Jaa

Kenialaiset innovoivat uutta liiketoimintaa innovaatiokeskus iHub:issa. Keskitulon maa Kenia on hyötynyt paljon uudesta kehityspolitiikan trendistä tukea yksityistä sektoria. Kuva: ITU/J.Marchand, Flickr.

Ulkomaiset investoinnit vähiten kehittyneisiin* Afrikan maihin ovat vähäisiä ja menevät edelleen lähinnä raaka-aineisiin. Länsimaisen kehityspolitiikan megatrendi on nyt kannustaa lisää uutta yritystoimintaa näihin maihin. Suurista lupauksista huolimatta ylivoimainen enemmistö yksityisestä pääomasta virtaa edelleen keskitulon maihin.

Suorien ulkomaisten investointien määrä kehittyviin ja kasvaviin talouksiin on kasvanut viime vuosina. Investoinnit keskittyvät kuitenkin vahvasti tiettyihin maihin, erityisesti Aasian kasvaviin talouksiin. Selkeä enemmistö myös Afrikan ulkomaisista investoinneista tehdään keskitulon maihin. 

Uusia investointeja kaivataan enemmän perusinfrastruktuuriin ja vähiten kehittyneisiin maihin (LDC-maat). Reaali-investointien määrän tulisi lisääntyä huimasti, jotta maat voisivat saavuttaa YK:n uudet kestävät kehityksen tavoitteet. Investointeja tarvittaisiin perusinfrastruktuurin lisäksi telekommunikaatioon, maatalouteen, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen sekä terveyteen ja koulutukseen. Näihin kaikkiin sektoreihin investoidaan tällä hetkellä liian vähän.

Afrikan LDC-maat ovat jääneet hyvin vähille investoinneille, ellei niissä ole paljon luonnonvaroja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Afrikkaan tekemien ulkomaaninvestointien arvosta yli 70 prosenttia suuntautuu öljyntuottajamaihin Angolaan ja Päiväntasaajan Guineaan. LDC-maissa ei ole paljon tuotannollista toimintaa, eikä tuotteita juurikaan jalosteta, kehitetä tai tuoteta.

Koska tärkeiltä sektoreilta ja kaikista köyhimmistä maista uupuu yksityisiä investointeja, on kehitysapua alettu käyttämään niiden houkuttelemiseen.

Kehitysavulla lisää investointeja kehitysmaihin

Kehityspolitiikan prioriteetit ovat muuttuneet noin kymmenen vuoden sykleissä riippuen maailmanpoliittisesta ja -taloudellisesta tilanteesta. Edellinen kehityspolitiikan megatrendi oli sosiaalisen kehityksen tukeminen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Se sai alkunsa vuosituhannen vaihteessa kun 90-luvun yksityistämistä vaatineet rakennesopeutusohjelmat olivat pahentaneet köyhyyttä monilla puolilla maailmaa.

Talouskriisin puhjettua vajaat kymmenen vuotta myöhemmin alkoi eurooppalainen leikkauspolitiikka, ja kehitysyhteistyön prioriteetit muuttuivat taas. Säästöpaineet ajoivat monet maat etsimään nopeita ja helppoja ratkaisuja tilanteen helpottamiseksi. Niistä yksi on ollut kehitysavun leikkaaminen ja rahan kohdentaminen omien yritysten kansainvälistymiseen kasvaville markkinoille. Myös geopoliittiset intressit ovat taustalla. Kiinan investointivetoinen kehitysyhteistyö on lisännyt maan vaikutusvaltaa Afrikassa huimasti ja saanut mantereen sijoituksista pääasiassa vastanneet eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset varpailleen.

Tällä vuosikymmenellä monen avunantajamaan prioriteetiksi on siis noussut avunsaajamaiden taloudellinen kehitys yksityisten yritysten avulla. Tämän myötä yrityksistä on tullut kehitysyhteistyön tärkeimpiä toimijoita ja markkinaehtoistamisesta tavallinen toimintatapa. Voiton tekeminen kehitysapuvaroin on normalisoitunut. Esimerkiksi Suomen valtion budjettiin on kirjattu yli 100 miljoonan euron arvosta “kehitysyhteistyön finanssisijoituksia”, joita ei tarvitse kirjata menoiksi, sillä niiden odotetaan tuottavan tuloa Suomelle.

Kehityspolitiikkaa tutkinut Ananya Roy on kuvaillut trendin seurauksia yksilötasolla. Hänen mukaansa passiivisina ja riippuvaisina uhreina pidetyistä avunsaajista on tullut aktiivisia kehitystoimijoita, yrittäjiä ja asiakkaita, jotka pääsevät osallisiksi finanssi- ja kulutusmarkkinoista itse ansaitulla varallisuudella. Tämä on tervetullutta monelle kehitysapuriippuvuuteen ja avunantajien valta-asemaan kyllästyneelle afrikkalaiselle.

Suunnanmuutoksen maailmanpoliittinen virstanpylväs oli vuoden 2015 YK:n kehitysrahoituskonferenssi Etiopian Addis Abebassa. Kokouksessa lanseerattiin muun muassa yli 30 toimenpidettä sisältävä toimintasuunnitelma, jolla yksityistä pääomaa voidaan mobilisoida kehitykseen.

Investointien houkuttelu niitä eniten kaipaaville ei ole onnistunut

Useilla mailla ja kehityspankeilla on rahoituslaitoksensa, jotka sijoittavat pääomaa yksityiselle sektorille. Näiden rahastojen tehtävänä on “vivuttaa” lisää yksityistä rahaa kehitysmaihin. Kehityspolitiikan ammattikieleen vakiintuneella “vivuttamisella” tarkoitetaan sitä, kuinka paljon julkisella rahalla onnistutaan houkuttelemaan yksityistä pääomaa ja siten kasvattamaan rahapottia.

Kehitysrahoituslaitosten budjetit ovat kasvaneet roimasti menneen vuosikymmenen aikana. Vuosien 2002–2014 välillä niiden yhteenlaskettu rahoitus kuusinkertaistui 10 miljardista 70 miljardiin dollariin. Suurin toimija alalla on Maailmanpankin International Finance Corporation (IFC), jonka sijoitussalkun koko oli yli 84 miljardia dollaria vuonna 2015.

Suomi on seurannut kansainvälistä trendiä. Nykyinen hallitus on tehnyt 130–140 miljoonan edestä finanssisijoituksia kehitysyhteistyövaroin vuosittain. Kehitysrahoituslaitos Finnfund on nyt pohjoismaiden toiseksi isoin kehitysrahoittaja Norjan Norfundin jälkeen. Nämä rahoituslaitokset haukkaavat entistä isomman osuuden kehitysavun kokonaisbudjeteista, jotka ovat samalla aikavälillä kasvaneet vain 50 prosentilla.

Kasvustaan huolimatta ne eivät ole ainakaan vielä onnistuneet houkuttelemaan investointeja vähiten kehittyneisiin maihin, eli sinne missä niitä eniten tarvittaisiin. Talousjärjestö OECD:n tekemän selvityksen mukaan 75 prosenttia vivutetusta rahasta virtaa ylemmän keskitulon maihin. LDC-maihin sijoitusrahaa virtaa vain kahdeksan prosenttia. Kehitysavulla vivutettujen sijoitusten suurin vastaanottajamaa oli vuosien 2012–2015 välillä yllättäen Turkki. Kymmenen suosituimman sijoituskohteen joukkoon ei mahtunut yhtään matalan tulotason maata. Afrikasta joukkoon pääsivät keskitulon maat Nigeria ja Ghana. Sijoituspotti ei myöskään ole kasvanut odotetusti. OECD on arvioinut, että vuonna 2015 kehitysavulla onnistuttiin vivuttamaan vain 27 miljardia dollaria.

Sektoreista eniten investointeja kaipaavien kärjessä oleva infrastruktuuri ei ole myöskään saanut paljon huomiota. Sen sijaan länsimaiset investoinnit infrastruktuurihankkeisiin ovat vähentyneet roimasti viime vuosina. Tämä johtuu toisaalta vähäisestä kysynnästä kehitysmaissa ja toisaalta monenvälisten kehityspankkien tiukemmasta rahoitussääntelystä. Infrahankkeiden suurin tekijä hauraissa Afrikan valtioissa onkin länsimaiden sijaan Kiina. Se rahoittaa ja toteuttaa valtavia hankkeita, joiden vuosittainen arvo on noin 10 miljardia dollaria. Isoja investointikohteita ovat muun muassa Angola, Kongon demokraattinen tasavalta, Kenia ja Sudan. Suuri syy Kiinan aktiivisuuteen on, että kiinalaiset pankit ovat valmiimpia paljon suurempaan riskinottoon kuin OECD-maat ja niiden kehitysrahoituslaitokset. Kiinan kahdella suurimmalla pankilla CDB:llä ja China Ex-Im:llä on kutakuinkin saman verran ulkomaansijoituksia kuin kaikilla länsimaisilla monenvälisillä kehityspankeilla yhteensä.

Start up -raha virtaa keskitulon maihin

Samanaikaisesti kun julkiset kehitysrahoituslaitokset ovat kasvattaneet pääomaansa, on yksityinen sijoittaminen ”kestävään kehitykseen” ja yhteiskunnalliseen muutokseen kasvanut räjähdysmäisesti. Tämän kaltaisesta sijoittamisesta puhutaan usein nimellä vastuullinen sijoittaminen tai vaikuttavuussijoittaminen. Yhden arvion mukaan vaikuttavuussijoittamisen arvon odotetaan kasvavan 500 miljardiin dollariin vuoteen 2019 mennessä, mikä on sata kertaa enemmän kuin vuonna 2009. Kaiken kaikkiaan varallisuuden arvo saattaa kasvaa jopa 3 000 miljardiin dollariin.

Kestävään kehitykseen ja kehitysmaiden yksityiseen sektoriin sijoittavia erilaisia yksityisiä ja julkisia rahastoja on paljon. Deutsche Bank, Citibank, Pension Danmark ja Sumitomo Mitsui Banking Corporation ovat näistä esimerkkejä. Ne ovat yksityisiä rahastoja ja rahoituslaitoksia, eläkeyhtiöitä, pankkeja tai yrityksiä. Monet rahastot ovat useiden eri valtioiden tukemia.

Erityisesti innovaatioiden ja start up -yritysten tukeminen kehitysmaissa on noussut monen sijoittajan suosioon. Yksi iso toimija tällä saralla on Global Innovation Fund, jota pääomittavat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ruotsi, Omidyar Foundation ja Australia. Se rahoittaa yritysten, järjestöjen, tutkijoiden ja julkisten tahojen yhteiskunnallisia innovaatioita kehitysmaissa. Myös erityisesti yhdysvaltalaiset hyväntekeväisyyssäätiöt, kuten Bill and Melinda Gates Foundation, George Soros Foundation ja Rockefeller Foundation, ovat ansioituneet tällaisessa sijoittamisessa. Termi venture philanthropy, eli hyväntekijöiden riskisijoittaminen, on jo vakiintunut rahoitusmarkkinoilla.

Köyhimpiä Afrikan maita tämäkään trendi ei ole isosti saavuttanut. Ylivoimainen enemmistö varallisuudesta virtaa nimittäin keskitulon maihin. Vuonna 2016 eniten pääomaa virtasi Nigerian, Etelä-Afrikan ja Kenian start upeille. Yhteenlaskettuna näihin kolmeen maahan sijoitetaan enemmän kuin koko muuhun mantereeseen.

Enemmistö Afrikassa toimivista start upeista on ulkomaalaisomistuksessa tai pitää päämajaansa mantereen ulkopuolella. Jos ne yritykset lasketaan mukaan, oli sektorin arvo 367 miljoonaa dollaria vuonna 2016. Jos katsotaan vain “aidosti” afrikkalaisia yrityksiä, oli markkinan arvo samana vuonna 129 miljoonaa dollaria.

Ratkaisut moniin köyhyyden tuottamiin ongelmiin voisivat löytyä uusista teknologisista innovaatioista ja start up -maailmasta. Jos keskitulon maat toimivat “kokeilualustoina” pienille start up -firmoille, ja jos parhaat innovaatiot leviävät ajan myötä naapurimaihin ja koko mantereelle, on niiden potentiaali suuri. Tämä jää kuitenkin vielä nähtäväksi. Start up -maailman lupauksia odotellessa on myös oleellista huomioida, että pienet firmat eivät ainakaan alkuvaiheessa työllistä suurta joukkoa ihmisiä, eivätkä ne välttämättä kartuta kovasti maiden verotuloja varsinkaan, jos ne pitävät päämajojaan mantereen ulkopuolella.

Voiko yritys edes olla kehitystoimija?

Vähiten kehittyneissä Afrikan maissa sijoitusriskit ovat monille yrityksille kenties liian korkeat, vaikka kehitysapu tukisikin suurempaa riskinottoa. Start up -skeneä ei ehkä ole tai se on hyvin pieni. Hallinto on heikko ja korruptio yleistä. Poliittinen tilanne on usein epävakaa, koulutettua väestöä ei ole tarpeeksi, ja toimintaympäristö on kaikin puolin vaikea. Näihin maihin uskaltavat investoida poikkeuksellisen rohkeat firmat, luonnonvara-alan monikansalliset jättiyritykset ja Kiina. Kiinalaiset eivät karta korruptiota tai ihmisoikeusloukkauksia, tuovat puuttuvan työvoiman mukanaan Kiinasta ja haluavat investointiensa vastineeksi luonnonvaroja.

Myös Finnfund haluaa investoida juuri näihin maihin ja profiloitua toiminnassaan edelläkävijänä. Kehitysministeri Kai Mykkäsen mukaan paras strategia tätä varten on tukea rahastoja, jotka sijoittavat varat eteenpäin yrityksiin vähiten kehittyneissä maissa. Strategian varjopuoli on, että monet rahastoista sijaitsevat veroparatiiseissa, kuten Caymansaarilla. Sijoituksilla siis tuetaan globaalia veroparatiisitaloutta, josta kärsivät eniten juuri nämä vähiten kehittyneet maat, jotka ovat kaikista riippuvaisimpia yritysten maksamista veroista. Lyhyellä tähtäimellä strategia voi tuottaa tulosta, mutta pidemmällä aikavälillä iso ongelma säilyy.

Jotta OECD-maiden yksityinen sektori investoisi enemmän suoraan kaikista hauraimpiin maihin, pitäisi kiinalaisilta ehkä ottaa oppia riskinotossa. Euroopassa ja Yhdysvalloissa asuvaa afrikkalaista diasporaa voisi kenties hyödyntää enemmän investointeja tehdessä, sillä sen jäsenet tuntevat toimintaympäristön, ja heillä on kontakteja.

Mutta olisivatko nämä investoinnit sittenkään kehitysinvestointeja?

Yksittäisten yritysten saavuttamat tulokset riippuvat täysin kontekstista, ja onnistuneita ja epäonnistuneita esimerkkejä löytyy aina. Tutkijat Michael Blowfield ja Catherine S. Dolan ovat määritelleet kolme tekijää, joiden avulla voi tarkastella, onko yritys kehitystoimija. Ensimmäinen on, että yritys on valmis panostamaan pääomaa kaikista köyhimpien ihmisten hyvinvointiin. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi ihmisten kouluttamista ammattiin, jonka avulla he voivat työllistyä. Lisäksi yrityksen ensisijaisen investointitavoitteen pitää hyödyttää kaikista köyhimpiä ja marginalisoituneimpia väestönosia ja sen täytyy olla näille väestönosille tilivelvollinen. Yrityksen pitää myös luoda toimintaa heidän kanssaan, ei heitä varten ilman heitä. Jos tässä määritelmässä pysyttelee, on aiheellista kysyä, kuinka moni yritys voi ja haluaa todellisuudessa olla kehitystoimija?

Kehityspolitiikan alalla onkin edelleen epäselvää, millä tavalla kehitysavulla vivutetuilla sijoituksilla luodaan ”kehitystä”, ja miten sitä mitataan. IFC kartoitti omien projektiensa tavoitteita vuosien 2000 ja 2010 välillä ja sai selville, että vain 13 prosentilla niistä oli köyhyyden vähentämiseen liittyvä tavoite. Poliittinen paine on kuitenkin kova, ja OECD:ssä kehitetään parhaillaan periaatteita yksityistä sektoria koskevien rahavirtojen ja niiden kehitysvaikutusten arvioimiseen.

Nykytrendillä voi olla myös laajoja yhteiskunnallisia seurauksia. Kun kehitysapua kanavoidaan enemmän liiketoiminnan tukemiseen, voi demokraattiseen muutokseen, kansalaisyhteiskunnan tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen liittyvä tuki jäädä vähemmälle huomiolle. Ääritapauksessa nykysuunta johtaa siihen, että kehitysavulla tuetaan pääasiassa liiketoimintaa autoritaarisissa maissa ja diktatuureissa. Monissa mantereen valtioissa, kuten esimerkiksi Ruandassa, Etiopiassa, Ugandassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa kehitysavulla on korvaamaton rooli demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan edistämisessä.

Voittoa tavoittelevan liiketoiminnan yhdistäminen kehityspolitiikan tavoitteeseen vähentää köyhyyttä vähiten kehittyneissä maissa ei ole mahdotonta, mutta se on vaikeaa ja poikkeuksellista. Tutkimuslaitos ODI onkin juuri ennustanut, että kehitys- ja talouspolitiikan foorumeilla palataan pikkuhiljaa takaisin kehitysyhteistyön ja yritystoiminnan tavoitteiden erotteluun. Ehkä vuosi 2020 tuokin tullessaan taas jo uuden kehityspoliittisen megatrendin, ja bisnes pysyy bisneksenä.

* Vähiten kehittyneet maat (eng. Least Developed Countries, LDC) ovat maita, jotka menestyvät YK:n määrittelemillä sosioekonomisilla kehitysindikaattoreilla maailman huonoiten. Suurin osa LDC-maista on Maailmanpankin luokittelun mukaan matalan tulotason maita (low income country). Afrikan matalan keskitulon maista suuret öljyn- ja raaka-aineiden viejämaat Angola, Nigeria, Päiväntasaajan Guinea, Sambia ja Sudan ovat myös LDC-maita.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa