Jaa

Punaiseen takkiin sonnustautunut Ison-Britannian suurlähettiläs seuraa brittiläisten Challenger 2 -taistelupanssarivaunujen saapumista Paldiskissa, mikä ei ole lainkaan tavanomainen näky edes Nato-maa Virossa. Kuva: Kaitseväe Peastaap, mil.ee.

Arto Pulkki (@APulkki) on asejärjestelmäasiantuntija, joka seuraa tiiviisti myös Itämeren alueen turvallisuustilannetta ja -politiikkaa. Hän on työskennellyt aiemmin koulutus- ja konsultointiyrityksen toimitusjohtaja sekä reserviläisjärjestössä toiminnanjohtaja. Tällä hetkellä hän opiskelee valtiotieteitä Helsingin yliopistossa.

Tallinnasta 50 kilometriä länteen sijaitsevan Paldiskin satamassa ro-ro-alusten purku ja lastaus ovat arkista rutiinia. Nyt laiturilla seisoo Ison-Britannian suurlähettiläs, ja laivasta puretaan brittiläisiä Warrior-rynnäkköpanssarivaunuja, Challenger 2 -taistelupanssarivaunuja sekä AS-90-panssarihaupitseja, mikä ei ole rutiinia edes Nato-maa Virossa.

Pari päivää myöhemmin Tallinnasta 80 kilometriä kaakkoon sijaitsevaan Tapan varuskuntaan saapuu junakuljetuksin tusinan verran uusia ranskalaisia jalkaväen taisteluajoneuvoja, viisi Leclerc-taistelupanssarivaunua sekä useita kymmeniä muita sotilasajoneuvoja.

Näissä meri- ja maakuljetuksissa on kyseessä Naton Enhanced Forward Presence -operaatioon kuuluvan lähes 1200 sotilaan taisteluosaston saapumisesta Viroon. Vuonna 2004 Natoon liittyneessä Virossa on toki aiemminkin nähty liittolaisten maavoimia – viime vuonna maassa oli komppaniat Saksasta ja Yhdysvalloista. Näiden vahvuus on kuitenkin ollut kerrallaan korkeintaan 200 sotilasta.

Kesällä 2016 Varsovassa kokoontuneet Nato-maiden hallitukset päättivät vastata entistä selkeämmin niihin huoliin, jotka Venäjän sotilaallisen voiman käyttö Georgiassa vuonna 2008 ja keväästä 2014 alkaen Ukrainassa ovat aiheuttaneet itäisissä Nato-maissa. Varsovan huippukokouksessa sovittiin, että kaksi vuotta aiemmin jo päätetyn Naton nopean toiminnan joukkojen vahvistamisen lisäksi Baltian maihin ja Puolaan sijoitettaisiin kuhunkin yksi monikansallinen taisteluosasto.

Viroon sijoitettavan taisteluosaston kehysvaltioksi tuli itse kokouksen jälkeisissä neuvotteluissa Iso-Britannia, mikä ei ehkä ole ihan sattumaa, sillä mailla on yhteistä sotahistoriaa. Britannian kuninkaallinen laivasto näytteli merkittävää roolia Viron itsenäisyystaistelussa ja virolainen komppania on taistellut osana brittien taisteluosastoa Afganistanissa. Taisteluosaston ensimmäiset iskevät osat ovat nyt siirtyneet Tapan varuskuntaan ja loput saapuvat seuraavien viikkojen aikana.

Naton ja Venäjän lisäksi myös Suomen ja Ruotsin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa johdossa on varmasti pyöritelty viime aikoina erilaisia arvioita siitä, miten tämä taisteluosasto asemoituu isäntämaansa sekä yleensä Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen ympäristöön. Erilaisten karttapöytien vieressä lienee myös pohdittu sitä, mikä on yhden mekanisoidun pataljoonan ympärille muodostetun taisteluosaston vaikutus Viron sotilaallisiin valmiuksiin ja suorituskykyihin.

Pantti, ansalanka vai todellisia kykyjä?

Naton vuoden 2016 huippukokouksen julkilausuman mukaan taisteluosastoja koskevan päätöksen perusteena on liittouman keskittyminen uudelleen Washingtonin sopimuksen 5 artiklan mukaiseen jäsenvaltioiden yhteiseen puolustukseen. Nato käyttää tässä yhteydessä käsitettä ”deterrence”, joka muodollisesti kääntyy ennaltaehkäiseväksi pelotteeksi, mutta joka suomalais-idiomaattisesti kääntyy tässä ehkä vielä paremmin uskottavaksi puolustukseksi.

Kyse lienee ainakin osittain myös siitä, että nyt Nato yksinkertaisesti kykenee suuntaamaan maajoukkojaan uusiin tehtäviin – monille liittouman maille raskaan ISAF-operaation päätyttyä Afganistanissa vuoden 2014 lopussa. Päätös sotilasliiton yhteisten taisteluosastojen sijoittamisesta otettiin joka tapauksessa suurella tyytyväisyydellä vastaan pienissä Baltian maissa, joiden maayhteys muihin Nato-maihin kulkee lisäksi Kaliningradin ja Valko-Venäjän välisen kapean käytävän kautta. Naton nopean toiminnan joukkojen siirtäminen Baltiaan olisi monen mutkan takana, eikä tässä ole kyse pelkästään sotilasmaantieteestä.

Baltian maille Naton taisteluosastot ovat osoitus siitä, että sotilasliitto on edelleen – tai jälleen – kykenevä ja halukas suorittamaan sen perustehtävää. Päätöksen aineellista sisältöä on kuitenkin myös kritisoitu, sillä osastojen taisteluvahvuus on yhteenlaskettunakin vain murto-osa siitä, mitä Venäjällä on läntisessä sotilaspiirissään. Naton sotilaskomitean puheenjohtaja kenraali Petr Pavel on myös itse todennut, että taisteluosastojen tarkoituksena ei ole vastata Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen torjunnasta.

Kriittisimmissä puheenvuoroissa Suomenlahden eteläpuolelle tulevien taisteluosastojen on epäilty olevan pelkästään ansalankoja, joiden ainoana tehtävänä olisi varmistella kriisin tullessa läntisten Nato-maiden poliitikkojen syttyminen Baltian maiden puolustukseen 5. artiklan mukaisesti.

On toki selvää, että kaikkia maita kiinnostaa aivan erityisesti turvallisuustilanne sellaisilla alueilla, missä niillä on omia joukkoja. Eivätkä ulko- ja turvallisuuspoliittiset panttipataljoonat ole aivan tuntemattomia Suomenlahden pohjoispuolellakaan, joskin vertaus muuten osuu ehkä paremmin Viron omaan taistelukomppaniaan Afganistanissa. Pelkästä poliittisesta pantista tai strategisesta pelinappulasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä mekanisoitujen taisteluosastojen lähettämiselle on nähtävissä myös selkeät operatiiviset ja taktiset perusteet.

Uhkakuvitusta

Yhdysvaltalaisen RAND-tutkimuslaitoksen keväällä 2016 julkistaman ja laajaa huomiota saaneen arvion mukaan Baltiaan tarvittaisiin seitsemän Naton prikaatia, joista kolme panssariprikaateja, jos Venäjän kyky laajamittaiseen maahyökkäykseen alueella haluttaisiin kiistää.

Lienee hyvin selvää – niin lännessä kuin idässä – että ainakaan 3–4 pataljoonan suuruisella vahvistuksella ei vastata uskottavasti sellaiseen uhkakuvaan, jossa Baltian alueelle suunnataan samanaikaisesti yli 20 pataljoonaa, joita tuetaan lisäksi voimakkailla ilma-, ohjus- ja merivoimilla – kuten RAND:n sotapeleissä.

Tätä kokoluokkaa oleva operaatio vaatisi kuitenkin käytännössä kaikkien Venäjän läntisen sotilaspiirin joukkojen keskittämisen samanaikaisesti vain yhteen operaatiosuuntaan, tai yhtymien laajamittaista täydentämistä liikekannallepanolla. Vain hieman Espanjaa suuremman bruttokansantuotteen nykyään omaavalla Venäjällä tuskin olisi varaa kumpaankaan, sanan kaikissa merkityksissä.

On myös kysyttävä: mitä Venäjä voisi kuvitella saavuttavansa operaatiolla, jonka seurauksena se varmasti joutuisi sotilaalliseen konfliktiin koko Naton ja EU:n kanssa? Joka tapauksessa nykyaikaisen sodan kuva on sumea, ja laaja strateginen isku on vain yksi uhkakuvamalli. Vaikka sitä ei toki voida kokonaan poissulkea sotilaallisessa suunnittelussa, ei sitä myöskään pidetä tällä hetkellä mitenkään todennäköisenä sen enempää Natossa kuin Virossa.

Gambiitti

Laajan sotilasoperaation sijaan Venäjä voisi jossain tilanteessa yrittää peliliikettä, jossa se suuntaisi yhteen Baltian maahan tavoitteiltaan rajatun ja valmisteluiltaan nopean operaation. Muiden Nato-maiden kynnys apujoukkojen lähettämiseen ja konfliktin laajentamiseen saattaisi nousta liian korkeaksi, varsinkin, jos esimerkiksi paikallisen venäjänkielisen vähemmistön suojelemiseksi esitetty operaatio onnistuisi saavuttamaan tavoitteensa nopeasti ja pienin tappioin, kuten Krimillä keväällä 2014.

Kaappaushyökkäys voitaisiin Viron tapauksessa suunnata esimerkiksi Venäjän vastaisella rajalla sijaitsevaan Narvan kaupunkiin, jolloin hyökkääjän tarvitsisi ylittää vain yksi silta päästäkseen kaupungin keskustaan. Pahimmassa tapauksessa hyökkäys suuntautuisi kuitenkin pääkaupunki Tallinnaan, osittain tai ehkä jopa kokonaan meri- ja ilmateitse. Kaappaushyökkäyksen torjunnassa ratkaisevaa ei ole puolustajan joukkojen potentiaalinen määrä, vaan niiden tosiasiallinen valmius torjuntaan ja nopeaan vastahyökkäykseen.

Länsi-Virumaalla sijaitseva Tapan varuskunta- ja harjoitusalue on suoja- ja vastatoimien aloittamisen kannalta erinomaisessa paikassa, sillä se on vain muutaman tunnin moottorimarssin päässä Tallinnasta ja Narvasta. Lisäksi se sijaitsee alle 50 kilometrin päässä sekä Narvan että Tarton maanteistä, joihin pääkaupunkiin etenemään pyrkivät Venäjän maavoimin taisteluosastot joutuisivat tukeutumaan.

Naton taisteluosasto on myös käytännössä koko ajan korkeassa valmiudessa, ja sen riveissä on runsaasti järjestelmiään taistelussa käyttäneitä ammattisotilaita. Näin se vahvistaa merkittävästi Viron maavoimien operatiivista valmiutta ja kykyä vastata yllätyshyökkäykseen. Toki tilanne, jossa Venäjä pääsisi aivan kokonaan yllättämään Viron omat asevoimat, on sekin edelleen hyvin epätodennäköinen. Tähän vaikuttaa Viron hyvä tiedustelukyky sekä se, että kynnys suojeluskuntien (Kaitseliitto) perustamien ja sotilaspiirien johtamien alueellisten joukkojen kutsumiseksi ylimääräisiin harjoituksiin on hyvin alhainen. Lisäksi näiden joukkojen liikekannallepanonopeus lasketaan pääosin tunneissa, ei useissa päivissä tai viikoissa.

Viron oma suorituskyky

Viron operatiivisten ja alueellisten joukkojen kyky torjua nopea mekanisoitu hyökkäys on vähintään tyydyttävä, osittain jopa hyvä. Operatiivisilla joukoilla on uusia panssarintorjuntaohjuksia, joilla kyetään tuhoamaan taistelupanssarivaunut kilometrien päästä kaikkina vuorokauden aikoina, kaikissa sääolosuhteissa. Alueellisilla joukoilla on runsain määrin vanhempaa ruotsalaista sinkoaseistusta, joilla kyetään edelleen vaikuttamaan hyvin kaikkiin rynnäkkö- ja kuljetuspanssarivaunuihin – jotka kuitenkin muodostavat pääosan venäläisten motomekanisoitujen taisteluosastojen iskevistä osista.

Se, mitä Virolta maavoimilta puuttuu kokonaan, on taistelupanssarivaunut. Viro hankki Hollannista äskettäin yhden pataljoonan verran käytettyjä CV9035-rynnäkköpanssarivaunuja, mikä parantaa tulevaisuudessa huomattavasti maan operatiivisten joukkojen kärkenä olevan 1. prikaatin suorituskykyjä. Mutta vaikka nämä rynnäkköpanssarivaunut ovat monellakin tapaa nykyaikaisempia kuin esimerkiksi Venäjän viime vuosina osittain modernisoimat T-72B3-taistelupanssarivaunut, ei niiden 35 mm pääaseella voida vaikuttaa taistelupanssarivaunuihin kuin hyvin rajoitetusti.

Viron puolustusvoimien komentaja kenraali Riho Terras onkin peräänkuuluttanut taistelupanssarivaunuja jo useita vuosia. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka Viro yhtenä harvoista Nato-maista käyttää puolustusmenoihinsa liittouman edellyttämät 2 prosenttia bruttokansantuotteestaan, ja siitä kolmasosan hankintoihin, ei sen reilusti alle 500 miljoonan euron puolustusbudjetilla yksinkertaisesti hankita uusia asejärjestelmiä ihan joka vuosi. Siksi suunnitelmana on ollut jo pitkään, että ensin hankitaan rynnäkkö- ja sitten vasta taistelupanssarivaunut.

Suomen kanssa yhteistyössä tehtävä K9 Thunder -tykistöjärjestelmän hankinta nielee sekin varoja. Viron 2013–22 puolustussuunnitelmassa linjattu 155 mm panssarihaupitsien hankinta on maalle vähintään yhtä operatiivisesti merkittävä hanke kuin Suomelle, sillä se lisää Viron operatiivisten joukkojen tulivoimaa, liikkuvuutta ja suojaa. Samalla vapautetaan nykyistä tykistöä alueellisten taisteluosastojen käyttöön, joilla ei ole sitä tällä hetkellä lainkaan.

Mekanisoitu taisteluosasto

Ranskasta saapui Viroon moderneilla taisteluajoneuvoilla varustettu merijalkaväen komppania, jota tukee panssarivaunujoukkue. Pioneerien, tulenjohtoryhmän sekä kansallisen tukiosan kanssa ne muodostavat komppanian taisteluosaston (SGTIA – Sous-Groupement Tactique Interarmes). Ranska on operoinut vastaavilla taktisilla osastoilla niin Afganistanissa kuin Malissa.

Iso-Britannia siirtää parhaillaan Viroon mekanisoitua jalkaväkipataljoonaa, jota tuetaan panssarivaunukomppanialla, panssarihaupitseilla sekä useilla erikoisaselajien joukoilla. Normaalisti tämä pataljoona on osa saarivaltion korkean valmiuden mekanisoitua prikaatia. Joukkojen sotavarustukseen kuuluu siis modernien rynnäkköpanssarivaunujen ja panssarintorjuntaohjusten lisäksi Viron kovasti kaipaamia panssarihaupitseja ja taistelupanssarivaunuja. Challenger 2 ja Leclerc -taistelupanssarivaunujen taistelunkestävyys sekä taistelunjohto- ja sensorijärjestelmät ovat myös selkeästi paremmat kuin Venäjän T-72B3-kaluston, vanhemmista vaunumalleista puhumattakaan.

Yhdessä nämä joukot muodostavat hyvin suorituskykyisen, liikuntakykyisen, tulivoimaisen ja taistelunkestävän mekanisoidun taisteluosaston. Tilanne ei muutu loppuvuonna, kun ranskalaisen komppanian tilalle vaihtuu vastaava tanskalainen. Tarvittaessa tämä taisteluosasto kykenee tehokkaaseen liikkuvaan puolustustaisteluun myös voimakkaan tulivaikutuksen alla. Sillä on myös erinomainen kyky kohtaamistaisteluun ja kaikki vaaditut suorituskyvyt itsenäisten taktisten tehtävien suorittamiseen. Lisäksi se kykenee asejärjestelmillään ja sensoreillaan tukemaan samalla alueella toimivia virolaisia joukkoja, ja parantaa siten näidenkin joukkojen isku- sekä pimeätoimintakykyä.

Taistelussa Naton osastoa voitaisiin käyttää joko osana virolaista 1. prikaatia tai itsenäisenä operatiivis-taktisena osastona. Se voi tarvittaessa toimia liikkuvana reservinä, eräänlaisena palokuntana. Modernina ratsuväkenä se kykenee myös syvyyteen tehtävään vastahyökkäykseen – toki edellyttäen, että sitä ei sidota heti taisteluun ja että sille tarjotaan riittävä ilmasuoja.

Vaikutus

Naton taisteluosastolla on selkeä Viron maavoimien operatiivisen ja taktisen tason suorituskykyjä ja valmiutta parantava vaikutus. Välittömästi käynnistyvän harjoitustoiminnan myötä se kasvattaa edelleen myös virolaisten omaa taktista ja taisteluteknistä osaamista. Seuraavaksi lähin Naton korkean valmiuden taisteluosasto ei sekään enää sijaitse Suwalkin käytävän eteläpuolella vaan naapurimaa Latviassa. Jos Venäjä nyt kohdistaisi aseellista voimaa Viron maaperälle, joutuisi se välittömästi ja väistämättä taisteluun myös muita Nato-maita vastaan.

Taisteluosastolla on siis Viron kannalta selkeä strateginen merkitys, aivan kuten Naton sitoutumisella koko Baltian ilmatilan valvontaan. Viron presidentti Kersti Kaljulaid on tiivistänyt nykyisen tilanteen hienosti: Virossa Venäjä otetaan vakavasti, mutta Naton ansiosta sitä ei pelätä.

Täysin ilmaisesta kenttälounaasta ei toki ole kyse, sillä pelkästään Tapan varuskunnan pakolliset laajennustyöt maksavat Virolle 38 miljoonaa euroa. Venäläisestä pakasta poistuu nyt kuitenkin ainakin muutama iso kortti, varsinkin, kun Yhdysvallat on samanaikaisesti lisännyt sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa.

Mistään varsinaisesta pelotteesta Venäjän suhteen tuskin voidaan puhua, ainakaan suomeksi, vaikka Venäjän sisäpoliittiseen tarpeeseen rakennetussa narratiivissa Naton puolustukselliset toimet toki esitetään uhkana ja uhkailuna. Tosiasiallisesti nämä neljä pataljoonan kokoista taisteluosastoa eivät muodosta Venäjälle minkäänlaista sotilaallista uhkaa, käytti tätä käsitettä sitten arkikielen tai Venäjän sotilasdoktriinin mukaisesti. Sen sijaan Venäjän sotilasdoktriinissa käytetty käsite strateginen pidäke sopisi niihin oikein hyvin.

Voi tosin olla, että Natolla pelottelu on jo saavuttanut Venäjällä saturaatiopisteen. Tällä hetkellä Venäjä näyttää keskittyvän vähättelemään omaa rooliaan taisteluosastojen sijoittamisessa, ja esimerkiksi ulkoministeri Lavrov on esittänyt päätöksen taustalla olevat uhkakuvat puhtaasti Baltian maiden sisäpoliittisesta tarpeesta kumpuavaksi. Tilanteet ja tarinat kuitenkin elävät. Suomalaisesta näkökulmasta kyse on Viron puolustuksen uskottavuuden paranemisesta monin eri tavoin, mikä lisää vakautta koko Itämeren alueella. Useita Viron ja koko Baltian puolustukseen liittyviä strategisista kysymyksistä jää kuitenkin edelleen auki. Näissä myös Suomella ja Ruotsilla on oma roolinsa.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa