Jaa

Pääkaupunki Brasílian hallintokortteleita. Kuva Mirka Wendt

Vuonna 1941 itävaltalaiskirjailija Stefan Zweig kuvaili Brasiliaa ”tulevaisuuden maaksi” (um país do futuro), joka oli matkalla kohti parempia aikoja. Lähes kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin Charles de Gaullen ironinen lisäys tähän määritelmään, ”ja aina tulee olemaan”, on ehkä osuvin kuvaus brasilialaisten mielentilasta vuonna 2017. Vielä vuonna 2009 The Economist suitsutti Brasilian nousukautta kuuluisalla kansilehdellään, jossa Rio de Janeiron maamerkki Kristus-patsas lähtee raketin lailla lentoon. Latinalaisen Amerikan mahtimaan rakettilennon loppu oli kuitenkin koittanut viimeistään vuonnna 2016, jolloin samainen lehti otsikoi vuoden ensimmäisessä numerossaan Brasilian tuhosta. Kansikuvaa koristi sittemmin jo tehtävästään virkasyytteen takia luopuneen presidentti Dilma Rousseffin – tai tuttavallisemmin Dilman – kuva pää painuneena.

Brasilian poliittisia pyörteitä vuonna 2016 on verrattu osuvasti House of Cards-sarjaan, mutta poliittisen kriisin lisäksi maata ovat vaivanneet myös syvä taloudellinen taantuma sekä korruptioskandaalit. Kun Dilma valittiin toiselle kaudelle vuonna 2014, oli Brasilian talous jo vaikeuksissa Kiinan kaupan hidastuttua sekä öljysektorin ajauduttua korruption myötä kriisiin. Laajin korruptioskandaali koskee valtion öljy-yhtiötä Petrobrasia, ja siihen oli sotkeutunut myös useita poliittisia vaikuttajia. Viime vuosi osoittikin, että Brasilian ”kolme kriisiä” – talous, politiikka ja korruptio – ovat tiukasti toisiinsa kietoutuneita tapahtumasarjoja. Latinalaisen Amerikan suurvalta on vain kolmessa vuodessa syöksynyt tilanteeseen, jossa on jo väläytelty niin sanottua ”Braxitia” – Brasilian lähtemistä BRICS-maiden ryhmästä ja jopa koko BRICS-ryhmän hajoamista.

Vuoden 2016 piti olla Brasilian suuri vuosi, jolloin koko maailman katseet kääntyisivät Rio de Janeiroon ja Etelä-Amerikan ensimmäisiin olympialaisiin. Huomiosta maa saikin nauttia runsaasti koko vuoden ajan, mutta aivan erilaisista syistä kuin oli odotettu: helmikuussa Zika-kriisin myötä WHO julisti maailmanlaajuisen hätätilan, jonka keskipisteenä oli Brasilia ja siellä todetut sadat pienipäisyystapaukset. Brasilialaiset jakautuivat myös kahtia protestoiden sekä presidentti Dilmaa vastaan että hänen puolestaan. Lopulta tuntikausia kestäneet äänestykset kongressin ala- ja ylähuoneessa johtivat Dilman virkasyytteen toimeenpanoon ja varapresidentti Michel Temerin presidenttikauden alkuun vuoden 2016 puolivälissä. Poliittisten mullistusten toivottuja ja odotettuja seurauksia, joilla Brasilia ottaisi askeleen kohti ”tulevaisuuden maata”, saadaan kuitenkin toistaiseksi vielä odotella.

Talouskriisistä korruptioskandaaliin

Brasilian pahin talouskriisi sitten 30-luvun iski toden teolla vuonna 2014 ja on sittemmin johtanut aina vain paisuviin korruptiosotkuihin, kasvavaan työttömyyteen ja lopulta myös poliittiseen kriisiin. Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa vuonna 2008 ravistelleesta finanssikriisistä Brasilia toipui verrattain nopeasti ja suuremmitta kolhuitta. Vuonna 2014 tilanne näytti kuitenkin jo toiselta, kun maalle tärkeä kaupankäynti Kiinan kanssa hidastui, sokerin, soijan ja öljyn hinnat romahtivat ja samanaikaisesti Petrobrasin korruptioepäilyt nousivat julkisuuteen. Petrobrasin korruptioskandaali syvensi Brasilian talouskriisiä entisestään halvaannuttaen ennen kaikkea tärkeää öljy- ja rakennussektoria. Vaikka talouskriisin syyt olivat alkujaan muualla, vaikutti korruptioskandaali siihen voimakkaasti, mikä puolestaan heikensi myös kansan luottamusta maan poliittiseen johtoon.

Petrobrasin rooli talouskriisin syventymisessä oli merkittävä eikä vähiten siksi, että yhtiö oli Brasilian 2000-luvun alkupuolen nousukauden yksi tärkeimpiä moottoreita sen muun muassa hyötyessä Rio de Janeiron edustalla tehdyistä öljylöydöistä. Operaatio autopesulana (Operação Lava Jato) tunnettu Petrobras-tutkinta käynnistyi, ironista kyllä, pääkaupungissa Brasíliassa sijaitsevalta tavalliselta huoltoasemalta, jota alettiin tutkia rahanpesusta epäiltynä vuonna 2014. Jäljet johtivat lopulta entiseen Petrobras-johtajaan Paulo Roberto Costaan, joka paljasti Petrobras-urakoita voittaneiden rakennusyhtiöiden maksaneen 3 prosenttia urakoiden arvosta poliittisille puolueille – mukaan lukien presidentti Dilman työväenpuolueelle PT:lle. Sittemmin on paljastunut, että useat brasilialaiset rakennusyhtiöt olivat muodostaneet kartellin voittaakseen urakoita öljy-yhtiöltä. Taatakseen nämä urakat itselleen yhtiöt maksoivat lahjuksia useille Petrobrasin johtohahmoille sekä poliittisille päättäjille.

Korruptiosta on Brasiliassa syytetty sekä tuomittu lukuisia poliittiseen sekä taloudelliseen eliittiin kuuluvia henkilöitä: syytettyinä ja tutkinnan kohteina ovat muun muassa entinen presidentti Lula sekä istuva presidentti Temer ja kongressin nyt jo entiset ala- ja ylähuoneiden puheenjohtajat Eduardo Cunha sekä Renan Calheiros. Dilmaa ei ole suoraan pystytty liittämään korruptioepäilyihin, vaikka hän tapahtumien aikaan toimikin energiaministerin virassaan Petrobrasin hallituksen puheenjohtajana. Monet brasilialaiset pitävät kuitenkin mahdottomana sitä, että Dilma ei olisi puheenjohtajana ja energiaministerinä ollut tietoinen yhtiössä tapahtuvasta korruptiosta. Osa Dilman vastustajista pitääkin hänen syrjäyttämistään oikeutettuna vedoten juuri siihen, että hänen täytyi puheenjohtajana olla tietoinen korruptiosta. Dilman tukema korruptiotutkinta saattoi näin ollen lopulta osua omaan nilkkaan hänen uskottavuutensa jo ollessa valmiiksi kolhiintunut johtuen hänen kausiensa aikana heikentyneestä taloustilanteesta.

Poikkeuksellisen Petrobras-skandaalista ei kuitenkaan tee pelkästään sen laajuus tai edes siihen yhdistetyt poliitikot, vaan se, että tutkimuksia on jatkettu tuomari Sérgio Moron johdolla siitä huolimatta, että ne ovat yltäneet maan korkeimpaan eliittiin asti. Maassa, jossa korruptio ei ole tuntematonta (Transparency Internationalin korruptiolistauksen sijalla 79/176), ei ole koskaan nähty vastaavanlaista laajaa ja pitkäkestoista tutkimusta, jolta edes maan poliittinen johto ei ole säästynyt. Vuonna 2016 Transparency International antoikin tunnustuksen palkitsemalla autopesula-tutkinnan Anti-Corruption -palkinnollaan. Vuoden 2016 lopussa Petrobras-tutkimukset saivat kuitenkin uuden käänteen, kun jo kertaalleen Petrobras-skandaalissa ryvettyneestä Odebrecht-yhtiöstä tehtiin uusia paljastuksia. Yhtiötä syytetään 100 miljoonien dollarien lahjusten maksamisesta 11:ssä maassa (muun muassa Argentiina, Meksiko, Kolumbia, Venezuela, Mosambik, Angola) tavoitteenaan päästä kiinni suuriin sopimuksiin. Suurimmat lahjukset on maksettu Brasiliassa poliittiselle ja taloudelliselle eliitille useimmiten kampanjarahoituksen muodossa. Myös näissä tutkimuksissa on paljastunut yhteyksiä maan ylimpään johtoon muun muassa entiseen presidenttiin Lulaan sekä istuvaan presidentti Temeriin. Lulan sanotaan paitsi tienneen jopa valvoneen Odebrechtin lahjusten maksamista ja Temerin syytetään ottaneen vastaan laittomia kampanjalahjoituksia yhtiöltä.

Uusi vuosi 2017 ei Petrobras-tutkinnan kannalta ole alkanut edellistä valoisammin. Tammikuussa korkeimman oikeuden tuomari Teori Zavascki, joka valvoi operaatio autopesulaa, kuoli lento-onnettomuudessa. Hänen seuraajakseen presidentti Temer on ehdottanut oikeusministeri Alexandre de Moraesia, jonka nimityksen senaatti hyväksyi helmikuun lopulla. Minkälaisia vaikutuksia tällä on korruptiotutkimusten jatkumiseen on vielä epäselvää, mutta selvää on, että Temer ei ole tukenut laajoja tutkimuksia samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsä Dilma ennen virkasyytettä. Tätä selittänevät osittain Temeriin itseensä kohdistuneet tutkimukset, mutta myös hänen saamansa tuki samaiselta poliittiselta eliitiltä, johon korruptiosyytökset ovat kohdistuneet. Temerin koettiin syytöksistä huolimatta olevan kahdesta pahasta (Dilma vs. Temer) se pienempi, jonka on odotettu nostavan Brasilian talouskriisistä tiukalla talouspolitiikallaan. Dilma ei toisella kaudellaan kyennyt lupauksista huolimatta parantamaan taloustilannetta, mikä lisäsi julkista painetta hänen hallintoaan kohtaan lopulta käyden liian suureksi ja johtaen virkasyytteeseen.

Brasilian kahtiajako: vallankaappaus vs. virkasyyte

Dilma valittiin toiselle kaudelle niukoin luvuin vuonna 2014, mutta joutui vain vajaa puolitoista vuotta myöhemmin jättämään tehtävänsä pitkäkestoisen virkasyyteprosessin päätteeksi. Presidentin suosio oli ennätysalhaalla paitsi kansan keskuudessa myös kongressissa, ja lopulta Dilmaa syytettiin valtion budjetin manipuloinnista. Toukokuussa 2016 kongressin alahuone äänesti yli viisi tuntia kestäneessä istunnossa virkasyytteen puolesta (alahuoneessa on 500 edustajaa, joista jokainen käytti puheenvuoron äänensä perustelemiseksi). Tätä seurasi vielä senaatin äänestys, jonka myötä Dilma lopulta joutui jättämään virkansa.

Helmi-maaliskuussa 2016 tunnelma Brasiliassa oli käsinkosketeltavan jännittynyt. Pääkaupungissa Brasíliassa kongressin eteen rakennettiin aita erottamaan presidentin vastustajat ja puolustajat toisistaan. Poliisi varautui mellakkavarustein ja ulkomaalaisia kehotettiin pysymään poissa mielenosoituksista. Väläyteltiin jopa vanhan, ulkomaalaisten osallistumisen mielenosoituksiin karkotuksen uhalla kieltävän lain täytäntöönpanoa. Maa oli kirjaimellisesti jakautunut kahtia, mikä näkyi paitsi konkreettisesti rakennettuina aitoina myös kuului arkipäiväisissä keskusteluissa. Merkille pantavaa onkin, että vastustajien ja kannattajien leirit edustivat selkeästi kahta eri yhteiskuntaluokkaa. Dilmaa puolustivat maan köyhimpiin yhteiskuntaluokkiin sekä alempaan keskiluokkaan kuuluvat, jotka olivat hyötyneet Dilman ja Lulan hallitusten uudistuksista erityisesti sosiaaliturvan suhteen. 2000-luvun aikana Brasilia oli onnistunut nostamaan miljoonia ihmisiä äärimmäisestä köyhyydestä sekä vähentämään yhteiskunnallista epätasa-arvoa.  Vastustajat kuuluivat puolestaan suurelta osin ylempään keskiluokkaan, joita sosiaalipoliittiset uudistukset olivat koskettaneet vain vähän mutta jotka talouskriisin myötä olivat menettäneet ostovoimansa. Talouskriisi merkitsi tälle ryhmälle ennen kaikkea tietynlaisen elintason laskua, eikä näin ollen Lulan ja Dilman vasemmistohallituksia koettu omaksi.

Presidentti syyllistyi talouslukuja vääristämällä niin sanottuun ”vastuullisuusrikokseen” (crime de responsibilidade), joka on perustuslain mukaan virkarikos. Näin ollen vallankaappauksesta virkasyyteprosessissa ei ollut kyse, mutta sen monet käänteet herättävät esittämään kysymyksen siitä, oliko kyseessä poliittisesti legitiimi prosessi? Dilma valittiin toiselle kaudelle demokraattisissa vaaleissa, joissa ei esiintynyt vilppiä. Dilman kannattajat ovatkin argumentoineet, että kyseessä oli alusta asti opposition ajojahti. On esitetty, että virkasyyteprosessi oli laillisen prosessin väärinkäyttöä ja siten se rikkoi demokratian perusperiaatteita, koska oppositiolla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa seuraavia vaaleja. Argumentin puolesta puhuu myös jo ennen Dilman virkasyytettä nauhoitettu keskustelu Temerin nimittämän suunnitteluministerin Jucán ja erään entisen Petrobrasin johtajan välillä. Nauhalla Jucá toteaa, että Temerin johtama hallitus onnistuisi pysäyttämään Petrobrasiin kohdistuvat korruptiotutkimukset, joille Dilma oli antanut täyden tukensa. Poliittisella ja taloudellisella eliitillä Brasiliassa oli siis painavat syyt syrjäyttää presidentti Dilma, sillä hänen valtakausillaan oli ollut negatiivisia vaikutuksia erityisesti heille itselleen. Lisäksi suuren keskiluokan vakuuttaminen tästä ei ollut huonossa taloustilanteessa vaikeaa. Dilman virkarikos antoikin tarvittavan laillisen perustan syytteelle, johon tyytymätön oppositio tarttui menestyksekkäästi.

Toista vuotta jatkunut Petrobras-skandaali oli romuttanut kansan luottamuksen paitsi maansa poliitikkoihin myös presidenttiin. Vaikka brasilialaiset olivat turhautuneita epärehellisiin poliitikkoihin tiesivät he, että vaatiessaan Dilman astumista syrjään ja siinä onnistuessaan, hänet korvaisi yhtä lailla korruptiosta syytetty varapresidentti. Ehkä ironisinta on kuitenkin se, että kongressin alahuoneen nyt jo entinen puheenjohtaja Eduardo Cunha, joka voimakkaasti ajoi virkasyytteen etenemistä, oli prosessin aikana itse syytettynä rahanpesusta ja lahjusten vastaanottamisesta. Budjetin manipulointi ja korruptioepäilyt tuskin siis olivat lopulta todelliset ja painavimmat syyt sille, miksi luottamus Dilmaan oli romahtanut. Epäonnistuneet talouden elvytystoimenpiteet sekä yleinen pettymys maan poliittisen johdon toimintaan ovat todennäköisesti lähempänä todellisia syitä sille, miksi kansalaiset lopulta lähtivät kaduille presidenttiä vastustamaan. Kansalaisten tyytymättömyys antoi alkusysäyksen mielenosoituksille, mutta niiden laajenemista ja eskaloitumista edistivät osaltaan myös Dilman ja hänen puolueensa reaktio mielenosoittajien syytöksiin.

Dilman kohtaloksi saattoikin koitua viimeistään se hetki, kun hän itse alkoi kutsua virkasyytettä vallankaappaukseksi. Hänen kannattajansa toistivat tätä retoriikkaa, joka herätti lähinnä närkästystä valtaosassa brasilialaisia ja sai yhä useamman osoittamaan julkisesti mieltään presidenttiä vastaan.  Vallankaappaussyytöksillään Dilman kannattajat pyrkivät viestimään, että Dilman kaatamisessa oli kyse jostain aivan muusta kuin vakavan virkarikoksen tehneen presidentin pakottamisesta syrjään. Virkasyytettä edelsivät kuukausien ajan maanlaajuiset protestit sekä Dilman puolesta että häntä vastaan. Mediatietojen mukaan suurin osa mielenosoittajista oli Dilman vastustajia, mutta brasilialaismediaa, erityisesti sen suurinta mediaa Globoa, on myös kritisoitu puolueelliseksi. Se, kuinka tietoisesti brasilialaiset mediatalot tukivat Dilman virkasyytettä, jäänee arvailujen varaan. Varmaa on kuitenkin, että media osaltaan vaikutti siihen, kuinka mielenosoitukset ja Dilman vastustaminen saivat aikaan lähes hurmostilan brasilialaisessa keskiluokassa. Mielenosoituksista tuli jo lähes joka viikonloppuinen ilmiö: sen sijaan, että brasilialaiset olisivat syöksyneet sunnuntaiseen tapaansa rannalle tai grillijuhliin, löysi heidät nyt osoittamasta mieltään Copacabanalta, Sao Paulon Avenida Paulistalta sekä Brasílian Eixo Monumentalilta piknikeväineen sekä karnevaalibändeineen.

Vaikka kurja taloustilanne sekä poliittista eliittiä ravistellut korruptioskandaali jo itsessään ennustivat vaikeaa hallituskautta, olivat lähtökohdat Dilman toiselle kaudelle kaikkea muuta kuin positiiviset. Dilman epäsuosio oli ilmeistä jo heti uudelleenvalinnan jälkeen vuonna 2014, jolloin hän voitti vaalit vain niukasti ja hänen kannatuksensa oli ennätysalhainen. Suosiota ei lisännyt se, että häntä oli aina pidetty epäsympaattisena persoonana, joka ei koskaan saavuttanut samanlaista hyväksyntää kuin hänen karismaattinen edeltäjänsä Lula. Lula oli äärimmäisen suosittu presidentti ja Dilman mentori, jonka suosiota pönkitti myös hänen henkilökohtainen ryysyistä rikkauksiin-tarinansa. Lula oli ”aito työläinen”, joka edusti työväenpuoluetta, mikä jo itsessään oli valtava kontrasti muutoin varsin varakkaalle brasilialaiselle poliittiselle eliitille. Dilma puolestaan oli sotilasdiktatuurin vainoama toisinajattelija, jota kidutettiin diktatuurivuosina. Henkilökohtaiset tarinat kantoivat työväenpuolue PT:n kärkipoliitikot Dilman ja Lulan aina presidentin palatsiin asti, mutta lopulta korruptioskandaalin ja taloudellisen syöksykierteen ryvettämässä maassa ei kansalaisilla riittänyt sympatioita enää edes heille. Dilman virkasyytteen voidaankin katsoa olleen paitsi henkilökohtainen takaisku Brasilian ensimmäiselle naispresidentille, myös viesti PT-puolueelle sen valtakauden päättymisestä.

”Tulevaisuuden maaksi” on vielä matkaa

Tom Jobim paitsi sanoitti maailmankuulun Garota de Ipanema -laulun (Ipaneman tyttö) myös totesi, että Brasilia ei ole aloittelijoille. Vaikka politiikan peruskurssille ei brasilialaisia tarvitsekaan laittaa, asetti vuosi 2016 kuitenkin odotukset uudesta alusta. Etelä-Amerikan suurvaltaa viime vuosina kohdanneiden kriisien seuraukset ovat todennäköisesti kauaskantoiset. Korruptiotutkinnat jatkuvat toistaiseksi ja toivoa saattaa, että tulevaisuudessa korruptiota ei tällä mittakaavalla enää katsota läpi sormien. Brasilian poliittiselle vasemmistolle vuosi oli tuhoisa eikä sen nousu uudelleen valtaan tule olemaan helppo. Kriisissä ryvettyneille puolueille, erityisesti Dilman ja Lulan PT:lle, lähitulevaisuus ei näin ollen näytä ruusuiselta. Vaikka korruptioskandaali on koskettanut lähes jokaista maan puoluetta, on todennäköistä, että keskusta- ja oikeistopuolueet tulevat menestymään seuraavissa presidentinvaaleissa vuonna 2018. Temerin keskustalainen PMDB-puolue on maan suurin, ja sopivan ehdokkaan löytyessä sen menestys on todennäköistä. PT:ltä puolestaan puuttuu valovoimainen ehdokas, minkä lisäksi on epätodennäköistä, että sen syöksylaskua tullaan unohtamaan ensi vuoteen mennessä.

Brasilia ei ole mantereen ainoa maa, jossa poliittisella vasemmistolla menee huonosti. Eteläisessä naapurissa Argentiinassa Kirchnerin valtakausi päättyi jo ennen Dilman virkasyytettä, ja ainoat vasemmiston tukijat näyttävät tällä hetkellä löytyvän Moralesin Boliviasta sekä syvään kriisiin ajautuneesta Venezuelasta. Mantereen poliittisen kartan voidaankin sanoa muuttuneen viime vuosina varsin oikeistovoittoiseksi, ja myös Brasilian hallituksen vaihtuminen on osa tätä trendiä.

Kokonaisuudessaan Brasilian vuosi 2016 ei ehkä antanut toivoa valoisasta lähitulevaisuudesta politiikan ja talouden saralla, mutta eräällä toisella brasilialaisille hyvin tärkeällä areenalla se kuitenkin tarjosi toivon pilkahduksen: jalkapallon olympiafinaalissa legendaarisella ja brasilialaisille hyvin tärkeällä Maracanãlla Brasilia voitti Saksan ja sai näin ollen kauan kaipaamansa revanssin.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa