Jaa

Abe Super Mariona Rion olympialaisten päätösseremoniassa vuonna 2016. (Wikimedia)

Shinzo Aben paluu pääministeriksi vuonna 2012 herätti monissa pelkoja siitä, mihin suuntaan nationalistiksi luonnehdittu ja Japanin perustuslain sodankieltävään yhdeksänteen artiklaan kriittisesti suhtautuva pääministeri veisi maan turvallisuuspolitiikkaa. Liberaalidemokraattisen puolueen (LDP) eilisessä kokouksessa puolueen puheenjohtajaksi kolmannelle kaudelleen valittu Abe tulee todennäköisesti jatkamaan pääministerinä vuoteen 2021 asti.

Pelot radikaalista suunnanmuutoksesta ovat kuitenkin osoittautuneet liioitelluiksi, sillä vaalivoitosta vaalivoittoon kulkenut Abe on tyytynyt lähinnä jatkamaan edeltäjiensä osoittamalla asteittaisella muutoslinjalla. Taustalla on kahden viime vuosikymmenen aikana Japanin päättäjien keskuudessa muodostunut laaja-alainen turvallisuuspoliittinen konsensus. Japani heräsi turvallisuuspolitiikan muutoksen tärkeyteen Persianlahden sodan päättyessä Japanin kannalta nöyryyttävään tilanteeseen, jossa yhdeksännen artiklan rajoitteisiin vedoten maa ei osallistunut Yhdysvaltojen johtaman koalition operaatioihin. Tapahtuma osoitti, että  Japanin olisi mahdotonta suhtautua passiivisesti sodan jälkeiseen turvallisuuspolitiikkaan Kiinan ja Pohjois-Korean luomien paikallisten uhkien sekä terrorismin ja merirosvouksen kaltaisten globaalien uhkien aikakaudella. Toistaiseksi Aben hallinnon suurin muutos on ollut kollektiivisen puolustuksen salliminen, mutta perustuslakiuudistus siintänee Aben viimeisen kauden päätavoitteena.

Japanin turvallisuuspolitiikan muutosvuodet

Lainsäädännöllisesti turvallisuuspoliittisen muutoksen lähtölaukaus kuultiin vuonna 1992. Japani sääti silloin ensi kertaa lain, jonka ansiosta maan Itsepuolustusvoimat (Self-Defense Forces, SDF) kykeni osallistumaan YK:n rauhanturvaoperaatioihin. Itsepuolustusvoimien rooli sekä Japanin kyky osallistua maan ulkopuolella tapahtuviin sotilasoperaatioihin on sittemmin laajentunut vuosi vuodelta, ja yhdeksi merkkipaaluksi muodostuikin pääministeri Junichiro Koizumin hallituskaudella osallistuminen Afganistanin ja Irakin sotiin Yhdysvaltain tukena merkittävästä poliittisesta vastustuksesta huolimatta.

Turvallisuuspolitiikan linjan muutos ei ole heijastanut pelkästään oikeistolaisen LDP:n turvallisuuspoliittisia näkemyksiä. Vasemmistopuolue Demokraattien (DPJ) hallituskaudella 2009–2012 Japani lähetti laivastonsa torjumaan piratismia Adeninlahdelle perustaen samalla Japanin sodan jälkeisen ajan ensimmäisen ulkomaisen sotilastukikohdan Djiboutiin. Muutoksista huolimatta  Japanin turvallisuuspolitiikka on kuitenkin edelleen yksinomaan puolustuksellista. Sen takaa pasifistinen perustuslaki sekä sotilaallista voimankäyttöä vastustava kansa.

Aben hallinnon turvallisuuspolitiikka

Mitä Abe on kuusivuotisen hallintokautensa aikana saanut aikaan? Merkittävä osa hallinnon lainsäädännöstä on keskittynyt turvallisuuspoliittisen lainsäädäntö- ja suunnittelutyön suoraviivaistamiseen erityisesti lisäämällä pääministerin kabinetin päätäntävaltaa turvallisuusasioissa perinteisesti voimakkaan valtion virkamiehistön kustannuksella. Päätöksenteko on keskitetty yhä enemmän Aben pääministerikauden alussa perustetulle Kansalliselle turvallisuusneuvostolle (National Security Council, NSC), jonka käsialaa on myös Japanin ensimmäinen kansallinen turvallisuusstrategia (National Security Strategy, NSS) vuodelta 2013. Strategiaan on kirjattu maan turvallisuuspolitiikan prioriteetit, jotka linkittyvät osaksi Aben hallinnon kehittämää, Japanin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ohjaavaa ”Proactive Contribution to Peace” -konseptia. Konseptiin kuuluu myös hallinnon lanseeraama ”Free and Open Indo-Pacific” -strategia.

Strategioiden lähtökohtana on, että Japanin tulee osallistua yhä aktiivisemmin kansainvälisen ja alueellisen turvallisuuden ja vakauden ylläpitämiseen niin multilateralismin, kansainvälisen yhteistyön kuin kehitysyhteistyönkin kautta. Erityisesti navigoinnin vapaus nousee yhdeksi keskeiseksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi tavoitteeksi. Tämä ei ole yllättävää maalta, joka on lähes täysin riippuvainen meriteitse kulkevista resursseista.

Japanin alueelliset kumppanuudet

Japanin kumppaneiksi strategiassa nimetään Etelä-Korea, Yhdysvallat,  Australia ja Intia. Suhteet Etelä-Koreaan ovat monimutkaiset. Molemmat maat ovat Yhdysvaltojen liittolaisia ja huolissaan Pohjois-Korean ydinaseohjelmasta. Maiden historiaan liittyvien erimielisyyksien – kuten lohtunaisiin liittyneen kiistan –  takia suhteet ovat aika ajoin ajautuneet karille.

Japani onkin viime vuosina panostanut turvallisuussuhteissaan yhä enemmän yhteistyön tiivistämiseen Intian ja toisinaan “kvasiliittolaiseksikin” kutsutun Australian kanssa. Kolmikolla on paljon yhteistä: kaikki ovat demokratioita, jotka joutuvat pohtimaan turvallisuuspoliittista strategiaan uusiksi reaktiona Kiinan vallalle. Intian kanssa Japani on sopinut muun muassa yhteisistä kehitysyhteistyöprojekteista Afrikassa, kun taas Australian kanssa maat ovat hiljalleen tiivistäneet  turvallisuuspoliittista yhteistyötä lähinnä helpottamalla yhteisten sotaharjoitusten järjestämistä. Kyseessä on Japanin kannalta tärkeiden alueellisten kumppanuuksien luominen, vaikka virallisen sotilasliittouman synty on erittäin epätodennäköistä maiden eriävien ulkopoliittisten näkemysten vuoksi. Intia ei aio luopua sen ulkopoliittisesta liittoutumattomuudestaan, kun taas Australia näkee – ainakin toistaiseksi – Kiinan lievempänä uhkana omalle turvallisuudelleen kuin Japani. Näkemyserot erityisesti Kiinan suhteen ovat myös hankaloittaneet Aben alulle panemaa Yhdysvaltojen, Australian, Intian ja Japanin välistä turvallisuusdialogia (Quad), joka herätettiin viime vuonna uudelleen henkiin.

Strategiassa nimetyt turvallisuusuhat ovat pysyneet samoina läpi 2000-luvun. Pohjois-Korea on uhista välittömin. Tämä johtuu ydinaseohjelman uhan lisäksi toisesta merkittävästä kiistasta maiden välillä: Japani vaatii Pohjois-Korean 70- ja 80-luvuilla Japanista kaappaamien 17 kansalaisen välitöntä palautusta. Pohjois-Korea puolestaan näkee asian olevan loppuun käsitelty, sillä se palautti viisi Japanin kansalaista vuonna 2002 ja ilmoitti muiden olevan jo kuolleita. Japani ei vakuutteluja usko. Japanin Pohjois-Korea-linja onkin kaappauskiistan vuoksi pysynyt suhteellisen tiukkana naapurimaiden sekä Yhdysvaltojen suhtautuessa avoimemmin dialogiin Pohjois-Korean kanssa. Aben oma ehdottomuus asiassa vaikeuttaa kompromissin mahdollisuutta, vaikkakin hän on ilmaissut kiinnostuksensa tapaamiseen  Kim Jong-Unin kanssa.

Pidemmällä aikavälillä Japanin suurimmaksi turvallisuusuhaksi muodostunee kuitenkin Kiina. Etelä-Korean tavoin maiden suhteilla on tapana jäätyä aika ajoin, mikä liittyy yleensä historiasta johtuviin kiistoihin tai maiden välillä kytevään Senkaku/Diayou-saarten aluekiistaan (tai kumpaankin samanaikaisesti). Aben hallinnon aikana maiden suhteet ovat kuitenkin lämmenneet: maat perustivat yhteisen kuuman linjan estääkseen kahakat Senkaku/Diayou-saarten läheisyydessä, ja Aben hallinto on pitänyt ovea auki One Belt, One Road -projekteihin osallistumiselle. Abe saattaa vierailla myös Pekingissä kuluvan syksyn aikana.

Kollektiivinen puolustus ja mahdollinen perustuslakiuudistus

Aben hallituksen merkittävimmät turvallisuuspoliittiset uudistukset ovat rikkoneet kaksi sodan jälkeisen Japanin turvallisuuspoliittista tabua. Ensin hallitus poisti vuodesta 1967 asti voimassa olleen aseidenvientikiellon. Japanilaisyritykset ovatkin lähteneet nopeasti mukaan kansainvälisille asemarkkinoille vaihtelevalla menestyksellä. Merkittävämpi seikka oli kuitenkin kollektiivisen puolustuksen salliminen perustuslain uudelleentulkinnan kautta vuonna 2015. Tapahtuma keräsi poikkeuksellisen paljon huomiota, myös Suomessa asti. Uudistuksen myötä Japanin on mahdollista puolustaa liittolaisvaltiota tiettyjen, tiukkojen ehtojen täyttyessä. Voimankäytön pitää olla viimesijaista ja tiukasti rajoitettua, ja hyökkäyksen on uhattava liittolaisen lisäksi myös Japanin turvallisuutta. Lakiin sisältyy siis runsaasti tulkinnanvaraa, eikä Japani esimerkiksi pystyisi rientämään Yhdysvaltojen apuun, jos hyökkäys kohdistuisi ainoastaan jälkimmäiseen. Uudelleentulkinnan myötä Japani alkaa kuitenkin jo hipoa perustuslain asettamia rajoitteita sotilaalliselle voimankäytölle ja siten myös turvallisuuspoliittisille uudistuksille.

Seuraava askel olisikin perustuslain sodan kieltävän yhdeksännen artiklan muuttaminen, josta on kirjoitettu aiemminkin Ulkopolitistissa. Muutos on Aben Liberaalidemokraattisen puolueen peruskirjaankin kirjattu tavoite, jonka myötä Japanista tulisi viimeinkin niin kutsuttu ”normaali” valtio, jolla ei olisi muihin valtioihin verrattuna yhtä tiukkoja rajoitteita sotilaallisessa voimankäytössä. Mielipidemittaukset povaavat tiukkaa tulosta muutokseen vaaditussa kansanäänestyksessä. NHK:n huhtikuussa tekemässä kyselyssä Itsepuolustusvoimien olemassaolon kirjaava muutos keräsi 31 prosentin kannatuksen 23 prosentin vastustaessa (loput eivät tiedä tai osaa sanoa). Vastaavasti noin 68 prosenttia vastaajista katsoo, ettei uudistuksella ole mitään erityistä hoppua. Muutoksen aikataulu on epäselvä, mutta vaadittua kansanäänestystä tuskin järjestettäneen ennen ensi kesän ylähuonevaaleja.

Japani ja Yhdysvallat: “Shinzo and Donald Make Alliance Even Greater?”

Japanin ehdottomasti tärkein turvallisuussuhde on sen liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa. Huolimatta siitä, että Aben hallinto on laajentanut maan ulkopoliittista liikkumavaraa, se ei ole missään vaiheessa kyseenalaistanut liiton merkitystä tai sen elintärkeää roolia Japanin turvallisuudelle. Yhdysvaltain miehityksen päättymisestä asti (1952) voimassa ollut turvallisuusyhteistyö takasi kylmän sodan aikana ensin Japanin oman turvallisuuden ja mahdollisti samalla valtion resurssien käytön taloudelliseen kehitykseen. Yhdysvallat puolestaan sai ”uppoutumattoman lentotukialuksen” aivan kommunistisen Kiinan ja Neuvostoliiton kupeessa. Tämä suhteen perusta on säilynyt, vaikka Japani onkin 90-luvulta alkaen ottanut yhä suurempaa vastuuta omasta puolustuksestaan. Japanin luotto Yhdysvaltojen turvatakuisiin ei ole kuitenkaan täysin raudanluja. Jo 2000-luvun alussa Japanin päättäjät olivat huolissaan siitä, pystyykö Yhdysvallat puolustamaan Japania Kiinan kasvavalta vallalta Aasiassa. Donald Trumpin nousu Yhdysvaltojen presidentiksi ei ole pelkoja juuri hälventänyt.

Aben ja Trumpin verrattain lämmin suhde (he ovat tavanneet jo peräti 8 kertaa) – josta hyvänä esimerkkinä on Aben miehille teettämät hatut – on kuitenkin viime aikoina säröillyt maiden välisten kauppapoliittisten erimielisyyksien vuoksi. Yhdysvallat asetti tuontitariffeja Japanissa valmistetuille metallituotteille ja on uhkaillut seuraavien tariffien osuvan Japanin autoteollisuuteen. Samalla varapääministeri Taro Ason ja varapresidentti Mike Pencen väliset, kahdenväliseen kauppasopimukseen tähtäävät neuvottelut ovat madelleet etanan lailla. Japanin ei suostu neuvottelemaan kahdenvälisestä kauppasopimuksesta johdettuaan Yhdysvaltojen hylkäämän TPP-sopimuksen (nyt nimeltään CPTTP) pelastusoperaatiota. Japani on kehottanut Yhdysvaltoja yksinkertaisesti palaamaan sopimuksen piiriin.

Yhdysvaltoja puolestaan ärsyttää sen mittava, noin 70 miljardin dollarin negatiivinen kauppatase Japanin kanssa, ja se on vaatinut Japanin perinteisesti tiukasti suojellun maataloussektorin avaamista amerikkalaisviennille. Lepyttääkseen Trumpin hallintoa Tokio on lupaillut hankkivansa lisää amerikkalaisvalmisteisia asejärjestelmiä. Kauppapoliittisista jännitteistä huolimatta turvallisuussuhde on toistaiseksi edelleen vakaa, mutta jos Japani ei näe Yhdysvaltoja luotettavana, kasvaa sen paine uusien kumppaneiden löytämiseen.

Aben turvallisuuspolitiikka: samaa vanhaa uudessa paketissa?

Japanin ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ole muuttunut niin radikaalisti Aben hallintokaudella kuin alunperin saatettiin pelätä. Japani on pysynyt visusti Yhdysvaltojen yhtenä vankimmista liittolaisista Aasiassa samalla, kun se on pyrkinyt maksimoimaan oman ulkopoliittisen liikkumavaransa ja lähtenyt innokkaasti tiivistämään suhteita Aasian muiden demokratioiden kanssa. Vaikka Japanilla on nyt kyky harjoittaa kollektiivista puolustusta, on maan kyky käyttää sotilaallista voimaa edelleen erittäin rajoitettu.

Onko Aben johtajuudella ollut siis väliä Japanin turvallisuuspolitiikan kehitykselle? Verrattuna Japanin muihin 2000-luvun pääministereihin Aben toinen pääministerikausi on ollut yllättävän pitkäkestoinen. Sen kestävyys on ollut omiaan luomaan vakautta, joka on mahdollistanut kollektiivisen puolustuksen kaltaisten turvallisuuspoliittisten uudistusten tekemisen. Aben hallinto on toki horjunut: nationalistisen Moritomo Gakuen-koulun maakauppaan sekä Kake Gakuen-yliopiston uuden tiedekunnan perustamiseen liittyvät vallan väärinkäyttöepäilyt ovat herättäneet runsaasti kysymyksiä Aben hallinnon luotettavuudesta. Kumpikaan skandaali ei kuitenkaan ole kaatanut Aben hallitusta, eikä niillä vaikuta olleen paljoakaan vaikutusta Liberaalidemokraattisen puolueen vaalitulokseen viime syksynä.

Aben pääministerikausi on kuitenkin jo loppusuoralla. Abe päihitti pitkäaikaisen kilpailijansa, entisen puolustusministeri Shigeru Ishiban, syksyn Liberaalidemokraattien puheenjohtajavaalissa ja jatkaa näillä näkymin Japanin johdossa vuoteen 2021 asti. Tulevina vuosina Abella on edessään useita historiallisia tapahtumia: Heisei-aikakauden loppu keisari Akihiton luopuessa valtaistuimestaan sekä Tokion olympialaiset vuonna 2020. Lisäksi Abe saattaa jäädä historiaan Japanin pitkäaikaisimpana pääministerinä – ja pääministerinä, joka muutti maan perustuslakia.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa