Vieraskynän kirjoittaja Saana Hansen työskentelee tohtorikoulutettavana sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Kirjoittamishetkellä hän kerää etnografista aineistoa zimbabwelaisten paluumuuttoa ja lapsisiirtolaisuutta käsittelevään väitöstutkimukseensa Bulawayon kaupungissa Zimbabwessa. Hansenilla on maisterintutkinto Sussexin yliopistosta ja hän on aiemmin työskennellyt ihmisoikeuksien ja maahanmuuton asiantuntijatehtävissä julkisella ja järjestösektorilla.

Reilu vuosi sitten zimbabwelaiset juhlivat kaduilla uutta alkua maata lähes neljä vuosikymmentä hallinneen presidentti Robert Mugaben syrjäyttämisen jälkeen.  Myös miljoonien ulkomailla asuvien zimbabwelaisten joukossa heräsi toive kotiin paluusta. Viime elokuussa järjestetyt vaalit päätyivät kuitenkin väkivaltaan kun oppositiokannattajat osoittivat mieltään maata itsenäisyyden alusta hallinneen ZANU-PF -puolueen voitettua vaalit niukasti. Nyt vuosikymmeniä jatkuneet talousongelmat ovat kärjistyneet ja monen zimbabwelaisen toiveet paremmasta tulevaisuudesta ovat romahtaneet.

”Olin naiivi kun uskoin muutokseen. Nyt maan tilanne on pahempi kuin ennen vaaleja”, harmittelee Nobuhle, nelikymppinen zimbabwelaisnainen ja ravistaa päätään. Istumme tavalliseen tapaamme Bulawayon kaupungintalon puutarhassa ajan haalistamilla turkooseilla penkeillä. Vähän ennen vaaleja Nobuhle oli palannut Etelä-Afrikasta takaisin Bulawayoon, Zimbabwen toiseksi suurimpaan kaupunkiin toiveikkaana kotimaansa mahdollisesta muutoksesta. Hän kuitenkin pettyi vaalitulokseen ja on epäonnistunut lukuisissa yrityksissään löytää työtä ja toimeentuloa. Nyt Nobuhlella on edessään jälleen vaikea valinta: lähteäkö jälleen vaiko jäädä. Nobuhlella ei ole ammatillista tutkintoa, vaan hän, kuten suurin osa zimbabwelaisista, työllistää itsensä virallisen talouden ulkopuolella. Maan työttömyys on yli 80% ja monet koulutetutkin joutuvat työllistämään itsensä osittain tai kokonaan harmaan talouden puolella.

Vuosikymmeniä jatkuneet talousongelmat ovat kärjistyneet ja monen zimbabwelaisen toiveet paremmasta tulevaisuudesta ovat romahtaneet. Klikkaa twiitataksesi!

Viime elokuussa järjestetyt vaalit olivat ensimmäiset eduskunta- ja presidentinvaalit sen jälkeen kun maata 37 vuotta hallinnut Robert Mugabe syrjäytettiin oman puolueensa ZANU PF:n ja armeijan toimesta marraskuussa 2017. Suurista toiveista huolimatta vaalit päätyivät väkivaltaan ja kuuteen kuolonuhriin armeijan yritettyä vaientaa oppositiokannattajien mielenilmauksia maan pääkaupungissa Hararessa. Vaalien tuloksena maata koko itsenäisyyden ajan hallinnut puolue ZANU PF muodosti yksipuoluehallituksen. Presidentiksi valittiin Mugaben entinen varapresidentti, Emmerson Mnangagwa, joka on hallinnut maata Mugaben syrjäyttämisestä lähtien.

Huolimatta Mnangagwan iskulauseesta ”Zimbabwe on avoin bisnekselle” näyttävät toiveet ulkomailta saatavasta taloudellisesta tuesta ja siihen liittyvistä investoinneista epärealistisilta. Sen sijaan maa on vararikossa. Vaaliväkivaltaisuuksien seurauksena ”länsimaat”, esimerkiksi EU ja Yhdysvallat, eivät poistaneet ihmisoikeusloukkausten vuoksi Zimbabwelle 2000-luvulla asetettuja pakotteita, kuten yksityishenkilöiden ja yritysten rahojen jäädyttämisiä tai matkustuskieltoja. Markkinoille kahtena edellisenä vuotena laskettu ”bond”-näennäisvaluutta on menettänyt rajusti arvoaan vaalien jälkeen. Monet palveluntarjoajat, kuten apteekit, ovatkin alkaneet hyväksyä maksuna vain Yhdysvaltain dollarin. Sitä tavalliset kansalaiset eivät saa pankeista, vaan korkeaan ja vaihtelevaan hintaan laittomilta valuutanvaihtajilta. Käteispulasta maa on kärsinyt jo useampia vuosia, mutta vaalien jälkeisessä Zimbabwessa jonotetaan myös polttoainetta, ruokaöljyä, leipää ja joitakin muita peruselintarvikkeita.

Hinnat kaupoissa ovat nousseet korkeiksi ja moni tilaa elintarvikelähetyksiä Etelä-Afrikasta tai Botswanasta sekä laillisten että laittomien kanavien kautta. Lisäksi suuri osa zimbabwelaisista saa raha- ja elintarvikelähetyksiä ulkomailla asuvilta sukulaisilta ja tuttavilta. Hallitus on helpottanut elintarvikkeiden tuontia maahan poistamalla väliaikaisesti joitakin elintarvikkeiden maahantuontia rajoittavia määräyksiä, mutta paikallisvaluutan menettäessä rajusti arvoaan on zimbabwelaisten kallista ostaa ulkomaanvaluuttaa. Käteispulassa suuri osa tavallisista kansalaisista käyttää matkapuhelimen kautta mobiilirahaa, jolla myös useat palkat maksetaan. Vasta virkavalansa vannonut uusi valtiovarainministeri Mthuli Ncube on käynnistänyt talousuudistuksia, kuten 2 % verotusta kaikista mobiilirahansiirroista. Sekä kansalaisten että pääpuolueen sisällä vallitsee kuitenkin erimielisyys näistä uudistuksista.

Taloudelliset ja poliittiset haasteet moniulotteisen kriisin taustalla

Vuoden 1980 itsenäistymisen jälkeen, maatalouden ja peruspalveluiden lupaavista kehitysmerkeistä huolimatta, Zimbabwen itsenäistä historiaa ovat varjostaneet poliittiset ja taloudelliset epävarmuudet. Afrikan tutkimuksen professori Amanda Hammar (2014) on kutsunut 2000-luvun Zimbabwen tilannetta ”krooniseksi kriisiksi”. Presidentti Mugabe syytti talousvaikeuksista siirtomaakauden aikaisia perintöjä ja länsimaita, etenkin edellä mainittuja pakotteita. Taustalla ovat kuitenkin moninaisemmat syyt.

1990-luvulla Maailman valuuttarahasto IMF:n valvoma taloudellinen liberalisointiohjelma epäonnistui ajaen teollisen sektorin ja julkiset palvelut alas. Itsenäisyyden aikaa kuvaavat autoritäärinen yksipuoluehallinto (poikkeuksena vuosien 2009-2013 yhteishallitus), poliittinen väkivalta ja hallituksen käyttämät erilaiset pakkosiirrot ja puhdistuskampanjat, joilla on haluttu rangaista mm. opposition kannattajia ja muita valtion “vihollisia”. Esimerkkinä tästä on vuoden 2000 “Fast Track Land Reform” -maauudistus, jonka kautta valkoisten omistamia maatiloja siirrettiin pakolla mustien zimbabwelaisten haltuun. Uudistus johti pakotteisiin, ulkomaisten sijoitusten katoon, sekä maatalouden suistumiseen raiteiltaan. Vuonna 2005 Operaatio Murambatsvina (’Puhdistetaan saasta’), joka kohdistui niihin kaupungeissa, etenkin Hararessa asuviin ihmisiin, jotka eivät olleet äänestäneet ZANU PF:aa, taas jätti yli 500 000 köyhää zimbabwelaista kodittomiksi hallituksen tuhotessa epävirallisia asutuksia eri puolilla maata. Moninaisten syiden johdosta Zimbabwe kävi läpi hyperinflaation vuonna 2008. Talousvaikeuksissa Zimbabwen silloista omaa valuuttaa painettiin aina vain lisää ja lopulta siitä pudotettiin peräti 26 nollaa pois. Helmikuussa 2009 maa menetti oman rahayksikkönsä ja muuttui “monivaluuttamaaksi”.  

Samalla yhä useampi zimbabwelainen lähti maasta etsimään ”vihreämpiä laitumia” lähinnä naapurimaahan Etelä-Afrikkaan, mutta myös muihin naapurimaihin ja kauemmas merten yli, kuten Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Maastamuutto on ollut historiallisesti yksi keskeisimmistä selviytymiskeinoista epävarmassa Zimbabwessa. ”Kultakaupunki” Johannesburg ja muut rajanaapurissa olevan talousjätti Etelä-Afrikan kaupungit houkuttelevat zimbabwelaisia. Siinä missä koulutettu väki haaveilee opiskelu- tai työmahdollisuuksista erityisesti Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, kouluttamaton ja köyhä väestö suuntaa haaveensa kohti naapurimaita.

Nobuhle on yksi arviolta miljoonista zimbabwelaisista, jotka lähtivät 2000-luvun puolivälissä maasta Etelä-Afrikkaan, toisiin naapurimaihin ja valtamerten taakse. Solidarity Peace Trust on arvioinut, että vuonna 2009 jokaisesta perheestä oli arviolta ainakin yksi perheenjäsen lähtenyt maasta. Tarkkoja lukuja lähtijöistä on vaikea arvioida, sillä Nobuhle, kuten valtaosa muistakin, on päätynyt naapurimaahan Etelä-Afrikkaan ilman oleskelulupaa. Nobuhle ja monet muut ovat loikanneet rajan yli salakuljettajien avulla, toiset ovat taas käyttäneet passia, mutta jääneet oleskeluluvan umpeuduttua Etelä-Afrikkaan.

Eläessään Etelä-Afrikassa Nobuhle oli yksi niistä miljoonista silmukoista, joista kutoutuu zimbabwelaisten suurin taloudellinen ja sosiaalinen turvaverkko, diaspora, joka on 1990-luvulta alkaen kasvanut voimakkaasti. Arviolta suurin osa zimbabwelaisista kotitalouksista saa raha- ja elintarvikelähetyksiä  ulkomailta (esim. Dzingirai et. al. 2014). Joissakin lähteissä puhutaan ulkomailta tulevista rahavirroista, mutta ”virta” on harhaanjohtava termi. Vaikka varakkaammat ulkomailla asuvat zimbabwelaiset ovat esimerkiksi pystyneet rakentamaan taloja rahalähetyksillään, etnografisen aineistoni perusteella kyseessä on yleensä varsin vaikea, jopa painostava prosessi (kts myös Worby 2010). Esimerkiksi asuessaan Etelä-Afrikassa Nobuhle pystyi säästämään pienestä, noin 200 Yhdysvaltain dollarin suuruisesta kotiapulaisen palkastaan vain muutamia kymmeniä dollareita kuukaudessa perheelleen Zimbabween. Toisinaan hän ei saanut säästettyä mitään, ja koki sukulaisten painostuksen rahalähetykseen niin vaikeana, että päätyi katkaisemaan yhteydenpidon joidenkin sukulaistensa kanssa.

Maastamuutto ja ”kiya-kiyaaminen” keskeisimpiä selviytymiskeinoja

Zimbabwelaiset muistavat terävästi 10 vuoden takaisen hyperinflaation ja moni kertoo näkevänsä samoja merkkejä ilmassa nyt. Vaalien aikainen puhe siitä, että Zimbabwesta voisi tulla nopeimmin kehittyvä Afrikan valtio, näyttää epärealistiselta. Nobuhlen lisäksi monet muutkin tapaamani zimbabwelaiset kertovat toiveiden romahtamisesta vaalien jälkeen. Liikuttavaa on kuulla vanhempien sukupolvien haikaillut Rhodesian siirtomaa-aikaan. Eräs gogo, isoäiti, jonka edesmennyt mies oli taistellut 1970-luvulla Zimbabwen itsenäisyyden puolesta, kertoo, että ”Ian Smithin aikana tiesimme olevamme toisen luokan kansalaisia, mutta ainakin me pystyimme syömään, ostamaan vaatimattomia asuntoja ja käyttämään julkista liikennettä. Pystyimme suunnittelemaan tulevaisuutta”. Nyt hän asuu vuokrahuoneessa, huolehtii kolmesta lapsenlapsestaan ja on riippuvainen Etelä-Afrikassa asuvien lastensa satunnaisista raha- ja elintarvikelähetyksistä.

Vaalien aikainen puhe siitä, että Zimbabwesta voisi tulla nopeimmin kehittyvä Afrikan valtio, näyttää epärealistiselta. Klikkaa twiitataksesi!

Moni kuvailee, miten vaikea on tehdä tulevaisuuden suunnitelmia, kun kaikki on niin epävarmaa ja kädestä suuhun elämistä, kiya-kiyaamista. Kiya-kiya on Shonan kielinen termi, jolla viitataan epävarmaan ja lyhytnäköiseen päivittäiseen taloudellisten mahdollisuuksien etsimiseen ”mistä tahansa” (kts myös Jones 2010). Vaikka Zimbabwen virallinen työttömyysprosentti onkin korkea, ei se siis tarkoita sitä, että ihmiset eivät tekisi töitä. Esimerkiksi Nobuhle on tänään myynyt polttopuita kadun varrella, eilen veljensä teurastaman lehmän lihaa naapureille. Toisinaan hän matkustaa kaivoskyliin myymään Etelä-Afrikasta tuotuja vaatteita ja ruokaa kaivostyöläisille. Hän on jäsenenä erilaisissa Whatsapp-ryhmissä, joissa markkinoidaan tuotteita ja ilmoitetaan työmahdollisuuksista. Hänen miehensä puolestaan auttaa salakuljettajia löytämään asiakkaita ja pakkaamaan heidän pakettiautojaan. Ihmissalakuljetus onkin Bulawayossa varsin näkyvää ja omalaytsha-nimellä kulkevat salakuljettajat tarjoavat palveluitaan pitkin kaupunkia kuljettaen ”mitä tahansa” Zimbabwen ja naapurimaiden, erityisesti Etelä-Afrikan välillä. Niillä Nobuhlekin on kulkenut rajan yli Etelä-Afrikkaan ja takaisin.

Monet zimbabwelaiset eri yhteiskuntaluokista kertovatkin suunnittelevansa lähtöä rajan toiselle puolelle tai kauemmas merten yli, riippuen sosiaalisista verkostoista ja taloudellisista resursseista. Myös Nobuhle on vaikean päätöksen edessä: hän pohtii jälleen lähtemistä. Hänen Etelä-Afrikassa asuva sisarensa on löytänyt hänelle töitä ravintolasta, mutta koska Nobuhlella ei ole passia, palaaminen Etelä-Afrikkaan tarkoittaisi laitonta rajanylitystä ja paperitonta oleskelua. Lisäksi hän jättäisi neljä nuorinta lastaan vanhimman 18-vuotiaan tyttärensä hoidettavaksi. Hän ei enää halua lähteä, mutta Zimbabwessa ollessaan hän ei ole pystynyt maksamaan lasten koulumaksuja eikä ostamaan peruselintarvikkeita, saati sitten hankkimaan passia, jotta voisi matkustaa turvallisesti rajan yli. Hän on väsynyt Etelä-Afrikan vaikeaan työtilanteeseen, ahtaisiin asuinoloihin, laittoman siirtolaisen statukseen ja viranomaisilta piileskelyyn, mutta ”mitä muutakaan minä voin tehdä kuin lähteä?”, hän kysyy katsoen tiukasti silmiini.