanmurhaa propagoitiin vuosikymmeniä sitä, että nuo toiset eivät ole ihmisiä vaan torakoita. Jos sanotaan, että kansanmurhaa edeltävällä propagandalla oli väliä, niin on epäloogista väittää, ettei 25 vuotta kestäneellä toitotuksella yhteisestä identiteetistä olisi”, Moliis sanoo.

Erinäiset sosioekonomiset tekijät vaikuttivat siihen, että propaganda upposi massoihin ennen kansanmurhan alkua. Moni tutkija on nostanut esiin kahvin kansainvälisen markkinahinnan romahtamisen 80-luvun lopussa, siitä seuranneen maanviljelijöiden köyhtymisen, sen päälle Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin Ruandalle määräämät sopeuttamistoimet ja niiden vaikutukset olojen kurjistumiseen. Historiantutkija Sarah E. Watkinsin mukaan yksi kansanmurhan moninaisista syistä oli, että hutuhallinto vieritti syyn vaikeasta taloudellisesta tilanteesta sijaiskärsijöiden eli tutsien niskaan.

Hutuhallinto vieritti syyn vaikeasta taloudellisesta tilanteesta sijaiskärsijöiden eli tutsien niskaan Klikkaa twiitataksesi!

Jos sosioekonominen tilanne vahvisti tutseja vastaan käytyä propagandaa, vaikuttaa myös tämän päivän yhtenäisyyspropagandaan Ruandan taloudellinen tilanne ja hyvinvoinnin jakautuminen. Lontoolaisen SOAS-yliopiston tutkija Phil Clark on sitä mieltä, että ruandalaisen identiteetin rakentaminen olisi täysin epäuskottavaa, jollei sen rinnalla olisi tehty sosioekonomista politiikkaa, jonka hedelmiä on jaettu sekä tutseille että hutuille.

”Parannukset terveydenhuoltoon, koulutukseen ja perustarpeiden kuten sähkön saamiseen ovat parantuneet huomattavasti sekä hutujen että tutsien keskuudessa. Vaikka Ruandan hallinnolla on vielä pitkä matka kuljettavanaan, jotta myös Ruandan pienin etninen vähemmistö, twa’t, saadaan tasa-arvon piiriin ja vaikka maaseutu on edelleen köyhää, on Ruanda sosioekonomisesti paljon tasa-arvoisempi kuin ennen”, Clark sanoo.

Clarkin mukaan toinen asia, joka on vaikuttanut yhtenäisyyden rakentamiseen on gacaca-systeemi, eli niin sanotut kansalaistuomioistuimet, joiden avulla vuosina 2002-2012 tuomittiin yhteensä noin 400 000 kansanmurhaajaa. Gacaca antoi pohjan sovinnolle.

“Tämä tapahtui viikoittaisissa kuulemisissa, joissa ihmiset saattoivat kertoa tarinoitaan menneestä ja keskustella siitä, mistä kansanmurha johtui ja mitkä sen seuraukset olivat. Tämä yhteisöllinen keskustelu auttoi tuomaan esiin epämiellyttäviä totuuksia sen sijaan, että ne olisivat jääneet muhimaan.”

Gacaca ei ollu täydellinen ja sitä on kritisoitu paljon esimerkiksi virheellisistä tuomioista. Clarkin mukaan gacaca kuitenkin toimi purkuventtiilinä niille jännitteille, jotka dominoivat yhteisöjä kansanmurhan jälkeen.

Yhtenäisen identiteetin taustalla on historiantulkinta

Yhtenä keinona yhtenäisyyden rakentamisessa RPF on käyttänyt historiantulkintaa, jonka mukaan siirtomaavallan aikaa edeltäneellä tutsimonarkian ajalla tutsit ja hutut elivät harmoniassa keskenään ja vasta siirtomaaisäntä Belgia aiheutti hutujen ja tusien välisen vihanpidon. Tätä narratiivia menetetystä yhtenäisyydestä ja pyrkimyksestä sen elvyttämiseen RPF korostaa niin retoriikassaan, Ruandan museoissa kuin kansalaisille järjestetyissä koulutuksissa ja tapahtumissa. Clark sanoo, että useat hänen haastattelemistaan sadoista ruandalaisista ovat kritisoineet Ruandan poliittisen eliitin näkemystä historiasta. Monen mielestä hallituksen viesti oli, että tavalliset kansalaiset eivät olleet vastuussa teoistaan. Näin ollen moni koki gacaca-tuomioistuinten antaman viestin vakuuttavampana. Sen mukaan yksilöt olivat vastuussa ja heidän täytyi kantaa vastuunsa.

Watkins näkee sekä hyviä että huonoja puolia siinä, että historiaa hyödynnetään Ruandan politiikassa. Hänen mukaansa on positiivista muistuttaa ihmisiä siitä, että Ruandan historia on muutakin kuin kansanmurha. Lisäksi historiasta ammennettu ajatus yhtenäisyydestä on osaltaan saanut ihmisiä keskustelemaan siitä, mitä ruandalaisuus on.

Ruandan historia on muutakin kuin kansanmurha. Klikkaa twiitataksesi!

Sen sijaan Watkinsin mukaan ongelmallista on väittää, että monarkia olisi ollut harmoninen. Kiistat liittyivät kuitenkin moniin muihinkin kuin etnisiin kysymyksiin.

”Ruandan monarkian historia merkitsee noin 300:a vuotta eliittiklaaneja Etelä- ja Keski-Ruandasta, jotka valloittivat alueita ja ihmisiä ympärillään. Esimerkiksi Luoteis-Ruandan alue tuotiin mukaan keskushallinnon piiriin vasta, kun saksalaiset siirtomaaisännät saapuivat alueelle. Tuolla alueella sekä tutsimonarkiaa että eteläisiä hutuja vastustavat ajatukset pysyivät voimakkaina ainakin kansanmurhaan saakka. Luulen alueellisten kysymysten olevan merkittäviä edelleen”, Watkinsin toteaa.

Lisäksi 1800-luvun lopussa Ruandan kuningaskunnassa muhi valtava konflikti liittyen maaoikeuksiin ja maanviljelijöiden johdonmukaiseen marginalisointiin. Watkinsin mukaan etnisyyden korostaminen siirtomaa-ajasta lähtien oli modulaatio eriarvoisuudesta ja näistä aiemmista jännitteistä.

Watkinsin mukaan nyky-Ruandan pinnan alla on asioita, joita virallinen etnisyyden poistaminen ei muuta miksikään.

“Jos historian kriittistä pohdintaa vältetään, näitä asioita ei koskaan ratkaista ja ne voivat jäädä hiertämään.”

Nyky-Ruandan pinnan alla on asioita, joita virallinen etnisyyden poistaminen ei muuta miksikään. Klikkaa twiitataksesi!

Moninaisia kokemuksia yhtenäisyydestä

Riippuen siitä kenen kanssa Ruandassa keskustelee, saa kysymykseen yhtenäisyydestä hyvin erilaisia vastauksia. Yli puolet ruandalaisista on syntynyt kansanmurhan jälkeen. Moliis on kuullut ja todistanut tilanteita, joissa nuoret ovat kritisoineet Ruandassa tänään alkavaa muisteluviikkoa. Nuorten keskuudessa suremisen ja hiljentymisen viikko ei innosta ja osa toivoo, että ulkomaalaiset työnantajat kieltäisivät heitä lähtemästä kotiseudulle muistelemaan. ”Monet nuoret haluavat selvästi jo siirtyä eteenpäin”, Moliis sanoo.

Mutta Ruandassa on myös ihmisiä, joille RPF:n markkinoima yhtenäisyys tuntuu päälleliimatulta. Ruandassa on esimerkiksi paljon niitä, jotka kokevat olevansa uhreja, vaikkeivät sovikaan Ruandan viralliseen käsitykseen uhriudesta. Koko 1990-luku oli Ruandassa hyvin väkivaltainen. Monet ruandalaiset ovat esimerkiksi todistaneet RPF:n armeijan väkivaltaa ennen ja jälkeen kansanmurhan mutta kokevat, ettei heillä ole mahdollisuutta surra omaisiaan tai omaa kohtaloaan, koska heidän tarinaansa ei Ruandassa muistella.

Toiset kritisoivat yhtenäistä identiteettiä, koska kokevat sen liian kapeaksi käsitykseksi ruandalaisuudesta. Kriitikkoja ovat ennen kaikkea ne, jotka kokevat, etteivät saa omaa, myöskin ruandalaista ääntänsä kuuluviin yhteiskunnassa. Clarkin mukaan suurin haaste Ruandassa onkin juuri suljettu poliittinen ilmapiiri. Kriittisen median ja oppositioäänten onkin lähes mahdotonta toimia Ruandassa.

”Kansanmurhan jälkeen RPF:n täytyi nujertaa ääriäänet poliittiselta kentältä, mutta nyt se on mennyt liian pitkälle ja tarkoittaa, ettei Ruandassa juuri ole systemaattisia haastajia RPF:n ideoille. RPF:n haaste on nyt ylläpitää rauhaa ja vakautta ja samalla päästää irti otettaan poliittisesta ja sosiaalisesta elämästä Ruandassa. Tämä on hienovaraista tasapainoilua, koska etnisiä ekstremistejä toimii edelleen niin Ruandassa kun Ruandan ulkopuolellakin ja heidän toimintaansa pitääkin rajoittaa. Mutta tavalliset ruandalaiset tarvitsevat lisää vapautta ilmaista itseään ja aidompia vaihtoehtoja vaaliuurnilla.”

RPF:n haaste on nyt ylläpitää rauhaa ja vakautta ja samalla päästää irti otettaan poliittisesta ja sosiaalisesta elämästä Ruandassa. Klikkaa twiitataksesi!

RPF:n politiikka on kunnianhimoista, joidenkin mielestä jopa pakkomielteistä

Myös Moliis sanoo kokeneensa työssään, että Ruandan hallinto suhtautui ylivarovaisesti siihen kritiikkiin, jonka se koki vastarinnaksi. Hänen mukaansa maan hallinto piti ylivarovaisuutta rationaalisena johtuen maan historiasta. Moliis antaa valtavasti kiitosta Ruandan hallinnolle siitä, että se työskenteli maansa menestyksen ja hyvinvoinnin eteen aivan äärimmäisellä kunnianhimolla. ”Se näkyi stressinä omassakin työssä. Mikään ei riittänyt, aina piti saada enemmän ja parempaa aikaiseksi,” Moliis kuvailee.

Joidenkin diplomaattilähteiden mukaan Ruandan hallinto on jopa pakkomielteinen menestymisen suhteen. Moni viimeaikaisista analyyseista on myös arvioinut, että Ruandan menestys on mahdollistanut presidentti Kagamelle lisää autoritaarista valtaa. 

Watkinsin mukaan Kagamen analysointi omaa etuaan tavoittelevana diktaattorina ei ole hyödyllistä. ”Hän ei sovi siihen muottiin. Hän on ehdottomasti autoritaarinen ja on käyttänyt salamurhia, häirintää ja pelottelua hiljentääkseen poliittiset vastustajansa ja toisinajattelijat. Samaan aikaan hän kuitenkin ottaa todella vakavasti maansa hyvinvoinnin ja työskentelee ruandalaisten menestyksen eteen.”

Omassa työssään Watkins on analysoinut Kagamea historiallisen tutsimonarkian kuninkaan eli mwamin roolin kautta. Idealistisimmassa muodossaan mwamin tehtävä oli taata kansalleen menestys ja turvallisuus. ”Katson Kagamen johtajuutta tämän linssin läpi, koska se on ehdottomasti johdonmukaisempi tapa kuin tarkastella häntä diktaattorina, joka pyrkii vahvistamaan omaa valtaansa ja asemaansa samalla köyhdyttäen kansaansa”, Watkins jatkaa.  

Mistä Ruanda-keskustelun kahtiajakautuneisuus johtuu?

Tutkija Jonathan Fisherin mukaan akateeminen kritiikki Ruandasta on latautunut sellaisella raakuudella, liioittelulla ja häijyydellä, jota hän ei ole kohdannut minkään muun Afrikan maata koskevan tutkimuksen kohdalla. Kaikkia tähän artikkeliin haastateltuja yhdistää enemmän tai vähemmän kriittinen suhtautuminen liian yksinkertaistaviin tai liioitteleviin analyyseihin Ruandasta. Palataan siis alun kysymykseen: miksi Ruanda herättää niin suurta kitkaa sen kritisoijien ja puolustajien kesken?

Niin positiivinen kuin negatiivinenkin kuva Ruandasta pohjaa maan todellisuuteen. Mutta molempia kuvia myös liioitellaan. On huomioitava, että suuri osa Ruanda-kommentaattoreista on ulkomaalaisia, ennen kaikkea länsimaalaisia. Clark arvioi, että monet kommentaattoreista ovat huolissaan siitä, että he eivät nähneet väkivallan syntymistä vuonna 1994 ja haluavat nyt olla hypertarkkaavaisina mahdollisten konfliktien suhteen. ”Tämä tekee Ruandan kriitikoista aggressiivisia niitä kohtaan, jotka esittävät positiivisempia näkemyksiä maasta”, Clark toteaa.

Toinen tekijä liittyy siihen, mitä Ruanda edustaa laajemmin. Monet Ruandaa koskevista keskusteluista eivät sinänsä koske Ruandaa, vaan laajempia kysymyksiä demokratiasta ja kehityksestä. ”Liberaalit kriitikot uskovat, että kestävää sosioekonomista kehitystä ei ole mahdollista saavuttaa ilman länsimaista demokratiaa. Ruanda on paradoksi, koska sillä on kontrolloiva valtio, joka kuitenkin ylläpitää korkean tason taloudellista kehitystä, ja jolla on kattavin hyvinvointijärjestelmä koko alueella. Tämä hämmentää monia niistä, joilla on perinteinen näkemys siitä, että erityisesti konfliktista toipuvissa yhteiskunnissa demokratian ja kehityksen täytyy kulkea käsi kädessä”, Clark arvioi.

Myös liian yksinkertaistavat analyysit Ruandasta ovat omiaan synnyttämään nykyisenlaista vastakkainasettelua. Watkinsin näkemyksen mukaan ulkomaalaiset kommentaattorit ovat epäonnistuneet pahasti Ruandan historian analyysissä, erityisesti keskustelussa maan menneisyydestä ennen siirtomaa-aikaa. ”Monet analyysit, joita on ilmestynyt kansanmurhan jälkeen, aloittavat Ruandan historian siirtomaa-ajasta, mikä mielestäni johtaa vain yksinkertaistettuihin tulkintoihin Ruandan tapahtumista”, Watkins sanoo.

Ruandalaisten omien tulkintojen menneisyydestään ja nykyisyydestään tulisi saada enemmän jalansijaa. Klikkaa twiitataksesi!

Watkins näkee, että ruandalaisten omien tulkintojen menneisyydestään ja nykyisyydestään tulisi saada enemmän jalansijaa. Nyt ne jäävät liian usein ulkomaalaisten tutkijoiden analyysien varjoon. “Usein ajatellaan, että kaikki ruandalaiset, jotka onnistuvat tekemään tutkimusta Ruandan sisällä, ovat automaattisesti epäilyttäviä, koska heidän täytyy olla Kagamen ja RPF:n kritiikittömiä kannattajia”, Watkins sanoo. Sama ongelma koskee suhtautumista niihin ruandalaisiin, jotka osallistuvat ulkomaalaisten tekemiin tutkimuksiin. Ruandan hallinnosta positiivisesti puhuvat ihmiset tulkitaan usein automaattisesti joko hallinnon aivopesemiksi tai liian pelokkaiksi puhumaan maan todellisesta tilanteesta. Usein kuultu argumentti, jonka mukaan kukaan Ruandassa ei kerro mitä he oikeasti ajattelevat, ylläpitää tätä tulkintaa.

On totta, että Ruandassa on paljon pelkoa ja vainoharhaisuutta, mikä vaikeuttaa omalta osaltaan ulkopuolisten ymmärrystä Ruandasta. Mutta vainoharhaisuuden ja pelon ennalta olettaminen samalla estää monivivahteisten nyanssien tunnistamisen ruandalaisten kansanmurhaan ja valtion kehitykseen liittyvistä kokemuksista. Ihmiset ovat harvoin joko tai. He saattavat vastustaa hallintoa yhdestä syystä ja kannattaa sitä toisesta. Mustavalkoiset tulkinnat antavat harvoin sijaa kokonaisvaltaisille näkemyksille.

Clark and Watkins antoivat haastattelut sähköpostitse.