Jaa

Ban Ki-Moon, Xi Jinping ja Barack Obama G20-ryhmän kokouksessa Hangzhoussa, syyskuussa 2016 (Wikimedia)

”Meillä on valtava väestö, laaja pinta-ala ja äärimmäisen runsaat luonnonvarat. Yhdysvaltojen ohittaminen ei ole ainoastaan mahdollista vaan väistämätöntä. Mikäli niin ei kuitenkaan tapahdu, me kiinalaiset olemme pettäneet kaikki maailman kansat, eikä panoksemme ihmiskunnan hyväksi ole suuri.”

Kutakuinkin näin visioi ruorimies Mao Zedong vastaperustetun kommunistisen Kiinan tulevaisuudennäkymiä vuonna 1956. Mielikuvat Kiinan kohoamisesta maailman merkittävimmäksi supervallaksi ohi Yhdysvaltojen ovat alkaneet saada uskottavuutta vasta 1980-luvulla alkaneen voimakkaan talouskasvun myötä, mutta silti moiset spekulaatiot on tyypillisesti sijoitettu vasta kaukaiseen tulevaisuuteen. Myös Kiinan johto on pyrkinyt pitämään matalaa profiilia ja välttänyt luomasta kuvaa Kiinasta globaalia johtoasemaa tavoittelevana ”revisionistina”. Tyypillisessä ulkopoliittisessa retoriikassaan Kiina on vain kehittyvä talous, joka ei vahvistuessaankaan tule ryhtymään Yhdysvaltain kaltaiseksi ”hegemoniksi”.

Ääni Kiinan kellossa on kuitenkin vähitellen muuttunut. Eräänlaisena käännekohtana voidaan pitää vuotta 2008, jonka jälkeen länsimaat ajautuivat syvälle taloudellisten ja poliittisten ongelmien syövereihin. Kiinalaisessa keskustelussa vuosi 2008 esitetäänkin usein eräänlaisena länsimaisen kansainvälisen järjestyksen romahduspisteenä: tuolloin Yhdysvalloista alkanut talouskriisi ja sitä seurannut poliittinen kuohunta osoittivat, etteivät länsimaat ole enää kykeneviä johtamaan yhä syvemmin globalisoituvan maailman kehitystä.

Samaan aikaan kun länsi kiemurtelee ongelmavyyhtinsä keskellä, vuonna 2013 Kiinan presidentiksi noussut Xi Jinping on ryhtynyt puhumaan aiempaa avoimemmin ”Kiinan unelmasta” ja kiinalaisen sivilisaation historiallisesta uudelleenheräämisestä, jonka myötä Kiina nousee takaisin menneisyytensä kaltaiseen mahtavaan asemaan maailmassa. Puheiden rivien välistä on ollut selkeästi luettavissa, että aikaisempi vaatimattomuus on korvautunut uudenlaisella itsevarmuudella. Xin Kiina haluaa saada äänensä kuuluviin globaaleissa kysymyksissä, ja viime vuosien kehitys tuntuu tarjoavan siihen erinomaisen tilaisuuden.

Trump tarjoilee Kiinalle tilaa parrasvaloissa

Maon visioista huolimatta pelkkä teräksen tuotannon tai talouden koko (jolla Kiina epäilemättä ohittaakin Yhdysvallat varsin pian) eivät vielä yksin riitä supervalta-aseman saavuttamiseen. Niin kutsuttu ”Yhdysvaltain vuosisata” on perustunut toisen maailmansodan jälkeen rakennettuun liberaaliin kansainväliseen järjestelmään ja sen vahvoihin taloudellisiin ja poliittisiin instituutioihin, joiden kautta Yhdysvallat on kyennyt esiintymään luottamusta herättävänä ja vakauttavana keskuksena.

Kiina on osoittanut hyväksyvänsä pitkälti tämän järjestelmän periaatteet ja toivonut lähinnä pääsevänsä merkittävämpään asemaan järjestelmän sisällä. Taloudellisesta mahdistaan huolimatta Kiinalta puuttuu kuitenkin lähes tyystin Yhdysvaltain kaltainen poliittinen ja ”pehmeä” valta, valtioiden kunnioitus ja luottamus, ja sitä kautta kyky saada oma tahtonsa läpi maailmanpolitiikan kysymyksissä.

Liberaalin järjestelmän kohtalo on tullut kyseenalaiseksi Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Trump purkaa ennennäkemättömän nopealla tahdilla kaikkia niitä elementtejä, jotka ovat nostaneet Yhdysvallat maailman keskipisteeksi ja joista kaikki maan aiemmat hallinnot yli puoluerajojen ovat pitäneet kiinni sitten toisen maailmansodan. Sotilasliitot, kansainväliset sopimukset ja huolella vaalitut kahdenväliset suhteet ovat saaneet kärsiä, kun Amerikka on nostettu etusijalle.

Länsimaiden näkökulmasta pelottavinta on ollut transatlanttisen yhteistyön heikkeneminen ja Trumpin mielistelevä Venäjä-politiikka, mutta Kiinassa Trumpin politiikan seuraukset on asetettu laajempaan, globaaliin kontekstiin: kevät 2017 on ollut aikaa, jolloin Kiinalle on toistuvasti tarjoiltu tilaisuuksia paistatella valokeilassa johtavana, vastuullisena ja globalisaatiomyönteisenä suurvaltana, joka tarjoaa maailmalle jatkuvuutta ja vakautta.

Yhdysvallat polttaa siltoja – Kiina rakentaa

Yhdysvaltain presidentin vallanvaihtoon liittyi mielenkiintoista symboliikkaa: kun Trump pauhasi virkaanastujaisissaan itsekeskeistä “America first” -agendaansa, esiintyi presidentti Xi Davosissa järjestetyssä Maailman talousfoorumissa globalisaation ja vapaakaupan puolestapuhujana. Xin pitämä avajaispuhe havahdutti maailman kysymään, onko vastuu liberaalin kansainvälisen järjestelmän tulevaisuudesta todellakin siirtymässä autoritaarisesti hallitun kommunistimaan hartioille? Sittemmin Kiina on reagoinut nopeasti jokaiseen Trumpin hallinnon protektionistiseen ja isolationalistiseen liikkeeseen globalisaatiomyönteisellä retoriikallaan.

Heti ensi töikseen Trumpin hallinto irrotti Yhdysvallat Aasian ja Tyynenmeren vapaakauppasopimuksesta (Trans-Pacific Partnership, TPP), jonka oli tarkoitus vetää Itä-Aasian maita Kiinan vaikutuspiiristä Yhdysvaltain taloudelliselle kiertoradalle sekä päästä määrittelemään vapaakaupan ehdot ja standardit alueella. TPP oli keskeinen osa Barack Obaman ”pivot to Asia” -politiikkaa, joka pyrki siirtämään Yhdysvaltain ulkopoliittista painopistettä kohti Aasiaa ja patoamaan siten Kiinan vaikutusvallan kasvua. TPP:n tultua romutetuksi Kiinan ympärille rakentunut ”alueellinen kumppanuus” (Regional Comprehensive Economic Partnership, RCEP) näyttää houkuttelevimmalta vaihtoehdolta ja nousikin välittömästi otsikoihin TPP:n korvaajana. RCEP on alkanut kiinnostaa myös Yhdysvaltain tärkeitä aasialaisia liittolaisia, Japania, Australiaa ja Uutta-Seelantia. Vaikka Kiina on välttänyt vahvistamasta mielikuvaa geopoliittisesti kilpailevista taloushankkeista, myhäilee se varmasti kulisseissa vahvistuvalle asemalleen aasialaisen vapaakaupan keskipisteenä.

Taloudellisten suhteiden heikentämisen ohella Trump horjuttaa myös Yhdysvaltain Itä-Aasian valta-aseman kannalta kriittisiä liittolaisuusrakenteita, sillä suhtautuminen aasialaisiin liittolaisiin on muistuttanut läheisesti Nato-maiden kanssa käytyä kiukuttelua. Trump on kyseenalaistanut Yhdysvaltain turvallisuusvastuut Itä-Aasiassa ja esimerkiksi vihjaillut, että Etelä-Korean tulisi maksaa maahan sijoitetusta THAAD-ohjuspuolustusjärjestelmästä. Etelä-Kiinan merellä Yhdysvallat vaikuttaa puolestaan keskeyttäneen Obaman kaudella aloitetut ”lipunheilutus-partiot”, joilla kyseenalaistettiin Kiinan pöyhkeitä aluevaatimuksia ja uusia tukikohtia. Kovista vaalipuheista huolimatta Trumpin Kiina-politiikka on ollut toistaiseksi yllättävän pehmeää, mistä Kiina pyrkii niin ikään repimään kaiken hyödyn irti.

Tuoreimpana tempauksenaan Trump ilmoitti irroittavansa Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta, johon kaikki planeetan valtiot lukuun ottamatta Nicaraguaa ja Syyriaa ovat jo sitoutuneet. Yhdysvaltain johtajuus horjuu nyt myös globaalissa ilmastopolitiikassa ja jälleen kerran Kiina oli tilanteen tasalla: sopivasti EU:n ja Kiinan välisessä huippukokouksessa vieraillut Kiinan pääministeri Li Keqiang pääsi eurooppalaisen median syleilyyn esiintymään EU:n tärkeimpänä liittolaisena ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Li toisti samassa yhteydessä Kiinan näkemyksen, jonka mukaan Kiina toivoo näkevänsä “vakaan, yhtenäisen, avoimen ja vauraan Euroopan unionin” – toisin kuin Britannian EU-erosta hekumoiva Trump. Kun Yhdysvallat polttaa siltojaan Eurooppaan, Kiinasta saapuu kovin sovinnollista viestiä.

Euroopassa Silkkitie-hanke herättää varovaista kiinnostusta

Trumpin kömmähdykset ovat Kiinalle ikään kuin positiivisia, ylimääräisiä bonuksia, sillä samaan aikaan Kiina on esittänyt uudenlaista globaalia johtajuutta presidentti Xin ja koko modernin Kiinan suuruudenhulluimmalla ulkopoliittisella aloitteella, uudella silkkitiellä. Uusi silkkitie (hanke tunnetaan myös nimellä ”One Belt, One Road”) pyrkii yhdistämään Kiinan ja Euroopan toisiinsa massiivisella logistisella ja taloudellisella verkostolla, joihin sijoittamiseen Kiina on sitoutunut näyttävin rahastoin. Hankkeen mantereellinen osa, ”silkkitien talousvyöhyke” (Silk Road Economic Belt) kaavailee öljyputkia ja rautateitä läpi Euraasian mantereen, kun taas merellinen osa ”2000-luvun merellinen silkkitie” (21th Century Maritime Silk Road) pyrkii kehittämään merireittien ja satamien kantokykyä Välimereltä, Intian valtameren kautta aina Itä-Aasiaan saakka.

Suuntaa antavien laskelmien mukaan Kiina tulee sijoittamaan silkkiteihin seuraavan viiden vuoden aikana noin 200 miljardia dollaria! Talkoisiin osallistuvat muun muassa Aasian infrastruktuuri-investointipankki (Asian Infrastructure Investment Bank, AIIB), BRICS-maiden yhdessä muodostama Uusi kehityspankki (New Development Bank) sekä Kiinan perustama, 40 miljardin dollarin Silkkitie-rahasto. Suunnitellut projektit ovat kokoluokassaan mielikuvituksellisia: esimerkiksi yksi silkkitien eniten rummutetuista hankkeista on 57 miljardin dollarin ”Kiinan–Pakistanin talouskäytävä”, jonka tarkoituksena on yhdistää Kiinan länsiosat Intian valtamereen Pakistanin läpi kulkevalla logistisella verkostolla.

Todellista tahtoa ja vipuvartta silkkkitielle siis löytyy. Samaan aikaan kun Yhdysvallat antaa Kiinalle lisää tilaa Itä-Aasian ja Tyynenmeren talousalueella, työntyvät silkkitien teräsbetoniset infrastruktuurihankkeet jo täyttä päätä kohti länttä. Silkkitie-hankkeella Kiina viestittää maailmalle, että sisäänpäin käpertyvää Amerikkaa ei lopulta edes tarvita: taloudellisen yhteistyön taakse yhdistynyt Euraasian manner olisi todellinen globaali voimatekijä – aivan kuten jo vanha Halford Mackinder aavisteli 1900-luvun alkuvuosina esittämässä sydänmaa-teoriassaan.

Länsi on toistaiseksi suhtautunut silkkitiehankkeeseen varsin varovaisesti. Silkkitie on tulkittu usein geostrategiseksi juoneksi, jolla Kiina vetää pienempiä naapurivaltioitaan omaan vaikutuspiiriinsä, tai vaihtoehtoisesti varaventtiilinä, jonne Kiina voi dumpata tuotantonsa ylikapasiteettiaa. Imago-ongelmat ovat Kiinan johdon tiedossa: Pekingissä järjestettiin toukokuussa näyttävä Silkkitie-foorumi, jonka oli tarkoitus vakuuttaa kansainvälistä yhteisöä hankkeen hyväntahtoisuudesta ja sen tarjoamista taloudellisista mahdollisuuksista. Samalla foorumi oli jälleen yksi mediaspektaakkeli, jossa presidentti Xi Jinping pääsi esiintymään globalisaation ja vapaakaupan esitaistelijana.

Vaikka merkittävimmät länsimaiset valtionpäämiehet (Trump, Angela Merkel, Theresa May) loistivat poissaolollaan, oli paikalla useita eurooppalaisia pääministereitä, muiden muassa Espanjan, Italian ja Kreikan pääministerit. Ja vaikka EU-maat kieltäytyivät allekirjoittamasta silkkitien kauppajulistusta vedoten sosiaalisiin ja ympäristöllisiin huoliin, houkuttavat Kiinan lupaamat rahoitussuunnitelmat ja jo käynnistetyt projektit varmasti lännen suuryrityksiä ja muita talousvaikuttajia. Joitakin tahoja jopa enemmänkin: EU-eron seurauksiin valmistautuvan Britannian kokousedustaja, valtiovarainministeri Philip Hammond suorastaan ylisti silkkitietä ja kutsui Kiinaa Britannian ”luonnolliseksi kumppaniksi”.

Tähän saakka paljon puhetta, vähän tekoja

Kokonaiskuva on selkeä: samaan aikaan kun Yhdysvallat eristäytyy, Kiina kehittää taloudellisia ja poliittisia verkostojaan niiden tilalle. Silkkitietä lukuun ottamatta kuva Kiinasta tulevana globaalina johtajana on perustunut lähinnä puheisiin ja symboliikkaan varsinaisen substanssin jäädessä taka-alalle. Tosiasiassa Kiinalla ei vielä olisikaan minkäänlaista kykyä nousta Yhdysvaltojen tilalle kansainvälisen järjestelmän ytimeksi. Kiinan yuan ei ole vielä missään määrin dollariin rinnastettava kansainvälinen valuutta, ja Kiinan asevoimilta puuttuu lähes täysin Yhdysvaltojen kaltainen globaali toimintakyky lentotukialuksineen ja sotilastukikohtineen.

Mielikuvat ja symbolit ovat silti äärimmäisen merkittäviä tekijöitä maailmanpolitiikassa ja vaikuttavat usein jopa kovaa voimaa syvällisemmin. Kiinaan on perinteisesti suhtauduttu lännessä vieraana ja jopa pelottavana autoritaarisena lohikäärmeenä, joka kurittaa säälimättä kansaansa ja punoo verhojen takana juonia maailman herruudesta. Kuluvat vuodet saattavat kuitenkin muuttaa tilannetta huomattavasti. Mikäli Trumpin hallinto jatkaa Yhdysvaltojen globaalin johtajuuden uskottavuuden syömistä, Kiinalle tarjotaan erinomainen tilaisuus siloitella rujoa ulkokuortaan: myydä lohikärmeksen tilalle viimeinkin lempeä ja hyväntahtoinen pandakarhu.

Yksi Kiinan traditionaalisen poliittisen filosofian keskeisimmistä käsitteistä on Taivaan mandaatti. Kiinan keisarikunnan aikana valtaapitävät dynastiat uskoivat hallitsevansa koko maailmaa jumalaisen kosmisen voiman, Taivaan, suostumuksella. Kun hallitseva dynastia alkoi rapistua moraalisesti ja kun epäjärjestys maailmassa kulminoitui suoranaiseen kapinointiin, Taivaan ajateltiin menettäneen luottamuksensa hallitsevaan dynastiaan ja etsivän sille hyveellistä seuraajaa. Kun uusi dynastia syrjäytti moraalittoman edeltäjänsä ja maailma vakautui, oli Taivaan mandaatti siirtynyt seuraavalle hallitsijalle.

Traditionaalisen filosofian käsitteet ovat tehneet Kiinassa voimallisen paluun vuosikymmenien jälkeen, ja myös Taivaan mandaatti on palannut keskusteluun. Joidenkin kiinalaisten argumenttien mukaan mandaatti hallita maanpäällisiä asioita on nyt, jos ei sentään siirtymässä Kiinalle, niin vähintään ajautumassa pois Yhdysvalloilta. Haussa on uusi, hyveellisesti hallitsevaa johtaja, ja idän suurvalta on osoittanut kasvavaa kiinnostusta perinteisen asemansa palauttamiseen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa