Afganistanin ja Irakin sotien myötä yksityiset turvallisuusyritykset nousivat Yhdysvalloissa ja muualla symboloimaan monien mielessä resurssien ja vallan väärinkäyttöä sekä suoranaista aseellisilla konflikteilla rahastamista. Kiivain keskustelu laantui 2010-luvun taitteen jälkeen, mutta Afganistanin pattitilanne ja presidentti Trumpin avoimuus liike-elämästä tuttuja lähestymistapoja kohtaan ovat tuoneet yksityiset turvallisuusyritykset ja niihin liittyvät kysymykset takaisin pinnalle.       

Syyskuussa tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Blackwater-turvallisuusyrityksen työntekijät avasivat tulen Nisoorin aukiolla Bagdadissa surmaten 17 siviiliä ja haavoittaen yli kahtakymmentä muuta. Ampumavälikohtauksen jälkipyykki toi konfliktialueilla toimivat yksityiset turvallisuusyritykset ja niiden aseistetut työntekijät kansainväliseen julkisuuteen, jossa puheenvuorot vaihtelivat yksittäisten työntekijöiden soveltuvuuden arvioimisesta sodan ulkoistamiseen liittyvien eettisten ongelmien korostamiseen.

9/11-iskujen jälkeen alkanut yksityisten turvallisuusyritysten buumi näki huippunsa vuoden 2003 Irakin invaasion ja sitä seuranneen miehityksen yhteydessä. Yksityisten turvallisuusyritysten työntekijöiden määrä suhteessa Yhdysvaltojen sotilashenkilöstöön kasvoi merkittävästi jo kylmän sodan päättymisen jälkeen, mutta kehityskulku kulminoitui terrorismin vastaisessa sodassa. Siinä missä Balkanilla palveli kutakuinkin saman verran sotilaita ja turvallisuusyritysten sopimustyöntekijöitä, niin Afganistanin ja Irakin sodissa sopimustyöntekijöitä oli enimmillään kolme yhtä sotilasta kohti.

Luvut heijastelevat sitä seikkaa, ettei Yhdysvallat ole pystynyt sotimaan 2000-luvulla tukeutumatta yksityisten turvallisuusyritysten palveluksiin, oli kyse sitten logistiikasta, tukikohtien vartioinnista, tulkkauspalveluista tai tiedustelutiedon analyysista. Tästä huolimatta kriittinen julkinen keskustelu kääntyi Barack Obaman presidenttikausien aikana yksityisistä turvallisuusyrityksistä laajamittaiseen droonisodankäyntiin ja erikoisjoukkojen globaaliin käyttöön, usein virallisten konfliktialueiden ulkopuolella.

Saavuttamaansa asemaan nähden yksityiset turvallisuusyritykset ovat pysyneet verraten hyvin poissa julkisuuden valokeilasta viime aikoihin saakka. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on rohkaissut Blackwaterin perustajaa ja entistä toimitusjohtajaa Erik Princeä esittelemään julkisuudessa innokkaasti suunnitelmaansa Afganistanin tilanteen ratkaisemiseksi. Princen suunnitelman ydin – amerikkalaisen varakuninkaan nimittämisestä rajoittavien voimankäyttösääntöjen poistamiseen ja eurooppalaisten ammattilaisten palkkaamiseen – edustaa poikkeuksellisen anteeksipyytelemätöntä visiota vanhan koulukunnan kolonialistisesta mallista, Englannin Itä-Intian kauppakomppanian toimintaa ihannoivia huomioita myöten.

Princen ajatukset saattavat edustaa ääripäätä, mutta yksityiset turvallisuusyritykset ovat olleet ja ovat jatkossakin keskeinen osa yhdysvaltalaista turvallisuuskoneistoa ja siten globaalia turvallisuusympäristöä. Monet valtiot ovat seuranneet Yhdysvaltojen esimerkkiä: yksityisistä turvallisuusyrityksistä on tullut osa niin Venäjän kuin Yhdistyneiden arabiemiraattikuntienkin voimankäyttöä kotimaan rajojen ulkopuolella.

Kilpailua Afganistan-strategiasta

Ennen Donald Trumpin nousua Yhdysvaltojen presidentiksi Princen suunnitelmat olisivat edustaneet varsin marginaalista ja kapeaa kannatusta nauttivaa turvallisuuspoliittista lähestymistapaa. Presidentti Trumpin aikakaudella Princen ajatuksilla on kuitenkin enemmän painoarvoa kuin voisi olettaa entiseltä SEAL-erikoisjoukkojen sotilaalta, jonka kaupalliset hankkeet ovat jatkuvasti johtaneet skandaaleihin, kuten esimerkiksi mahdolliseen YK:n asevientikieltojen rikkomiseen Somaliassa. Prince ja hänen vauras perheensä ovat republikaanisen puolueen pitkäaikaisia tukijoita, jotka panostivat merkittäviä summia vuoden 2016 presidenttikilpaan. Princen siskolle Betsy DeVosille tuki toi opetusministerin aseman ja Erikille hänen ajatuksiaan sympatisoivia sisäpiiriläisiä, kuten Trumpin neuvonantajat Jared Kushnerin ja nyt jo Valkoisesta talosta erotetun Steve Bannonin.

Presidentti Trumpin pro-bisnesmentaliteetti ja palava halu näyttäytyä voittajana kaikessa, myös Afganistanissa, avasi ovet Princen ja miljardöörirahoittaja Stephen Feinbergin kaltaisille kampanjatukijoille ja heidän yksityisen sektorin merkittävää osallistumista painottaville ehdotuksilleen. Siinä missä Princeä vieroksutaan Washingtonissa hänen Blackwater-menneisyytensä ja muiden epäilyttävien hankkeidensa vuoksi, niin Feinbergiä kohtaan ei ole vastaavanlaisia antipatioita. Feinbergin Cerberus Capital Managementin kautta kontrolloima DynCorp on yksi merkittävimmistä turvallisuusalan yrityksistä, joka tarjoaa palvelujaan myös aseellisen turvallisuuden saralla oli kyse sitten koulutuksesta tai työntekijöistä. Trumpin kääntyminen näiden epätavallisten vaihtoehtojen puoleen johtunee niin kenraali John W. Nicholsonin varoittamasta pattitilanteesta taistelussa Talebania vastaan kuin Trumpin kabinettivalinnoista tutulla taipumuksella ympäröidä itsensä liike-elämän eliitillä.

Ei ole kaukaa haettua todeta Trumpin persoonan huomioon ottaen, että hänellä saattaisi olla sympatiaa ratkaisuehdotuksille lanseeraamansa ”Washingtonin suon” eli perinteisen poliittisen eliitin ulkopuolelta. Tällaista oletusta puoltavat julkisuuteen tihkuneet tiedot heinäkuussa pidetystä kokouksesta, jossa Trumpin tuskastuminen Afganistanissa “häviämiseen” kärjistyi läsnäolijoille räyhäämiseen ja urasotilaiden neuvomiseen New Yorkin kiinteistöjen saneeraushankkeissa haalittujen kokemusten pohjalta.

Nykyhallinnon ulko- ja turvallisuuspolitiikan niin sanotut vastuulliset aikuiset – puolustusministeri James Mattis, turvallisuusneuvonantaja H. R. McMaster ja kansliapäällikkö John Kelly – näyttävät kuitenkin voittaneen väittelyt Afganistan-strategiasta. Aiemmin keväällä vallinnut hiljaisuus Afganistanin tilanteesta vaihtui ensin kesällä joukkojen määrästä päättämisen delegointiin Mattisille ja sitten viime aikojen julkiseen tukeen yhdysvaltalaisten joukkojen lisäämiselle ja heitä koskettavien rajoitteiden poistamiselle terroristien tappamiseksi.

Princen MacArthur-malli ja Feinbergin DynCorpin ehdotus yritysten roolin merkittävästä lisäämisestä vaikuttaisivat näin ollen olevan toistaiseksi sivuutettuja. Vaikka perustellusti voidaan todeta sodankäynnin ulkoistamissuunnitelmien olevan kaikkea muuta kuin valtavirtaa, niin yhtä lailla niiden voidaan katsoa edustavan pitkäaikaisemman trendin tulosta. Trendissä yhdistyvät talouden sääntelyn vapautuminen, kylmän sodan päättyminen ja Yhdysvaltojen strateginen kulttuuri, jossa nojaaminen toimijoihin virallisten asevoimien rakenteen ulkopuolella ei ole kovin vierasta.

Uuspalkkasotureita vai tavanomaista bisnestä?

Turvallisuusyrityksiin viittaavat englanninkieliset termit ja niistä johdetut kirjainlyhenteet (private military company, PMC; private security company, PSC; commercial military service providers, CMSP) kertovat omaa tarinaansa alalla toimivien yritysten kirjosta ja niihin liitetyistä mielikuvista. Tässä maailmassa yksinkertaiset rajanvedot jättävät aina joitain puolia pois, mutta joitakin erotteluja voinee tehdä eri toimijoiden välillä perustuen niiden sijoittumiseen eräänlaisella legitimiteetin jatkumolla.

Poliittisesti paheksutuinta ryhmää edustavat palkkasoturit, jotka on kielletty YK:n sopimuksella. Joskin sopimuksen ovat jättäneet ratifioimatta muun muassa kaikki pysyvän turvallisuusneuvoston jäsenmaat. Määritelmällisesti palkkasoturit ovat henkilöitä, jotka hyödyntävät aseellissa konflikteissa ammattitaitoaan ja resurssejaan yksityisen eduntavoittelun nimissä ja vastoin sodankäyntiä koskevia sopimuksia, jotka on usein laadittu perinteisiä valtiollisia asevoimia silmällä pitäen. Käytännössä palkkasoturiryhmät ovat usein ad hoc -luonteisia hankkeita, jotka ovat tuttuja esimerkiksi matalan intensiteetin konfliktialueilta.

Astetta hyväksytympää joukkoa edustavat ”palkkasoturit puvuissa” eli juuri Erik Princen kaltaiset entiset erikoissotilaat, jotka perustavat laillisia ja rekisteröityjä yrityksiä toiminnalleen. Edellisistä poiketen nämä yritykset toimivat – enemmän tai vähemmän – valtioiden lainsäädäntöjen puitteissa, kilpailevat sopimuksista ja lobbaavat päätöksentekijöitä muiden puolustus- ja turvallisuusalan yritysten lailla sekä ovat kiinnostuneita ylläpitämään hyvää brändikuvaa esimerkiksi videopelien avulla.

Toisaalta toisistaan voisi erottaa nämä erikoisjoukkohabitusta julkisuuskuvassaan hyödyntävät yritykset ja usein suuremmat, vakiintuneemmat ja Princen toimiin verrattuna huomattavasti värittömämmät yritykset, joiden portfolio kattaa usein valtion toimijoille tarjottavia logistiikka-, huolto- ja koulutuspalveluita yhdessä esimerkiksi infrastruktuuriin liittyvien toimintojen kanssa. Näille yrityksille sotilaallisiksi laskettavien palvelujen tarjoaminen edustaa usein vain osaa koko yrityksen liikevaihdosta. DynCorp on esimerkiksi tarjonnut sopimusosapuolena lentäjiä ja mekaanikkoja metsäpalojen torjuntaan Kaliforniassa.

Tuottomotiivin ja turvallisuuspolitiikan yhteensovittamisesta

Yksityisten turvallisuusyritysten nousu on yksi ilmentymä laajemmasta kehityssuunnasta läntisiin asevoimiin liittyen, jossa nojataan yhä enemmän yksityisiin palveluntuottajiin jopa niillä asevoimien sektoreilla, joiden katsottiin aiemmin kuuluvan ainoastaan sotilaille. Kylmän sodan konteksti ja länsivaltojen nykyistä suuremmat panostukset asevoimiin pitivät yllä vahvaa julkista maanpuolustussektoria, vaikka samaan aikaan muut toimialat alkoivat siirtyä pois julkisen sektorin piiristä. Globaalit puolustusmenojen leikkaukset kylmän sodan päätteeksi johtivat kuitenkin tilanteeseen, jossa merkittävä määrä sotilaita pyrki hyödyntämään ammattitaitoaan yksityisinä ammatinharjoittajina – eikä nyt puhuta pelkästään puolustusteollisuuden konsulttitehtävistä.  

Vaikka unohdettaisiinkin hetkeksi kansainvälisen humanitäärisen lainsäädännön ja yksityissotilaiden yhteensopimattomuus ja muut moninaiset eettiset ongelmat, niin aseistettujen konfliktien kaupallistumisesta seuraa väistämättä poliittisesti arkaluontoisia kysymyksiä. Mitä seurauksia sillä on, jos kansallinen turvallisuuspolitiikka muuttuu käytännössä kaupalliseksi hankkeeksi? Jo presidentti Dwight D. Eisenhower varoitti sotateollisesta kompleksista, mutta nykypäivän turvallisuusalan yrittäjät eivät näytä edes piilottelevan yhteyttä. Omaa maailmankuvaansa heijastaen Erik Prince vertaa Afganistan-suunnitelmaansa Elon Muskin SpaceX­-yrityksen toimintaan: kukaan ei vastusta yksityisomisteista yhdysvaltalaista avaruusohjelmaa, joten kenenkään ei pitäisi kritisoida yksityisiä turvallisuusyhtiöitä, jotka haluavat auttaa Afganistanin sodan voittamisessa.    

Yrityksen voi aina hakea konkurssiin, jos liiketoiminta ei käänny tuottavaksi, mutta samankaltaiset toimintatavat eivät sovellu ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Poliittisesti suotavat ratkaisut eivät välttämättä ole markkinaehtoisesti toimivien yritysten intresseissä, sillä aseelliset konfliktit ovat käytännössä elinehto näille sodasta liiketoimintaa tekeville yrityksille. Ristiriita on ilmeinen erityisesti Princen ja Feinbergin tapauksissa, joissa epävirallinenkin neuvonantaja-asema herättää kysymyksiä taloudellisten motiivien kytkeytymisestä Yhdysvaltojen strategisiin pyrkimyksiin.

Patrioottisten yksilöiden kohdalla siirtyminen asevoimista yritysten palkkalistoille ei välttämättä herätä suurempia moraalisia pohdintoja. Mitä pahaa on yksityiselle toimeksiantajalle työskentelyssä, jos tehtävät vaikuttavat edistävän kansallisia intressejä siinä missä univormussa palveleminen? Vaikka asevoimilla olisikin vahva tahto pitää siviilitoimijat poissa taistelukentiltä, asejärjestelmien kehittyminen alati verkottuneemmiksi, taistelukentän rajojen hämärtyminen sekä yhä laajempi tukeutuminen yksityisiin työntekijöihin heikentävät asetettuja turvamekanismeja – oli kyse sitten vankiloiden ylläpidosta Irakissa tai tiedusteluaineiston analyysista aseistettujen droonien käytön yhteydessä.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

On ilmeistä, että yksityisiin turvallisuusyrityksiin tukeutuminen on strategisessa mielessä perusteltua: ne tarjoavat valtion asepukuja käyttäviä sotilaita poliittisesti ja liikekannallepanon kannalta kevyemmän vaihtoehdon. Ainakin niin pitkään, kun tehtävään palkatun yrityksen työntekijät, sopimuksen solmineen yrityksen alihankkijat tai vastaavasti näiden alihankkijat eivät päädy otsikoihin sotarikoksista.

Yksityiset turvallisuusyritykset tarjoavat ketteriä ratkaisuja asiakkailleen turvallisuustilanteen muuttuessa, mutta niihin tukeutuminen tuo mukanaan suuria periaatteellisia haasteita. Yksityisiä turvallisuusyrityksiä koskevan kansainvälisen sääntelyn puutteet, epäselvät vastuukysymykset voimankäyttötilanteissa ja asevoimia koskevien demokraattisten valvontamekanismien toimimattomuus yksityisten toimijoiden tapauksessa edesauttavat sääntöperustaisen kansainvälisen toimintaympäristön rapautumista sodan ja rauhan kysymyksissä.

Edellä mainitut seikat on hyvä muistaa lippua heiluttavien yritystenkin kohdalla. Erik Princen narratiivi yksityisen sektorin patriotismista asettuu vähintäänkin kyseenalaiseksi, kun hänen Frontier Services Group -yrityksensä on päätynyt tarjoamaan turvallisuus- ja logistiikkapalveluitaan Kiinalle. Kuten tutkija P. W. Singer asiaa kommentoi Financial Times -lehdelle, “Machiavelli olisi huvittunut, mutta ei yllättynyt”. Yksityisen turvallisuuden perimmäinen ansaintalogiikka ei näytä muuttuneen uusista käsitteistä ja brändistrategioista huolimatta.